Uskonnolliset perinteet – ovatko ne Jumalan palvomista totuudessa?
”SALGA, salga, salga.” (Tule ulos, tule ulos, tule ulos) Tämä surumielinen huuto kantautuu pimenneeltä hautausmaalta Janitzion saaresta, joka sijaitsee Pátzcuarojärvessä Meksikossa. Siellä muuan hurskas tarascan-intiaani anoo kuollutta sukulaistaan valmiiksi kirjoitetun rukouksen avulla. ”Murtakoon pyhä rukousnauha ne kahleet, jotka sitovat sinua”, hän pyytää hartaasti.
On vainajainpäivä. Jo varhaisesta aamusta alkaen naiset ja lapset ovat koristelleet sukunsa hautapaikkoja kukkien terälehdillä ja koristeellisilla puukehyksillä. He ovat asettaneet hautojen eteen hedelmiä ja leivonnaisia sisältäviä uhreja, ja nyt he uhmaavat urheasti yön viileyttä ja laulavat rukouksia tai valvovat ääneti kuolleiden puolesta sytytettyjen tuhansien lepattavien kynttilöiden kelmeässä valossa.
Se, mikä ulkopuolisesta tarkkailijasta tuntuu oudolta tai jopa eriskummalliselta, on näille ihmisille vanha, arvostettu uskonnollinen perinne: katolilaisten viettämä kaikkien sielujen päivän juhla. Monissa Latinalaisen Amerikan maissa perinne vaatii tuhansia uskovaisia kerääntymään hautausmaille, esittämään kirjoitettuja rukouksia ja antamaan lahjoja kuolleille omaisilleen.
Latinalaisessa Amerikassa on myös lukuisia uskonnollisiin kuviin liittyviä perinteitä. Kristuksen ja Marian kuvia on kaikkialla koristamassa useimpia koteja ja kauppoja. Kun nouset linja-autoon, näet poikkeuksetta pieniä Marian kuvia, jotka on asetettu kuljettajan istuimen yläpuolelle. Marian patsaita, jotka on kynttilöiden sijasta koristeltu välkkyvin värivaloin, on kiinnitetty jopa kohti linja-auton keskikäytävää.
Kolumbiassa suunnattoman suuret Kristusta ja Mariaa esittävät veistokset katselevat korkeiden vuorten huipuilta alas useisiin kaupunkeihin. Kuuluisalla Monserraten vuorenhuipulla on kirkko, joka on täynnä erittäin arvossapidettyjä kuvia. Erityisten pyhien viikkojen aikana tuhannet Bogotán asukkaat kiipeävät tälle kivikkoiselle huipulle, jotkut konttaavat naarmuisin ja verta vuotavin polvin.
Kuvat, krusifiksit ja juhlapäivät kuuluvat osana niihin uskonnollisiin perinteisiin, joista on tullut eri puolilla maailmaa asuvien ihmisten vakiintunut elämäntapa. Nämä traditiot ovat siirtyneet perintönä sukupolvelta sukupolvelle, ja ihmiset ovat taipuvaisia pitämään niitä pyhinä.
Palvontaa totuudessako?
Vaikka ehkä useimmat ihmiset ovat tyytyväisiä noudattaessaan perinteitä kyselemättä mitään, monille kristityiksi tunnustautuville tällaiset traditiot asettavat kiusallisen vaikean pulman. Itse Jeesus Kristushan sanoi: ”Tosi palvojat palvovat Isää hengessä ja totuudessa.” (Johannes 4:23) Monet uskonnolliset perinteet ovat kuitenkin selvästi peräisin ei-kristillisistä uskonnollisista rituaaleista, tai ainakin ne ovat hämmästyttävän samanlaisia kuin nuo rituaalit. Kaikkien sielujen päivä esimerkiksi on käytännöllisesti katsoen rinnastettavissa buddhalaiseen ”Ullambana”-juhlaan: päivään, joka on tarkoitettu ”kunnioituksen ilmaisemiseksi kuolleita esi-isiä kohtaan ja henkien vapautumiseksi tämän maailman orjuudesta”. (The New Encyclopædia Britannica, vuoden 1976 laitos, Mikropædia, 1. osa, s. 260) Palvovatko tällaisten perinnäistapojen noudattajat itse asiassa totuudessa?
Jotkut väittävät, että pelkkä näiden tapojen hyväksyminen kirkkoon tekee niistä oikeutettuja. Vatikaanin toinen konsiili sanoi vuonna 1965: ”Kirkko ei saa pelkästään pyhästä Raamatusta varmuutta kaikesta siitä, mitä on paljastettu. Siksi sekä pyhä perinne että pyhä Raamattu on hyväksyttävä ja niitä on arvostettava samalla antaumuksella ja kunnioituksella.”
Entä sitten jos ihmistekoisten perinteiden ja Jumalan henkeyttämän Raamatun välillä on perustavaa laatua olevia ristiriitoja? Vastauksen saamiseksi tarkastelkaamme huolellisesti perinteitä Raamatun neuvojen valossa.