Olen nähnyt että Jehova on hyvä
Kertonut Lennart Johnson
SUNNUNTAINA 26. heinäkuuta 1931 Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran toinen presidentti, J. F. Rutherford, piti eräällä stadionilla Columbuksessa Ohiossa puheen aiheesta ”Valtakunta – maailman toivo”. Rockfordissa Illinoisissa asuva perheemme kuunteli sitä radiosta. Olin silloin vain 14-vuotias, mutta tämä ohjelma ikään kuin nosti paksun verhon silmieni edestä.
Vaikka Valtakunnan sanoma kiinnosti isääni ja myöhemmin myös veljeäni, niin äitini suhtautui siihen aina välinpitämättömästi. Isä kuoli seuraavana vuonna, vuonna 1932. Sain hengellistä ravintoa Vartiotornin radiolähetysten kautta, mutta vasta vuoden 1933 huhtikuussa löysin Jehovan todistajien kokoontumispaikan, joka sijaitsi kilometrien päässä joen toisella puolella.
Mikä yllätys tuolle pienelle ryhmälle olikaan nähdä hoikan teini-ikäisen pojan pyöräilevän heidän kokoukseensa tutkimaan Puolustus-kirjan toista osaa. Opin joka kokouksessa yhä enemmän, ja kaksi kuukautta myöhemmin olin iloinen voidessani aloittaa Valtakunnan sanoman viemisen ovelta ovelle. Minut kastettiin samana vuonna eräässä piirikonventissa (nykyään kierroskonventti).
Joka päivä koulun jälkeen käytin noin tunnin Valtakunnan sanoman kertomiseen kotimme ympärillä asuville ihmisille. Minulla oli tilaisuus antaa todistusta myös koulussa. Eräällä oppitunnilla esimerkiksi toistettiin kovasti helvetintuli- ja kidutusoppia. Tämä kannusti minua esittämään raamatulliset todisteet siitä, että kuolleet eivät kärsi vaan ovat tiedottomina haudassa ja heillä on ylösnousemustoivo. Opettaja salli minun lukea laajan aineeni koko luokan edessä.
Kokoajanpalvelus
Vuoden 1935 toukokuussa olin läsnä Washingtonissa (D.C.) pidetyssä konventissa, jossa tähdennettiin tienraivausta (kokoajanpalvelusta). Palattuani kotiin kirjoitin Vartiotorni-seuralle, ja sieltä lähetettiin paitsi luettelo useista alueista, joille voisi muuttaa, myös monia piirustuksia asuntovaunun rakentamista varten. Tienraivaus merkitsi tuohon aikaan usein uusille alueille muuttamista, ja asuntovaunussa oli silloin hyvä asua. Niinpä päätin ponnistella saadakseni auton ja asuntovaunun, niin että voisin tavoitella kokoajanpalvelusta.
Sillä välin käytin ääniautoa, jonka seurakuntamme oli hankkinut Valtakunnan sanoman julistamista varten. Kun erästä veljeä ja minua pyydettiin tulemaan Monroehun Wisconsiniin käyttämään sitä, tapasin siellä Virginia Ellisin, jonka kanssa pian avioiduin. Nyt saatoimme työskennellä yhdessä saadaksemme auton ja asuntovaunun tienraivausta varten!
Vuoden 1938 syksyllä äitini kuoli, ja noihin aikoihin Harold Woodworth kirjoitti meille New Mexicosta: ”Tulkaa tänne; täällä on suuri tarve.” Niinpä lähdimme yli 1 500 kilometrin matkalle kohti New Mexicoa. Saimme sähkösanoman erääseen matkan varrella sijaitsevaan välietappiin. ”Palatkaa kotiin”, siinä kehotettiin. Minulle tarjottiin hyväpalkkaista työtä, jossa olisi lisäksi hyvät ylenemismahdollisuudet. Revin sähkeen. Koska Jehova kerran oli auttanut meitä valmistautumaan tienraivaukseen, niin en aikonut antaa minkään sotkea suunnitelmiamme!
Vuoden 1939 maaliskuussa aloitimme tienraivauspalveluksemme Hobbsin ympäristössä New Mexicossa. Siellä kasvatettiin paljon karjaa; tuolla alueella oli myös monia uusia öljykenttien ympärille muodostuneita yhdyskuntia, joissa saatoimme käydä. Pienen paikallisen seurakunnan kokoukset olivat perjantaisin ja sunnuntaisin, joten otimme mukaan kirjallisuutta, vettä, ruokaa, pienen lieden sekä kokoon taitettavan kenttävuoteen ja saarnasimme maanantaista perjantai-iltapäivään maaseudulla. Yön nukuimme luonnon keskellä taivasalla, ja vierellämme paloi ”öljykenttälyhty” karkottamassa kalkkarokäärmeitä. Viikonloppuisin työskentelimme kaupungissa seurakunnan yhteydessä.
Noudatettuamme useiden kuukausien ajan tätä aikataulua Seura lähetti meidät New Mexicossa sijaitsevaan Roswelliin ja sitten Albuquerqueen. Siellä käytimme jälleen ääniautoa, joka oli erityisen tehokas todistettaessa alueen intiaanikylissä. Kun vuoden 1940 alkupuolella otettiin käyttöön uusi työmuoto, lehtityö kadulla, niin olimme iloisia voidessamme osallistua siihen Albuquerquessa toimivien veljien kanssa.
Vastustusta sotahysterian aikana
Toinen maailmansota oli alkanut Euroopassa edellisessä syyskuussa ja meille koitti ilkeämielisen vastustuksen kausi, koska halusimme olla puolueettomia sotaan nähden. Kerran paita kirjaimellisesti revittiin päältäni osallistuessani palvelukseen.
Vuoden 1940 kesällä veljiä oli lehtityössä lähellä El Pasoa Texasissa, ja joitakuita heistä pidätettiin. Seuraavana maanantaina Harold Woodworth ja minä menimme auttamaan heitä oikeudenkäynnissä. Koska olin haastatellut veljiä ennen oikeudenkäyntiä, pystyin esittämään osuvia seikkoja heidän puolustuksekseen. Sen jälkeen kun heidät kaikki oli julistettu syyttömiksi, sanomalehden selostuksessa viitattiin minuun ”lupaavana nuorena lakimiehenä Albuquerquesta”. Mutta todellisuudessa Jehova antoi palvelijoilleen tuona päivänä voiton.
Veljiämme vangittiin saarnaamisen vuoksi samalla tavoin eräässä toisessa kaupungissa. Kun olin puolustanut heitä oikeudessa, veli David Gray ja minä veimme jokaiselle kaupungin viranomaiselle kirjeen. Siinä mainittiin, että Jehovan todistajilla on laillinen oikeus tehdä työtään, ja siinä varoitettiin, että jos todistajia vielä kiusattaisiin, viranomaiset joutuisivat vastuuseen siitä mahdollisesti aiheutuvista vahingoista.
Pormestari ei kirjeen luettuaan sanonut mitään, mutta poliisipäällikkö kertoi meille: ’Täällä lännessä jotkut saattavat poistua kaupungista, ja .... niin .... jälkeenpäin toiset etsiskelevät heitä, mutta heitä ei enää koskaan löydetä.’ Tuota uhkausta ei kuitenkaan koskaan toteutettu; sen sijaan tilanne rauhoittui, ja veljiä vastaan nostetut syytteet raukesivat.
Suunnilleen näihin aikoihin Vartiotorni-seura nimitti minut aluepalvelijaksi (nykyään kierrosvalvoja). Alueeseeni kuului suuri osa New Mexicoa ja osa Texasia.
Gilead ja ulkomainen määräalue
Vuonna 1943 Virginia ja minä saimme kutsun Vartiotornin raamattukoulun Gileadin toiselle kurssille. Päästyämme koulusta tammikuussa vuonna 1944 meidät määrättiin ensin Brooklynissa New Yorkissa toimivan Flatbush-seurakunnan yhteyteen. Me asuimme Seuran painorakennuksen takana olleessa vanhassa talossa, joka myöhemmin purettiin Adams Streetin painotilojen laajennuksen tieltä.
Lopulta kuitenkin saimme määräyksen Dominikaaniseen tasavaltaan, missä Rafael Leónidas Trujillo Molina hallitsi ehdottomana itsevaltiaana. Kun saavuimme sinne Virginian kanssa sunnuntaina 1. huhtikuuta 1945, olimme ainoita todistajia tuossa maassa. Menimme Victoria-hotelliin ja hankimme sieltä majoituksen, joka maksoi viisi dollaria päivältä meiltä molemmilta yhteensä, ja ateriat kuuluivat hintaan. Tuona samana iltapäivänä aloitimme ensimmäisen Raamatun kotitutkistelumme.
Se tapahtui näin: Kaksi Dominikaanisesta tasavallasta kotoisin olevaa naista, joiden kanssa olimme tutkineet Raamattua Brooklynissa, oli antanut meille sukulaistensa ja tuttaviensa nimiä ja osoitteita, ja näistä yksi oli muuan tri Green. Käydessämme hänen luonaan tapasimme myös hänen naapurinsa, Moses Rollinsin. Kerrottuamme heille, miten olimme saaneet heidän nimensä ja osoitteensa, he kuuntelivat tarkkaavaisesti Valtakunnan sanomaa ja suostuivat tutkimaan Raamattua. Moseksesta tulikin pian ensimmäinen paikallinen Valtakunnan julistaja.
Tuona saman iltana tri Green otti meidät mukaansa etsimään asuntoa kaksikerroksisen bussin toisesta kerroksesta käsin. Lopulta vuokrasimme pienen betonista rakennetun kodin pääkaupungista, Ciudad Trujillosta (nykyään Santo Domingo). Kesäkuussa luoksemme saapui neljä muuta lähetystyöntekijää. Avattiin toinen lähetyskoti, ja sitten saapui vielä lisää lähetystyöntekijöitä. Vuoden 1946 elokuuhun mennessä saavutimme 28 julistajan huipun. Pian tuli jälleen lisää lähetystyöntekijöitä, ja heille avattiin uusia lähetyskoteja. Kasvu jatkui!
Palveleminen kiellon alaisuudessa
Vuoteen 1950 mennessä lukumäärämme oli kasvanut yli 200 julistajaan. Mutta koska Jehovan todistajat säilyttävät ehdottoman puolueettomuuden, Trujillon hallitus alkoi panna nuoria veljiämme vankilaan. Sitten kaiken huipuksi Jehovan todistajien työ kiellettiin kokonaan 21. kesäkuuta 1950.
Koska veljet eivät voineet enää pitää kokouksia valtakunnansaleissa, he alkoivat kokoontua huomaamattomasti pieninä ryhminä yksityiskodeissa. Niissä me tutkimme monistettuja Vartiotornin kirjoituksia. Kaikki uskolliset arvostivat suuresti sitä hengellistä voimaa, jota Jehova jatkuvasti antoi heille näissä pienissä tutkisteluryhmissä.
Sunnuntaisin vierailimme monien paikallisten veljiemme luona Trujillon vankiloissa. Ennen sisäänpääsyä meille tehtiin ruumiintarkastus ja meidän piti todistaa henkilöllisyytemme. Toisinaan sotilaat ympäröivät meidät ja tarkkailivat meitä hyvin tiukasti ollessamme veljien luona. Erään kerran mukanamme oli Chicagosta tullut veli Stanley Aniol, joka oli tullut katsomaan lähetystyöntekijätytärtään Marya (nykyään Mary Adams, joka palvelee Brooklynin Beetelissä). Dominikaanisen tasavallan nuorten veljien nuhteettomuus liikutti veli Aniolia niin suuresti, että hän suuteli hellästi heitä kaikkia tarkkailevien sotilaitten nähden.
Kun vierailun päätyttyä kävelimme pitkin pääkauppakatua, Trujillon miehiä täynnä oleva auto seurasi meitä etanan vauhtia. Tämä oli yksi Trujillon tunnetuista keinoista yrittää juurruttaa ihmisiin pelkoa. Kun kerroimme veli Aniolille, miksi he seurasivat meitä, hän ei säikähtänyt lainkaan. Olikin tärkeää olla välittämättä Trujillon pyrkimyksistä pelotella ja luottaa sen sijaan täysin Jehovaan.
Toisinaan petturit, Trujillon vakoojat, tulivat ovellemme väittäen olevansa veljiä. Meidän täytyi siis olla ”varovaisia kuin käärmeet ja silti viattomia kuin kyyhkyset”. (Matteus 10:16) Me koettelimme tällaiset tulokkaat tutkivilla kysymyksillä saadaksemme selville, olivatko he todella veljiämme vai eivät.
Kiellon alaisuudessa useat puhujat pitivät kukin muistonviettopuheen kolmessa eri kirjantutkisteluryhmässä ja siirtyivät paikasta toiseen mahdollisimman huomaamattomasti. Muistonviettoiltana oli usein rankkasade, ja koska Trujillon armeijan vakoilijat pelkäsivät rankkasadetta yhtä paljon kuin ihmiset muualla pelkäävät ankaraa lumimyrskyä, niin me saimme olla rauhassa.
Useimmat lähetystyöntekijät eivät olleet läsnä New Yorkissa vuosina 1950 ja 1953 pidetyissä kansainvälisissä konventeissa, koska Trujillon hallitus ei olisi sallinut heidän saapua takaisin maahan. Meidän täytyi tyytyä New York Times -sanomalehdessä olleeseen konventtiraporttiin, joka sisälsi kauniita kuvia konventista ja yksityiskohtaisen kuvauksen jokaisen päivän ohjelmasta. Lisäksi paikallisessa elokuvateatterissa näytettiin pitkähköä elokuvaa vuoden 1953 konventin yhteydessä olleesta suuresta kastetilaisuudesta.
Vuonna 1956 Roy Brandt ja minut kutsuttiin viralliseen kuulusteluun. Trujillon hallituksen viranomaiset olivat aikaisemmin pyytäneet veli Manuel Hierrezueloa tulemaan puheilleen. Mutta myöhemmin Manuel palautettiin perheelleen ruumiina. Miten siis meidän nyt kävisi?
Saavuttuamme paikalle meitä kumpaakin kuulusteltiin erikseen, ja vastauksemme ilmeisesti nauhoitettiin. Sillä kertaa ei tapahtunut mitään muuta, mutta kaksi kuukautta myöhemmin sanomalehdet ilmoittivat, että Trujillon hallitus aikoi poistaa Jehovan todistajien työtä koskevan kiellon ja että me voisimme ryhtyä toimimaan julkisesti. Valtakunnansalit avattiin jälleen, ja Jehovan työ edistyi jatkuvasti.
Kesäkuussa vuonna 1957 alkoi kuitenkin uusi ankara vainon aalto, ja kaikki lähetystyöntekijät karkotettiin maasta. Lähtöpäivänämme olimme todella surullisia. Olimme palvelleet Virginian kanssa Dominikaanisessa tasavallassa 12 vuotta, ja olimme nähneet todistajien määrän kasvavan vain meistä kahdesta yli 600:aan. Vuonna 1960 toinen kielto poistettiin, ja julistajien määrä kasvoi edelleen nykyiseen 10 000:een.
Palveleminen Puerto Ricossa
Saapuessamme Puerto Ricoon elokuussa 1957 kristityt veljemme sekä sanomalehden toimittajat olivat vastaanottamassa meitä. Lehtien raporttien ansiosta annettiin laaja todistus. Tuohon aikaan Puerto Ricossa oli alle 1 200 Valtakunnan julistajaa; nyt heitä on melkein 22 000!
Vuonna 1958 Seura pyysi minua ryhtymään matkavalvojaksi. Niinpä me vuosien kuluessa olemme oppineet tuntemaan monia uskollisia veljiä kaikista Puerto Ricon osista sekä Neitsytsaarilta työskennellessämme heidän kanssaan. Aikanaan vaimostani ja minusta tuli paikallisen Beetel-perheen jäseniä. Ja siitä lähtien kun täällä muodostettiin haaratoimistokomitea, Jehova on suonut minulle edun olla sen jäsen.
Onnellisuus täyttää mieleni sen vuoksi, että olen henkilökohtaisesti saanut Jehovalta ennustuksen mukaan ”satakertaisesti nyt – – veljiä ja sisaria ja äitejä ja lapsia”. (Markus 10:30) En ole koskaan halunnut käyttää elämääni millään muulla tavalla kuin hänen palveluksessaan. Ja kun nyt muistelen niitä 48:aa vuotta, jotka olen ollut tienraivaajana, iloitsen voidessani sanoa, että olen todellakin nähnyt Jehovan olevan hyvä! – Psalmi 34:9.
Lennart Johnsonin elämäkerran ollessa viimeistelyvaiheessa Virginia Johnson kuoli rauhallisesti nukkuessaan 31. tammikuuta 1987
[Huomioteksti s. 27]
Jehova antoi palvelijoilleen voiton
[Huomioteksti s. 28]
Kaikki uskolliset arvostivat suuresti sitä hengellistä voimaa, jota Jehova jatkuvasti antoi heille
[Kuva s. 29]
Virginia ja minä työskentelimme monien uskollisten veljien kanssa Puerto Ricon kaikista osista