Löysin oikeudenmukaisuuden – en politiikasta vaan tosi kristillisyydestä

Kertonut Xavier Noll

EPÄOIKEUDENMUKAISUUS! Sain kokea sitä jo varhain elämässäni, ja jouduin kärsimään sen vuoksi. Nuorena kysyin itseltäni: ’Täytyykö epäoikeudenmukaisuutta vain kestää? Eikö maan päällä ole ainoatakaan hallitusta, joka pystyy tekemään siitä lopun? Mistä oikeudenmukaisuuden voi löytää?’ Löysin sen lopulta, mutta en sieltä, mistä luulin sen löytyvän.

Etsiminen alkoi jo lapsena

Vartuin Wittelsheimissa, joka oli pieni kaupunki Elsassissa Koillis-Ranskassa. Isäni työskenteli tuon seudun monien muiden miesten tavoin kalisuolakaivoksessa. Niihin aikoihin, 1930-luvulla, kapinahenki oli vallalla teollistuneen maailman työläisten keskuudessa. Muistan, kuinka lapsena olin mukana työläisten mielenosoituksissa. Meillä oli tapana marssia kaduilla nyrkit kohotettuina ja laulaa vallankumouksellisia lauluja, esimerkiksi sosialistien ”Kansainvälistä”. Työläiset vaativat oikeudenmukaisuutta ja parempia elinoloja.

Kun kaivostyöläiset menivät lakkoon ja valtasivat kaivoksen, minulla oli tapana viedä isälle hänen ateriansa. Muistan yhä, miten peloissani olin, kun minun täytyi kulkea aseistettujen kansalliskaartilaisten muodostamien ketjujen läpi, jotta pystyin ojentamaan isälleni hänen gamellensa (ruoka-astiansa) kaivoksen lankkuaidan raosta. Julisteet, joissa oli tulisia iskulauseita, ja tuulessa liehuneet punaiset liput, joista muutamissa oli kuvattuna vasara ja sirppi, tekivät minuun syvän vaikutuksen.

Naisia kokoontui kaivoksen porttien eteen huutamaan iskulauseita kannustaakseen aviomiehiään jatkamaan taistelua ”riistäjiä” vastaan. Toiset naiset pelkäsivät koko ajan aviomiehensä turvallisuuden puolesta. Kapitalismin vastaisista asenteistaan huolimatta jotkut miehet toisinaan livahtivat kaivokseen pimeyden suojissa voidakseen ansaita niin paljon, että pystyivät ruokkimaan perheensä. Isänikin teki näin silloin tällöin. Silloin hän otti laukkuunsa aseen siltä varalta, että hän sattumalta kohtaisi lakkorikkureita etsiviä vahteja.

Hitler hyökkää Ranskaan

Sodan syttyessä olin 17-vuotias. Muutamia kuukausia myöhemmin natsit hyökkäsivät Ranskaan. Koska he väittivät, ettei Elsass ollut ainoastaan miehitetty alue vaan osa Saksan valtakuntaa, kaikkien minun kaltaisteni nuorten miesten piti liittyä Hitlerin armeijaan. Sen vuoksi lähdin pakoon polkupyörälläni matkalaukku sidottuna selkääni, ennen kuin lähestyvät hyökkääjät tulivat. Toisinaan onnistuin pääsemään jonkun etelää kohti ajavan kuorma-auton hinaukseen pitämällä kiinni sen perästä. Pakolaisvirrat olivat helppoja maaleja saksalaiskoneille, ja siksi syöksyin aina ojaan, kun kuulin niiden tulevan.

Pääsin Etelä-Ranskan keskiosaan, jota saksalaiset eivät olleet vielä miehittäneet. Mutta sielläkin sain osakseni epäoikeudenmukaisuutta. Paiskin kovasti töitä lakaisten katuja, kantaen ruumisarkkuja hautausmailla tai kiikuttaen selässäni lähes 50 kilon taakkoja sementtitehtaalla. Toisinaan tein 12 tunnin työpäiviä pelkällä nälkäpalkalla. Suurimman osan siitä avusta, joka meidän pakolaisten olisi pitänyt saada, varastivat sitä jakamaan määrätyt virkailijat.

Vuoden 1940 loppupuolella päätin osallistua taisteluun maani vapauttamisen puolesta. Menin Algeriaan Pohjois-Afrikkaan ja liityin siellä olleisiin Ranskan armeijan rippeisiin. Armeijaelämä ei tyydyttänyt oikeudenkaipuutani yhtään sen enempää kuin siviilielämäkään oli tehnyt, mutta halusin yhä osallistua Euroopan vapauttamiseen. Amerikkalaiset nousivat maihin Pohjois-Afrikassa vuoden 1942 loppupuolella. Eräänä päivänä vuonna 1943 menetin kuitenkin kolme sormeani käsittelemäni kranaatinsytyttimen räjähtäessä. En siis pystynytkään liittymään niihin joukkoihin, joiden oli määrä valloittaa Eurooppa takaisin.

Tympääntyneenä kauppamaailmaan, politiikkaan ja uskontoon

Päästyäni takaisin siviiliin Algeriassa, näin miten ihmiset työelämässä riistivät jatkuvasti räikeällä tavalla toisiltaan, ja se sai vereni kiehumaan. Muuan toverini kuoli vedettyään henkeensä tappavan myrkyllistä kaasua vaarallisissa työoloissa. Vähän myöhemmin minä olin vähällä kuolla samanlaisissa olosuhteissa. Tälle kaupalliselle yritykselle ei sen työntekijöiden terveydellä tai edes elämällä ollut kerrassaan mitään merkitystä. Minun täytyi taistella korvauksen saamiseksi. Olin perin pohjin tympääntynyt.

Vaikka olin vasta 24-vuotias, päädyin erääseen vanhainkotiin, jossa asuin sodan loppuun saakka. Siellä ollessani tapasin joitakuita ranskalaisia kommunistien puolesta taistelijoita, jotka oli karkotettu Algeriaan sodan alussa. Me tulimme hyvin toimeen keskenämme, ja he saivat minut helposti taivuteltua liittymään heihin taistelemaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan.

Sodan päätyttyä palasin Elsassissa sijainneeseen kotikaupunkiini täynnä uusia ihanteitani. Mutta asiat eivät kuitenkaan sujuneet siten kuin olin toivonut. Olin erittäin järkyttynyt havaitessani, että jotkut kommunistipuolueen jäsenet eivät olleet olleet hyviä isänmaanystäviä sodan aikana. Eräänä päivänä muuan puolueen virkailija sanoi minulle: ”Katsos, Xavier, emme koskaan pääsisi mihinkään, jos hyväksyisimme vain peräänantamattomat kaverit.” Ilmaisin olevani eri mieltä ja pettynyt.

Havaitsin myös, että ne, jotka huusivat äänekkäimmin ihanteiden ja oikeudenmukaisuuden puolesta, käyttivät suurimman osan palkastaan juopotteluun kaivoksen kanttiinissa syösten näin perheensä köyhyyteen. Tästä huolimatta äänestin yhä kommunistipuoluetta, koska mielestäni kommunistit saivat eniten aikaan oikeuden hankkimiseksi työväenluokalle.

Nuorena olin ollut avustajana messussa, ja siksi katolinen pappi pistäytyi ja yritti suostutella minut kirkon puolesta taistelijaksi. Mutta olin menettänyt uskoni pappeihin. Olin vakuuttunut, että he olivat hallitsevan luokan puolella. Lisäksi tiesin monien katolisten pappien olleen yhteistyössä Ranskassa olleiden saksalaisten kanssa miehityksen aikana. Muistin, että armeijassa ollessani katoliset kenttäpapit saarnasivat isänmaallisuutta. Mutta tiesin, että Saksan armeijankin katoliset papit tekivät samoin. Minun mielestäni se oli poliitikkojen ja sotilasjohtajien tehtävä, ei kirkon pappien.

Katkerat kokemukset olivat lisäksi ravistelleet vakavasti uskoani Jumalaan. Kranaatti surmasi sisareni samana päivänä, jolloin hän täytti 20 vuotta. Siihen aikaan sanoin itselleni: ’Jos Jumala on olemassa, miksi hän sallii kaikkea tätä epäoikeudenmukaisuutta?’ Siitä huolimatta, kun sain nauttia kauniin maaseudun rauhaisasta tyyneydestä, olin syvästi liikuttunut. Sanoin usein itselleni: ’Kaikki tämä ei ole voinut ”tulla vain sattumalta”.’ Sellaisina hetkinä minulla oli tapana rukoilla.

Toivon sanoma

Eräänä sunnuntaiaamuna vuonna 1947 ovellemme tuli noin 30-vuotiaat mies ja nainen. He puhuivat isälleni, joka sanoi heille: ”Teidän on parasta keskustella poikani kanssa. Hän lukee kaiken, minkä saa käsiinsä.” Se oli totta. Minulla oli tapana lukea mitä tahansa kommunistien sanomalehdestä L’Humanitésta katolisten päivälehteen La Croix’han. Nämä kävijät kertoivat minulle sodattomasta oikeudenmukaisuuden maailmasta, joka oli kaikille mahdollinen ja joka tekisi maapallostamme paratiisin. Jokainen asuisi omassa talossaan, ja sairaus ja kuolema kuuluisivat menneisyyteen. He todistivat kaiken kertomansa Raamatulla, ja saatoin nähdä, että he olivat todella vakuuttuneita.

Olin 25-vuotias, ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun edes kosketin Raamattua. Heidän lukemansa raamatunkohdat herättivät uteliaisuuteni. Se näytti liian hyvältä ollakseen totta, ja halusin saada asian selväksi omassa mielessäni. Vieraani lupasivat tuoda minulle Raamatun ja jättivät kirjan nimeltä Vapautus yhdessä kirjasen ”Iloitkaa, te kansat” kanssa.

Heti heidän lähdettyään aloin lukea kirjasta. Kenraali de Gaullen veljentyttären todistus Jehovan todistajien nuhteettomuudesta Ravensbrückin naistenkeskitysleirissä todella avasi silmäni. ’Jos tosi kristittyjä on olemassa’, sanoin itselleni, ’näiden täytyy olla niitä.’ Luin Vapautus-kirjan loppuun ennen kuin menin nukkumaan tuona iltana. Lopultakin olin löytänyt vastauksen yhteen niistä kysymyksistä, jotka olivat vaivanneet minua jo pitkään: ”Miksi oikeuden Jumala sallii epäoikeudenmukaisuutta?”

Asetun todellisen oikeudenmukaisuuden puolelle

Aivan kuten nuo Jehovan todistajat olivat luvanneet, he tulivat seuraavana päivänä takaisin Raamattu mukanaan. Koska olin ollut onnettomuudessa polkupyöräni kanssa, olkapääni oli kipsisiteessä enkä voinut mennä työhön, joten minulla oli siis aikaa käytettävissäni. Luin koko Raamatun läpi vain seitsemässä päivässä ja havaitsin sen erinomaiset oikeudenmukaisuuden ja vanhurskauden periaatteet. Jatkaessani lukemista tulin yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että tämä kirja oli Jumalalta. Aloin ymmärtää, että taistelun tosi oikeudenmukaisuuden luomiseksi täytyi olla hengellistä eikä poliittista. – Efesolaisille 6:12.

Olin varma, että kaikki poliittiset ystäväni olisivat suunniltaan ilosta saadessaan kuulla siitä toivon sanomasta, jonka olin juuri löytänyt. Olin todella pettynyt, kun he olivat kaikkea muuta kuin innostuneita! Mutta minä en mitenkään pystynyt olemaan kertomatta hyvää uutista poikkeuksetta jokaiselle. Lainasin erityisen mielelläni tiettyjä raamatunkohtia, esimerkiksi Jaakobin 5:1–4:ää, jossa rikkaat tuomitaan työntekijöiltä riistämisen vuoksi.

Olin siihen aikaan postinkantaja. Jotten olisi ärsyttänyt isääni, joka piti itsepintaisesti kiinni omista mielipiteistään, minulla oli tapana lähteä kotoa postinkantajan lippalakki päässäni ja pitää sitä myös kotiin tullessani. Kerran isäni sanoi eräälle ystävälle: ”Poikani on tehnyt paljon ylitöitä viime aikoina.” Totuus oli se, että jätin lippalakkini erään ystävän luo, kun menin tekemään saarnaamistyötä, ja panin sen jälleen päähäni myöhemmin.

Ensimmäisestä tapaamisestani Jehovan todistajien kanssa ei ollut kulunut vielä kolmeakaan kuukautta, kun lähdin yksin matkaan ollakseni läsnä Baselissa Sveitsissä pidetyssä konventissa. Keskellä kastepuhetta mainitsin vieressäni istuneelle Jehovan todistaja -naiselle (joka oli ystävällisesti majoittanut minut konventin ajaksi), että haluaisin mennä kasteelle mutta että minulla ei ollut uimapukua. Hän lähti heti paikaltaan ja tuli takaisin hyvissä ajoin ennen puheen loppua mukanaan uimahousut ja pyyhe.

Palveluksen laajentaminen

Käytin jo noin 60 tuntia kuukaudessa käyden ihmisten luona heidän kodeissaan. Mutta kun valtakunnansalissa luettiin tienraivauspalvelukseen (kokoaikaiseen saarnaamistyöhön) kannustava kirje, sanoin itselleni: ’Tuo on minua varten!’

Vuoden 1949 loppupuolella minut lähetettiin Välimeren kuuluisaan satamakaupunkiin Marseilleen tienraivaajaksi. Elämä oli mukavaa Marseillessa noihin aikoihin sodan jälkeen. Tuossa kaupungissa raitiovaununkuljettajatkin pysähtyivät, jotteivät olisi keskeyttäneet pétanque-kuulapeliä, jota pelattiin kadulla. Toiset tienraivaajaveljet ja minä emme löytäneet majapaikkaa muualta kuin täysihoitolasta, jota myös prostituoidut käyttivät. Se ei ollut paras mahdollinen paikka kristityille sananpalvelijoille, mutta minun täytyy sanoa, etteivät nämä filles de joie (ilotytöt) koskaan sanoneet tai tehneet mitään sopimatonta meidän suhteemme ja että he kuuntelivat sanomaamme tarkkaavaisesti.

Meillä oli hyvin vähän rahaa, ja me luotimme täysin siihen, että Jehova huolehtisi aineellisista tarpeistamme. Kun tulimme kotiin iltaisin, meillä oli tapana kertoa kokemuksiamme. Eräänä päivänä muuan ovelta-ovelle-työssä tapaamani jugoslavialainen nainen otti suureksi yllätyksekseni yöpöydältään valtavan suuren krusifiksin ja suuteli sitä kiihkeästi osoittaakseen, miten paljon hän rakasti Jumalaa. Hän suostui raamatuntutkisteluun, ja pian hänen silmänsä avautuivat näkemään epäjumalankuvien palvomisen turhuuden.

Marraskuussa 1952 sisar Sara Rodriguez, pariisilainen tienraivaaja, saapui Marseilleen auttamaan saarnaamistyössä. Me kaikki tienraivaajaveljet olimme iloisia saadessamme hänet mukaamme, kun kävimme sellaisten naisten luona, jotka ilmaisivat kiinnostusta Raamatun totuutta kohtaan. Lopulta minä niin sanoakseni ”kidnappasin” hänet, sillä hänestä tuli vaimoni.

Vuonna 1954, kun olimme olleet naimisissa kolme kuukautta, Seura pyysi meitä lähtemään Martiniqueen, Ranskalle kuuluvaan Länsi-Intian saariston saareen. Me olisimme ensimmäiset ulkomailta tulleet Jehovan todistajat, jotka saarnaisivat tällä saarella sen jälkeen, kun lähetystyöntekijät karkotettiin 1950-luvun alussa. Matkattuamme 17 päivää merellä me saavuimme lopulta perille monien kysymyksien risteillessä mielessämme. Miten meidät otettaisiin vastaan? Missä asuisimme? Minkälaista ruokaa söisimme? Miten kauan kestäisi sopivan valtakunnansalin löytäminen kokouksiamme varten?

Uusi alue ja uusi elämä

Martiniquen asukkaat osoittautuivat erittäin vieraanvaraisiksi. Kulkiessamme ovelta ovelle ihmisillä oli usein tapana antaa meille virvokkeita. Itse asiassa ei ollut epätavallista saada kutsu aterialle. Levitimme paljon raamatullista kirjallisuutta, ja vaikka suurimmalla osalla saaren asukkaista ei ollutkaan omaa Raamattua, he pitivät sitä suuressa arvossa.

Ensimmäinen kotimme oli mökki, jonka katto oli tinatusta pellistä. Sadeaikana yhtäkkiset saderyöpyt säpsähdyttivät meidät monesti yöllä hereille, kun sade piiskasi kattoa. Vesijohtovettä oli saatavissa vain kaksi tai kolme kertaa päivässä. Meillä ei ollut kylpyhuonetta. Me kävimme suihkussa siten, että seisoimme tyhjässä öljytynnyrissä pienellä takapihallamme ja kaadoimme vuorotellen vettä toistemme päälle. Se oli melko alkeellista, mutta erittäin mieluista oltuamme pitkän päivän ulkona auringossa.

Saran täytyi mukautua paikallisiin keittotapoihin ja oppia valmistamaan ruokaa leipäpuun hedelmistä. Lapsena olin aina kuvitellut leipien roikkuvan leipäpuun oksilta. Todellisuudessa tämän puun hedelmä on enemmän vihanneksen kaltainen. Sitä voidaan käyttää perunoiden tavoin. Noihin aikoihin meillä oli tapana syödä sitä kilpikonnanmunien kanssa. Se oli herkullista, mutta nykyään sellaiset munat ovat ylellisyyttä. Leipäpuun hedelmä on hyvää myös lihan tai kalan kanssa.

Aineellisiin tarpeisiin liittyneet ongelmat voitettiin, ja yltäkylläiset hengelliset siunaukset korvasivat runsaasti mitkä tahansa vaikeudet. Tullessani kotiin eräänä päivänä ilmoitin Saralle, että olin löytänyt valtakunnansalin, jossa oli istumapaikkoja sadalle hengelle. ”Kuinka paljon siitä menee vuokraa?” hän kysyi. ”Omistaja käski minua määräämään hinnan”, vastasin. Tuohon aikaan emme voineet tarjota enempää kuin naurettavat 10 frangia kuukaudessa. Ihme kyllä, mies hyväksyi sen.

Odotimme erittäin toiveikkaina, että kokouksissa kävisi paljon väkeä, sillä ihmiset sanoivat aina: ”Jos teillä olisi sali, tulisimme kokouksiinne.” Mutta monen monta kuukautta kokouksissa oli keskimäärin läsnä vain kymmenen ihmistä. Hellittämättömyys kantoi kuitenkin hedelmää, ja nykyään ”kukkaissaarella”, joksi Martiniquea kutsutaan, on 24 seurakuntaa, joissa on yhteensä noin 2 000 Jehovan todistajaa.

Runsaita siunauksia

Vuoden 1958 loppupuolella menin Ranskan Guayanaan vieraillakseni erään nuoren opiskelijan luona, joka oli pyytänyt minua käymään. Matkustettuani merellä kymmenen päivää pienellä Nina-aluksella aloin saarnata Saint Laurentissa, joka on Maronijoen suulla sijaitseva satamakaupunki. Siellä tapasin useita entisiä rangaistusvankeja, jotka olivat jääneet sinne sen jälkeen kun Ranska lakkautti rangaistussiirtolajärjestelmän vuonna 1945. Sieltä menin Cayenneen, missä kävin sen nuoren miehen luona, jota olin tullut tapaamaan. Hän ja useimmat muut, jotka tilasivat lehtemme sinä aikana, kun olin Ranskan Guayanassa, ovat nyt toimeliaita Jehovan palvelijoita.

Vaimoni ja minut kutsuttiin useaan otteeseen Jehovan todistajien maailmankeskukseen Brooklyniin erilaisille valmennuskursseille, yhteensä yli vuoden ajaksi. Siellä olen todella nähnyt, miten oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoisuutta koskevia Raamatun periaatteita toteutetaan käytännössä Jumalan kansan keskuudessa. Vastuuasemissa olevat syövät samoissa pöydissä kuin painossa työskentelevät nuoret ja saavat saman pienen määrärahan. Niin, oikeudenmukaisuus ja tasa-arvoisuus – lapsuuteni unelma – ovat elävää todellisuutta siellä.

Olen nyt 65-vuotias, ja takanani on 40 vuotta kokoajanpalvelusta. Vaimoni ja minä olemme viettäneet monia noista vuosista kulkien ristiin rastiin Martiniquea moottoripyörillä, saarnaten hyvää uutista siitä oikeudenmukaisuudelle perustetusta uudesta asiainjärjestelmästä, jonka Jehova saa aikaan. Työskentelemme nyt haaratoimiston toimistorakennuksessa, josta on näkymä suurenmoiselle Fort-de-Francen lahdelle. Kaikki nämä Jumalan järjestössä viettämämme vuodet ovat opettaneet meille tärkeän läksyn. Todellinen oikeudenmukaisuus ilman rotuun, heimoon tai uskontoon liittyviä esteitä voidaan löytää ainoastaan Jumalan kansan keskuudesta. Yhdessä niiden kanssa, joiden olemme vuosien kuluessa nähneet tulevan mukaan totuuteen, vaalimme toivoa elää pian uudessa maassa, jossa vanhurskaus on asuva. – 2. Pietari 3:13.