Kannattaa pysyä lähellä Jehovan järjestöä
Kertonut John Barr
LENTÄESSÄNI Glasgow’sta Aberdeeniin olin kotiseudulleni suuntautuneen vierailun viimeisellä osuudella. Oli viime vuoden kesäkuu. Koneemme noustessa jyrkästi Skotlannin vihreän maaseudun ja laiskasti virtaavan Clydejoen ylle ajatukseni palasivat vuoteen 1906 ja tuohon pieneen Bishoptonin kylään, joka sijaitsi jossain alapuolellani joen eteläpuolella.
Juuri tuona vuonna ja tuossa paikassa isoäitini Emily Jewell näet alkoi lukea Charles T. Russellin kirjaa Jumalan aikakausisuunnitelma. Hänen silmänsä aukesivat heti näkemään sen totuuden, että Raamattu ei opeta helvetintulioppia. Pian hänen kaksi aikuista tytärtään Bessie ja Emily (jälkimmäisestä tuli äitini) alkoivat myös nähdä totuuden valon loistavan Skotlannin yhdistyneen vapaakirkon väärien opetusten usvan läpi. Vuonna 1908 isoäiti kastettiin sen vertauskuvaksi, että hän oli vihkiytynyt tekemään Jumalan tahdon, ja hänen tyttärensä kastettiin pian sen jälkeen.
Isäni kuului saman yhdistyneen vapaakirkon Bishoptonin seurakunnan kirkkoneuvostoon. Hänen oli aina ollut vaikea hyväksyä kolminaisuusoppia, joten kirkkoherra tarjoutui saarnaamaan eräänä sunnuntaina erikoissaarnan hänen hyödykseen. Se ratkaisi kaiken! Kuultuaan hänen selittely-yrityksensä isäni oli vakuuttunut siitä, että kolminaisuus ei ole totta. Hän erosi kirkosta, ja hänet kastettiin vuonna 1912 hänen Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi. Pian sen jälkeen vanhempani muuttivat kahden lapsensa Louien ja Jamesin kanssa pohjoiseen Aberdeeniin, missä minä synnyin vuonna 1913.
Ajatukseni viipyivät yhä noissa varhaisissa vuosissa ja vanhempieni ponnisteluissa kasvattaa meidät kolme lasta ”Jehovan kurissa ja mielenohjauksessa”, kun koneemme alkoi laskeutumisensa yli kukkuloiden, jokien ja laaksojen, jotka olin tuntenut lapsuudesta lähtien. (Efesolaisille 6:4) Miten kiitollinen olinkaan Jehovalle tänä kauniina aurinkoisena aamuna tuosta vanhempieni antamasta valmennuksesta. Tiesin, että se on osaltaan auttanut minua pysymään aina lähellä Jehovan järjestöä.
Varhaisen valmennuksen arvo
Perheemme oli aina onnellisen yhtenäinen. Jos isällä ja äidillä ylipäätään oli mitään näkemyseroja, he koettivat olla milloinkaan näyttämättä sitä meidän lasten edessä. Tämä paitsi herätti meissä kunnioitusta vanhempiamme kohtaan, myös loi kotiimme todellisen rauhan ja turvallisuuden ympäristön.
Rakkaimpiin muistoihini kuuluvat perheemme yhdessä viettämät illat. Me järjestimme itse oman ajanvietteemme, esimerkiksi lauloimme ja soitimme yhdessä tai pelasimme lautapelejä, esimerkiksi Monopolia. Lisäksi olipa isällä miten paljon tahansa tekemistä, hänellä oli käytännöllisesti katsoen joka päivä aikaa olla hetki kanssamme ja lukea ääneen Raamattua ja Vartiotorni-seuran julkaisuja sekä muuta kirjallisuutta, sekä kevyttä että vähän vakavampaa. Kaiken tämän ansiosta perheessämme säilyi läheinen ja yhtenäinen henki meidän varttuessamme.
Noina varhaisina vuosina me olimme ainoa ”totuudessa” ollut perhe tuolla Skotlannin pohjoisosassa. Niinpä kotimme tuli tutuksi monille Vartiotorni-seuran matkaedustajille (saarnaajaveljille, kuten heitä silloin kutsuttiin), esimerkiksi Albert Lloydille, Herbert Seniorille ja Fred Scottille. Joitakuita tuli jopa Brooklynissa New Yorkissa sijaitsevasta Seuran päätoimistosta, muun muassa W. E. Van Amburgh ja A. H. Macmillan. Nämä vierailut olivat varhaisvuosieni virstanpylväitä.
Olen vielä tänäkin päivänä kiitollinen siitä aidosta vieraanvaraisuuden hengestä, jota vanhempani osoittivat. Se rikastutti perhe-elämäämme, ja vaikka olinkin vielä nuori, aloin avartua arvostuksessani koko veljesseuraa kohtaan. Voi miten paljon vanhemmat voivatkaan tehdä kehittääkseen lämpimän rakkauden siteen lastensa ja maailmanlaajuisen veljesseuran välille!
Henkilökohtaisesta ongelmasta selviytyminen
Lähestyessäni teini-ikää muutuin aina vain ujommaksi ja syrjäänvetäytyvämmäksi. Mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä vaikeampi minun oli tavata ihmisiä ja keskustella heidän kanssaan. Tämä ujous asetti tielleni monenlaisia suuria esteitä, mutta varsinkin silloin, kun oli kyse uskoni todistamisesta saarnaamalla Valtakunnan hyvää uutista.
Pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen isoäidistäni ja äidistäni tuli Aberdeenin ensimmäiset todistajat, jotka osallistuivat talosta-taloon-palvelukseen. Me lapset osallistuimme traktaattien levittämiseen, mutta varsinainen ihmisten kanssa puhuminen heidän kotonaan – se oli jo aivan eri asia! Se oli minulle todellinen haaste. Lopulta kuitenkin voitin sen. En unohda koskaan sitä sunnuntai-iltapäivää marraskuussa 1927, jolloin kerroin isälleni, että aioin lähteä hänen kanssaan ovelta-ovelle-palvelukseen. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin kyyneleitä isäni poskilla – tässä tapauksessa ilon kyyneleitä.
Murhenäytelmä perheessä vaikutti minuun
Levollinen perhe-elämämme järkkyi kesäkuun 25. päivän iltana vuonna 1929, jolloin olin 16-vuotias. Oltuaan päivän palveluksessa äitini ja sisareni olivat kiiruhtamassa kotiin valmistamaan illallista isälle. Yhtäkkiä hurjaa vauhtia kulkenut moottoripyörä törmäsi äitiin ja raahasi häntä perässään pitkin katua lähes 40 metriä. Hän sai päähänsä niin pahoja vammoja, ettei hänen odotettu selviävän hengissä. Mutta sisareni Louien antaman kuukausia kestäneen rakkaudellisen hoidon ansiosta hän jäi henkiin. Aikanaan äiti saattoi jatkaa elämäänsä melko normaalisti aina siihen asti, kun hän vuonna 1952 kuoli.
Tämä traumaattinen kokemus sai minussa aikaan jotain hyvin tärkeää: se sai minut suhtautumaan vakavasti elämääni ja siihen, miten käytin sitä. Tuona kesänä aloin tutkia Raamattua paljon syvällisemmin kuin olin aiemmin tehnyt – omaksuin totuuden. Tämä oli suuri käännekohta elämässäni, ja vihin elämäni Jehovan palvelukseen. Minulla oli kuitenkin vasta muutamaa vuotta myöhemmin tilaisuus vertauskuvata vihkiytymiseni vesikasteella.
Aloitan kokoajanpalveluksen
Lopetettuani koulun vuonna 1932 ryhdyin opiskelemaan koneenrakennusta ja sähkötekniikkaa. Englannissa ei noihin aikoihin kannustettu sillä tavoin nuoria ryhtymään kokoajansaarnaamistyöhön tienraivaajina kuin nykyään. Vuosien kuluessa tiesin kuitenkin, mihin minun pitäisi käyttää energiaani: kokoajanpalvelukseen.
Muistan elävästi sen, miten alkuvuodesta 1938 tutkimme jotain sellaista, mikä tähdensi minulle Jehovan järjestön lähellä pysymisestä ja sen neuvojen henkilökohtaisesta soveltamisesta koituvia hyötyjä. Se jokin oli Vartiotorni-lehden numerot, jotka käsittelivät Joonaa ja selittivät mitä hän koki, kun hän karkasi palvelusmääräyksestään. Otin tämän opetuksen sydämenasiakseni ja päätin, etten saa koskaan kieltäytyä mistään Jehovan järjestön minulle antamasta tehtävästä. Silloin tuskin tajusin, miten paljon odotettavissa olisi teokraattisia tehtäviä, jotka panisivat päätökseni koetukselle.
Rukoilin ohjausta, ja vastaus tuli yllätyskirjeen muodossa Seuran Lontoon haaratoimistosta. Siinä minua pyydettiin harkitsemaan tulemista Beetel-perheen jäseneksi. Tartuin innokkaasti tilaisuuteen astua sisään tuosta suuresta runsaampiin palvelusetuihin johtavasta ovesta. Niinpä huhtikuussa 1939 työskentelin Harold Kingin rinnalla, joka myöhemmin palveli lähetystyöntekijänä Kiinassa ja joutui saarnaamistoimintansa vuoksi olemaan vuosia kommunistien vankilassa. Me kokosimme äänentoistolaitteita ja myös gramofoneja, joita käytettiin levytettyjen saarnojen soittamiseen ihmisten ovilla.
Harold ja minä yleensä kuvittelimme mielessämme kaikkia erilaisia ihmisiä, jotka lopulta kuuntelisivat Valtakunnan sanomaa niiden laitteiden välityksellä, joita valmistimme. Tällä tavoin emme koskaan menettäneet näkyvistä työmme lopputulosta. Siitä lähtien olen aina pyrkinyt säilyttämään tämän näkemyksen kaikissa niissä erilaisissa työmääräyksissä, joita olen Beetelissä saanut. Se on tehnyt työstäni todellisen ilon ja myös aina mielekkään Valtakunnan saarnaamistyöhön nähden.
Palvelusetuja
Pian Lontoon Beeteliin saapumiseni jälkeen minut nimitettiin reilusti yli 200 julistajan seurakunnan ryhmänpalvelijaksi (nykyisin sanotaan esivalvojaksi). Aiemmin olin ollut vain kymmenen julistajan seurakunnan valvojana. Sitten vastuulleni annettiin äänilaitteiden hoito vuonna 1941 Leicesterissä pidetyssä suurenmoisessa koko maan käsittäneessä konventissa. Siihen mennessä olin saanut vain niukasti kokemusta äänilaitteista.
Myöhemmin minut määrättiin matkatyöhön veljienpalvelijana, jota nykyään vastaa kierrosvalvoja. Kun tuo työ aloitettiin tammikuussa 1943, Englannissa oli vain kuusi sellaista palvelijaa. Työmääräykseni oli määrä kestää vain kuukauden, mutta lopulta vierailin seurakunnissa yli kolmen vuoden ajan. Noina samoina vaikeina toisen maailmansodan vuosina olin myös valvojana kolmessa suuressa konventissa – mitä en ollut koskaan aikaisemmin tehnyt.
Matkatyö noihin aikoihin erosi melkoisesti siitä, mitä se on nykyään. Me olimme aina liikkeellä, ja matkustaminen pitkin poikin Englantia oli noina sotavuosina joskus hyvin vaikeaa. Useammin kuin kerran kävi niin, että minun täytyi turvautua polkupyörään ja ajaa sillä osa matkastani eri seurakuntiin. Sen sijaan että olisimme vierailleet viikon aikana vain yhdessä seurakunnassa, kuten matkavalvojat nykyään tekevät, saatoimme käydä viikon aikana jopa kuudessa seurakunnassa, jos ne olivat pieniä.
Tyypillinen päivän aikataulu oli seuraavanlainen: Ylös puoli kuudelta, aamiaisen jälkeen siirtyminen seuraavaan seurakuntaan, niin että saatoin aloittaa seurakunnan paperien tarkastamisen kahdeksaan mennessä. Iltapäivä käytettiin yleensä kenttäpalvelukseen, ja sen jälkeen illalla oli tunnin mittainen kokous seurakunnan palvelijoiden kanssa ja sitten puhe seurakunnalle. Pääsin harvoin nukkumaan ennen yhtätoista, ja jos kirjoitin samana iltana vielä päivän raportin seurakunnasta, meni vielä myöhempään. Maanantait oli varattu viikon raporttien täydentämiseen, henkilökohtaiseen tutkimiseen ja mahdollisiin valmistelutöihin seuraavaa viikkoa varten.
’Se oli hyvin kiireinen aikataulu viikolle’, sanonet? Niin oli, mutta voi miten antoisaa oli tuntea, että me vahvistimme veljiä noina sotavuosina, jolloin veljillä ei aina ollut samaa läheistä yhteyttä järjestöön kuin nykyään! Saimme tuntea tyydytystä siitä, että aivan kirjaimellisesti autoimme seurakuntia ’lujittumaan uskossa’. – Apostolien teot 16:5.
Takaisin Beetel-palvelukseen
Huhtikuussa 1946 minua pyydettiin palaamaan Beetel-palvelukseen. Tein sen mielelläni, mutta minusta tuntui, että nuo kolme ja puoli vuotta matkatyössä olivat rikastuttaneet elämääni hengellisesti. Järjestö merkitsi nyt enemmän minulle, ja minusta tuntui kuin olisin tehnyt sitä, mitä kuvaillaan Psalmissa 48:13, 14: ”Kiertäkää Siion, käykää sen ympäri, lukekaa sen tornit. Tarkatkaa sen muurit.” Se että olin liikkunut enemmän Jumalan kansan keskuudessa, oli saanut rakkauteni ”koko veljesseuraa” kohtaan kasvamaan. – 1. Pietari 2:17.
Palattuani Beeteliin minulla oli etu huolehtia suuresta osasta Lontoon painossamme tehdystä painotyöstä, ja myöhemmin huolehdin myös painolevyjen valmistuksesta. Sitten syyskuussa 1977 minulle annettiin ainutlaatuinen etu tulla Brooklynissa New Yorkissa toimivan Jehovan todistajien hallintoelimen jäseneksi.
Minun täytyy tunnustaa, että toisinaan minusta on tuntunut kuin olisin halunnut ’karata’ joistakin minulle annetuista vaikeammista tehtävistä. Mutta silloin olen yleensä muistellut Joonaa ja hänen tekemäänsä erehdystä ja toistanut itselleni sitä suurenmoista lupausta, joka löytyy Psalmista 55:23: ”Heitä murheesi Herran huomaan, hän pitää sinusta huolen, ei hän salli vanhurskaan ikinä horjua.” Miten todeksi olenkaan havainnut nämä sanat!
Jehova ei koskaan pyydä ketään meistä tekemään mitään sellaista, mistä hän tietää, ettemme pysty siitä selviytymään. Mutta vain hänen voimassaan me pystymme tekemään sen, mitä hän pyytää. Ja lisäksi jos todella rakastat rinnallasi työskenteleviä veljiä, he tukevat sinua työskennellen kanssasi ”olka olkaa vasten” auttaakseen sinua kantamaan sinulle uskotun työtaakan. – Sefanja 3:9, UM.
Rakkaita ihmissuhteita
Aina on tietysti joitakin kristittyjä veljiä, joita kohtaan tuntee erityistä kiintymystä. Yksi näistä oli Alfred Pryce Hughes, joka kuoli vuonna 1978. Hänen elämäkertansa oli englanninkielisessä Vartiotornissa 1. huhtikuuta 1963. Hän palveli vuosia haaratoimistonpalvelijana ja sittemmin haaratoimistokomitean jäsenenä. Hänen syvä kunnioituksensa Jehovan järjestöä kohtaan, hänen uskollisuutensa sille ja hänen rakkautensa kaikkia veljiä kohtaan tekivät hänet hyvin rakkaaksi Englannin veljille. Lisäksi hän rakasti syvästi kenttäpalvelusta. Tämä rakkaus ei milloinkaan hänen elämänsä aikana vähentynyt, olipa hänellä kannettavanaan millainen vastuu tahansa. Prycen kaltaisten uskollisten veljien rinnalla työskenteleminen on merkinnyt minulle hyvin paljon ja vahvistanut päättäväisyyttäni pysyä lähellä Jehovan järjestöä ja olla aina aktiivinen palveluksessa.
Lokakuun 29. päivänä 1960 solmin erityisen rakkaan suhteen siihen aikaan Irlannissa palvelleen pitkäaikaisen innokkaan tienraivaajan ja Gileadin 11. kurssilta valmistuneen lähetystyöntekijän kanssa. Tuona päivänä Mildred Willett ja minä menimme naimisiin, ja siitä lähtien hän on ollut uskollinen tuki minulle Beetel-palveluksessa.
Ennen kuin Mildredin äiti kuoli vuonna 1965, hän antoi tyttärelleen neuvon, ettei tämän tulisi olla koskaan ”mustasukkainen Jehovalle”. Mildred on aina muistanut äitinsä sanat, ja se on estänyt häntä tulemasta tyytymättömäksi, kun minun on, ajoittain useinkin, täytynyt tehdä ylitöitä. Se on suuresti auttanut minua huolehtimaan iloiten mistä tahansa ylimääräisestä työmääräyksestä, joita eteeni on tullut. Me molemmat olemme erityisesti nauttineet monista yhteisistä antoisista kokemuksista palveluksessa.
Esimerkiksi eräs nuori pariskunta, jonka kanssa tutkimme Raamattua, edistyi nopeasti vihkiytymiseen ja kasteeseen asti ja osallistui säännöllisesti palvelukseen. Me olimme hyvin iloissamme. Sitten tämä mies ja nainen yhtäkkiä lakkasivat olemasta järjestön yhteydessä ilman mitään näkyvää syytä. Mildred ja minä jaoimme pettymyksen tunteen ja ihmettelimme, mitä olimme tehneet väärin valmentaessamme heitä. Rukoilimme jatkuvasti Jehovaa, että hän avaisi vielä heidän sydämensä todistamaan heidän rakkautensa totuuteen. Voitko kuvitella, miten onnellisia olimme, kun kymmenisen vuotta myöhemmin saimme tältä pariskunnalta kirjeen, jossa he kertoivat, että he olivat jälleen aktiivisesti järjestön yhteydessä ja että heidän kotinsa oli nyt kirjantutkistelukeskus?
Aviomies Will kirjoitti: ”Haluan kiittää teitä kaikesta siitä avusta ja rakkaudellisesta huomaavaisuudesta, jota annoitte meille – –. Pois jäämiseni oli oma vikani, sydämen arvostukseni ei ollut oikea – –. Olemme saaneet suurta iloa, kun olemme tulleet takaisin Jehovan järjestöön – –. Kirjoitan teille tänä iltana mieli täynnä lämpimiä muistoja, ja siunatkoon Jehova edelleen teitä kumpaakin palvellessanne häntä.”
Eräässä toisessa kirjeessä muuan äiti kirjoitti pojastaan Mikestä: ”Olen niin iloinen siitä, että enkelit panivat hänet istumaan viereenne.” Mitä hän tarkoitti? Mike oli tullut konventtiin äitinsä ja pikkuveljensä kanssa, mutta hän ei todellisuudessa ollut kiinnostunut totuudesta. Mildred huomasi pojan istuvan siinä yksinään ja jutteli hänen kanssaan. Sitten me molemmat pyysimme häntä ja hänen veljeään tulemaan Lontoon Beeteliin katsomaan, millaista työtä me teemme.
Myöhemmin Mike tuli, ja se mitä hän näki, sytytti hänen kiinnostuksensa siinä määrin, että hän jatkoi Raamatun tutkimista. Mihin se on johtanut? Hän on nyt seurakunnan vanhin, ja hänen vaimonsa sekä kaksi poikaansa ovat kaikki aktiivisia palveluksessa. Jokin aika sitten Miken vaimo kirjoitti: ”[Mike] on usein puhunut siitä, miten hän tapasi teidät molemmat – –. Teidän ystävällisyytenne ja häntä kohtaan osoittamanne kiinnostus tekivät häneen syvän vaikutuksen.”
Kun vaimoni ja minä saamme arvostuksen ilmauksia joltakulta Willin tai Miken kaltaiselta, jota meillä on ollut etu auttaa, sydämemme on aivan tulvillaan kiitollisuutta Jehovalle. Miten arvokkaita palkintoja sellaiset elävät ”suosituskirjeet” ovatkaan – ne ovat kaikki osa sitä iloa, joka tulee Jehovan järjestön lähellä pysymisestä. – 2. Korinttolaisille 3:1–3.
Palveleminen maailmankeskuksessa
”Kansa itsessään.” Näin kuvaili erään Brooklyn Heightsissa ilmestyvän sanomalehden toimittaja suurta, yli 3 500 todistajaa käsittävää perhettä, joka asuu Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa ja Vartiotornin maatilalla, joka sijaitsee noin 160 kilometrin päässä New Yorkista pohjoiseen. Jehovan voidellut ovat tosiaan hengellinen kansa Jehovan silmissä. Nykyään suuret ihmisjoukot monista maailmallisista kansoista tulevat esiin ja sanovat tähän kansaan kuuluville: ”Me tahdomme käydä teidän kanssanne, sillä me olemme kuulleet, että Jumala on teidän kanssanne.” – Sakarja 8:23; 1. Pietari 2:9.
Voitko siksi ymmärtää, miten riemastuttavaa vaimostani ja minusta olikaan tulla pysyväksi osaksi tätä suurta Beetel-perhettä? Voisin sanoa epäröimättä, että elämäni kahdeksan viime vuotta ovat olleet kaikkein huomattavimmat kaikissa teokraattisissa kokemuksissani. Täällä voi tuntea Jehovan näkyvän järjestön sykkeen, täällä valmistetaan hengellinen ravinto ja lähetetään sitten maan kaikille kulmille, täällä voi nähdä Jehovan hengen toiminnassa opastamassa ja ohjaamassa tärkeisiin ratkaisuihin, jotka täytyy tehdä, ja täällä voi havaita paremmin kuin missään muualla lisääntyvät todisteet siitä, että Jehova siunaa Valtakunnan saarnaamistyötä ja opetuslasten tekemistä. Kaikki nämä viimeaikaiset kokemukset ja vaikutelmat ovat antaneet minulle lisäkannustimen pysyä aina vain lähempänä Jehovan kansaa.
Olen tässä kertonut vain muutamia elämäni kokemuksista. Ne voivat kuitenkin auttaa sinua ymmärtämään, miksi koneeni lopulta koskettaessa maata Aberdeenin lentokentällä tuona aurinkoisena kesäkuun aamuna tunsin niin suurta kiitollisuutta Jehovalle siitä, että olin yhä osa rakkaudellista maailmanlaajuista veljesseuraamme. Olin lennon ajan verestänyt totuudessaolovuosieni muistoja, ja siksi mieleeni tuli taas kerran se, miten hyödyllistä meidän on aika ajoin luetella niitä monia siunauksia, joita olemme saaneet Jehovan kädestä. – Psalmi 40:6.
Sisareni Louie oli siellä vastassa minua – yhä uskollisena ja innokkaana palveltuaan antaumuksellisesti Jehovaa yli 60 vuotta. Kiitin Jehovaa myös tästä siunauksesta, sillä eikö apostoli Paavali sanonutkin, että Jehova odottaa ”taloudenhoitajiltaan” uskollisuutta? (1. Korinttolaisille 4:2) Miten suurta rohkaisua yksi perheenjäsen voikaan antaa toisille pysymällä uskollisena!
Mooses rukoili kerran: ”Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että me saisimme viisaan sydämen.” (Psalmi 90:12) Mildred ja minä vanhenemme, mutta me ymmärrämme, että meidän täytyy aina nojautua Jehovan viisauteen voidaksemme käyttää elämämme sillä tavalla, että se ilmaisee rakkautemme häntä ja veljiämme kohtaan. Jehova osoittaa meille rakkaudellisesti tuon tavan, jos pysymme lähellä hänen järjestöään.
[Kuva s. 28]
John Barr (edessä vasemmalla) siskonsa, veljensä ja vanhempiensa kanssa vuoden 1930 paikkeilla
[Kuva s. 29]
John Barr nykyään vaimonsa Mildredin kanssa