Jos teemme Jumalan tahdon, hän ei koskaan hylkää meitä
Kertonut Grete Schmidt
SYNNYIN Budapestissa Unkarissa vuonna 1915. Ensimmäinen maailmansota oli käynnissä, ja isäni oli rintamalla Itävalta-Unkarin armeijassa. Kun hän kuoli vuotta myöhemmin, äiti palasi minun kanssani Jugoslaviaan, missä hänen sukulaisensa asuivat.
Koska äiti ei mennyt uudelleen naimisiin, hänen täytyi löytää työtä, ja niinpä hän uskoi kasvatukseni sisarelleen. Tätini omisti maatilan Pohjois-Jugoslaviassa noin viiden kilometrin päässä Mariborin kaupungista. Vietin siellä monta onnellista vuotta odottaen aina sunnuntaita, jolloin äiti tuli vierailulle Mariborista. Samaan aikaan aloin kaivata yhä kipeämmin isää.
Suhde Isään
Sukulaiseni olivat katolilaisia, ja koska taivas ja helvetti näyttelevät tärkeää osaa katolisessa uskonnossa, mielessäni syntyi ristiriita. En tuntenut olevani tarpeeksi hyvä menemään taivaaseen, mutta en ajatellut olevani tarpeeksi paha joutuakseni tuomituksi helvettiinkään. Keskustelin tästä ongelmasta kaikkien kanssa, isoäidistäni kyläpappiin saakka.
Äitiä kiusasin kaikkein eniten. Niinpä muutaman kuukauden kuluttua hän ojensi minulle sloveeninkielisen kirjasen Missä ovat kuolleet?, jonka hän oli hankkinut kaupungista. Äiti ei ollut itse lukenut sitä, mutta hän ajatteli, että se voisi vastata kysymyksiini.
En koskaan elämäni aikana ollut lukenut mitään julkaisua niin usein kuin luin tuota kirjasta! Se paitsi vastasi elämää ja kuolemaa koskeviin kysymyksiini, myös osoitti minulle, miten voin kehittää läheisen suhteen taivaalliseen Isääni. Tilasin viisi kirjasta tarkoituksenani levittää ne kirkon edessä.
Kylämme naisväki kävi kirkonmenoissa sunnuntaisin, mutta miehet jäivät ulkosalle keskustelemaan lempiaiheistaan: karjasta ja maanviljelyksestä. Niinpä papin saarnatessa naisille kirkossa minä saarnasin miehille ulkosalla. Olin ainoastaan 15-vuotias, ja he ilmeisesti nauttivat nuoruuteni innosta, sillä he maksoivat kirjasista, ja minä käytin rahat uuden varaston hankkimiseen.
Pappi sai pian tietää toimistani ja tuli puhumaan tätini kanssa. Seuraavana sunnuntaina hän varoitti saarnastuolista: ”Kukaan meidän kylässämme ei varmastikaan ole niin naiivi, että uskoisi jonkun teini-ikäisen tarinoita.” Sen vuoksi kaikki kylän asukkaat kääntyivät minua vastaan. Jopa tätini oli häpeissään ja ilmoitti äidilleni, ettei hän enää voisi pitää minua luonaan.
Tunsin itseni todella hylätyksi, mutta rukoillessani Jehovaa sain lohtua ja uutta voimaa. Muutin asumaan äitini luo Mariboriin, ja me elimme onnellisina yhdessä. Vaikka hän ei tuntenutkaan samanlaista kiinnostusta hengellisiin asioihin kuin minä, hän antoi minun käydä siellä olevan pienen seurakunnan kokouksissa. 15. elokuuta 1931 vertauskuvasin vihkiytymiseni Jumalalle vesikasteella.
Suureksi surukseni äitini sairastui äkisti ja kuoli muutamia viikkoja myöhemmin. Hänen viimeiset sanansa minulle jäivät lähtemättömästi mieleeni: ”Rakas Gretelini, pidä kiinni uskostasi. Olen varma, että se on totuus.” Hänen kuolemansa jälkeen tunsin jälleen itseni tuskallisen hylätyksi, mutta suhteeni taivaalliseen Isäämme vahvisti minua.
Muuan pariskunta, jolla ei ollut omia lapsia, otti minut asumaan luokseen, ja olin harjoittelijana vaimon omistamassa räätälinliikkeessä. Tulin aineellisesti hyvin toimeen, mutta sydämen halunani oli palvella Jumalaa koko ajalla. Pienessä Mariborin seurakunnassamme kaikki olivat vakuuttuneita siitä, että tämän asiainjärjestelmän jäljellä oleva aika oli lyhyt. (1. Korinttolaisille 7:29) Pyysin hiljaa rukouksissani Jehovaa siirtämään asioihin puuttumistaan tuonnemmaksi, kunnes olisin suorittanut oppiaikani loppuun. Valmistuin 15. kesäkuuta 1933, ja heti seuraavana päivänä lähdin kotoa aloittaakseni tienraivauksen! Nuoruuteni vuoksi – olin ainoastaan 17-vuotias – jopa jotkut vanhimmat yrittivät pidätellä minua, mutta pysyin päätöksessäni.
Varhaiset tienraivausajat
Ensimmäinen määräpaikkani oli Zagreb, noin 200 000 asukkaan kaupunki Mariborin lähellä. Seurakunnassa oli ainoastaan kuusi julistajaa. Opin paljon työskentelemällä veli Tuc̀ekin kanssa, joka oli Jugoslavian aivan ensimmäinen tienraivaaja. Myöhemmin olin tienraivaajana yksin lähes vuoden. Vähitellen Saksasta kuitenkin saapui lisää tienraivaajia, koska natsihallitus oli hiljattain kieltänyt saarnaamistyön siellä.
Autoin useita tienraivaajapariskuntia toimimalla heidän tulkkinaan. Näiden kypsien kristittyjen kanssa työskenteleminen oli erittäin arvokas kokemus minulle. Kasvoin tiedossa ja ymmärryksessä, ja arvostukseni sitä kohtaan, että meillä on etu saarnata Valtakunnan hyvää uutista, lisääntyi jatkuvasti.
Ajan kuluessa meistä tuli 20 tienraivaajan muodostama tehokas ryhmä, joka palveli Balkanin valtioissa. Yhteinen pyrkimyksemme tehdä tunnetuksi Jumalan sanaa liitti meidät yhteen niin, että jokainen oli valmis auttamaan toista tarpeen vaatiessa. Meidän kaikkien vaikuttimena oli alttius, jota löytyy ainoastaan Jumalan kansan keskuudesta. Tämä erityinen ”yhdysside”, rakkaus, vaikuttaa edelleen niiden tuohon ryhmään kuuluneiden keskuudessa, jotka ovat vielä elossa nykyään. – Kolossalaisille 3:14.
Tienraivaajan elämä on täynnä kokemuksia ja tarjoaa yhtä paljon vaihtelua kuin taivaalla olevien pilvien moninaisuus. Tunsimme rikastuvamme siitä arvokkaasta kokemuksesta, että opimme tuntemaan meille ennestään outoja maita ja ihmisiä sekä niiden tapoja ja elämäntyyliä. Lisäksi saimme kokea sen, miten Jehova huolehtii uskollisista palvelijoistaan, niin kuin Paavali vakuuttaa meille Efesolaiskirjeen 3:20:ssä: ’Hän tekee meissä vaikuttavan voimansa mukaisesti enemmän kuin yltäkylläisesti yli kaiken sen, mitä pyydämme tai mielessämme kuvittelemme.’
Jehovan rakkaudellinen huolenpito kävi ilmi, kun veli Honegger Sveitsistä vieraili luonamme ja pani merkille, että meidän täytyi kävellä peräti 40 kilometriä päästäksemme Zagrebin ympärillä sijaitseviin syrjäisiin kyliin. Hän huomasi, että otimme kengät jalastamme ja roikotimme niitä olkapäillämme heti, kun olimme lähteneet kaupungista, jotta kengänpohjat olisivat säästyneet. Niinpä hän osti meille 12 polkupyörää, vaikka, kuten hän myöhemmin kertoi, siihen menivätkin kaikki hänen rahansa! Jehova varmastikin vaikuttaa oikeamielisten sydämeen. Pyörät, kuin taivaan lahjana, palvelivat uskollisina kumppaneinamme tienraivauspalveluksessa 25 vuoden ajan.
Kerran Willi ja Elisabeth Wilke ja minä saavuimme isohkoon kroatialaiseen kylään, missä kukin meistä työskenteli yksin – kylän laitamilta keskustaa kohti. Tarjosimme kirjasta Vanhurskas Hallitsija, jonka nimilehdellä oli kuvattuna Jeesus Kristus. Vain vuotta aikaisemmin, vuonna 1934, Jugoslavian kuningas Aleksanteri oli murhattu, ja hänen poikansa Pietarin oli määrä seurata häntä valtaistuimelle. Kylän asukkaat pitivät kuitenkin parempana autonomiaa kuin Serbian (Etelä-Jugoslavian) monarkkia.
Saarnattuamme pari tuntia kylän torilta kuului voimakkaita kiihtymystä ilmaisevia ääniä. Veli Wilke ja minä löysimme sieltä sisar Wilken noin 20 miehen ja naisen muodostaman ryhmän ympäröimänä. Jotkut heistä olivat varustautuneet sirpein, toiset olivat polttamassa kirjasiamme. Sisar Wilke ei osannut puhua kieltä tarpeeksi hyvin karkottaakseen kyläläisten epäilykset.
”Hyvät naiset ja herrat”, huusin, ”mitä olette tekemässä?”
”Me emme halua kuningas Pietaria!” he vastasivat melkein yhdestä suusta.
”Emme mekään”, vastasin.
Hämmästyneinä ihmiset osoittivat kirjasessa olevaa kuvaa ja kysyivät: ”Miksi sitten esitätte propagandaa hänen puolestaan?” He olivat luulleet Jeesusta Kristusta kuningas Pietariksi!
Erehdys selvitettiin, ja Jeesus Kristus -Kuninkaasta annettiin perusteellista todistusta. Jotkut, jotka olivat polttaneet kirjasiansa, halusivat nyt uusia. Lähdimme kylästä hyvillä mielin tuntien, että Jehovan suojeleva käsi oli ollut päällämme.
Myöhemmin ulotimme saarnaamisemme Bosniaan, Jugoslavian keskiosaan. Siellä lähes puolet väestöstä oli muslimeja, ja jälleen kerran kohtasimme uusia tapoja ja paljon taikauskoa. Kylissä ihmiset eivät olleet koskaan nähneet naista polkupyörän päällä, joten saapumisemme oli melkoinen sensaatio ja herätti uteliaisuutta. Uskonnolliset johtajat levittivät sellaista huhua, että pyörällä ajava nainen toi kylään huonoa onnea. Sen jälkeen jätimme pyörämme kylien ulkopuolelle ja saavuimme niihin jalkaisin.
Koska kirjallisuutemme joutui nyt kiellon alaiseksi, poliisi otti meidät usein kiinni. Tavallisesti meidät määrättiin lähtemään maakunnasta. Kaksi poliisia saattoi meidät rajalle, joka oli noin 50–100 kilometrin päässä. Heitä hämmästytti se, että olimme niin hyviä pyöräilijöitä ja pysyimme heidän kanssaan samassa vauhdissa siitä huolimatta, että kuljetimme mukanamme kaikki vaatteemme ja kirjallisuuden ja pienen petrolikeittimen. Saattajamme olivat aina onnellisia löytäessään majatalon matkan varrelta, ja usein he kutsuivat meidät juomaan jotakin kanssaan tai jopa aterialle. Nautimme näistä tilaisuuksista, sillä pieni määrärahamme ei riittänyt sellaisiin lisämenoihin. Käytimme tietenkin tilaisuutta hyväksemme kertoaksemme heille toivostamme, ja usein he ottivat vastaan joitakin ”kiellettyjä” julkaisuja. Useimmiten me erosimme hyvissä väleissä.
Sitten tuli vuosi 1936. Saarnasimme Serbiassa, kun saimme kuulla uutisen, että syyskuussa oli määrä pitää kansainvälinen konventti Luzernissa Sveitsissä. Erikoislinja-auton oli määrä lähteä Mariborista, mutta se sijaitsi 700 kilometrin päässä sieltä, missä me olimme – pitkä matka polkupyörällä! Aloimme kaikesta huolimatta säästää rahaa ja myöhemmin tuona vuonna teimme matkan.
Pyysimme maanviljelijöiltä lupaa yöpyä heidän heinäparvillaan sen sijaan, että olisimme maksaneet huoneesta matkustajakodissa. Aamulla kysyimme, voisimmeko ostaa heiltä maitoa, mutta tavallisesti he antoivat sitä meille ilmaiseksi ja joskus he antoivat vielä runsaan aamiaisenkin. Ihmiset olivat meille erittäin ystävällisiä, ja tämä säilyy onnellisena osana tienraivausmuistojen joukossa.
Ennen lähtöämme Mariborista kohti Luzernia saapui Saksasta lisää tienraivaajia. Heidän joukossaan oli Alfred Schmidt, joka oli palvellut kahdeksan vuotta Beetelissä Magdeburgissa Saksassa. Vuotta myöhemmin minusta tuli hänen vaimonsa.
Lähes kaikki Jugoslavian tienraivaajat saattoivat olla läsnä Luzernissa pidetyssä konventissa. Se oli ensimmäinen konventtini, ja olin aivan häkeltynyt siitä rakkaudesta ja huolenpidosta, jota sveitsiläiset veljet osoittivat, sen lisäksi että miellyttävä Luzernin kaupunki teki minuun vaikutuksen. Silloin minulla ei ollut aavistustakaan, että 20 vuotta myöhemmin olisin siellä tienraivaajana!
Työskenteleminen rajoitusten alaisuudessa
Palattuamme kauniista Sveitsistä Jugoslaviaan aloimme pian kokea todellista vainoa. Meidät pidätettiin ja suljettiin Belgradissa sijaitsevaan suureen vankilaan. Veli, joka oli vastuussa Jugoslaviassa tehtävästä työstä, pyysi lupaa vierailla luonamme, mutta se evättiin. Hän puhui kuitenkin vankilan johtajan kanssa niin kovalla äänellä, että saatoimme kuulla häntä, ja hänen äänensä jo itsessään oli meille suureksi rohkaisuksi.
Muutaman päivän kuluttua meidät vietiin käsiraudoissa Unkarin rajalle; kirjallisuutemme ja rahamme oli takavarikoitu. Niinpä saavuimme Budapestiin käytännöllisesti katsoen pennittöminä, mutta mukanamme oli runsaasti meihin takertuneita täitä muistona vankilasta. Pian tapasimme muita tienraivaajia ja osallistuimme heidän kanssaan saarnaamistyöhön siellä.
Joka maanantai me Budapestissa olevat tienraivaajat kokoonnuimme turkkilaisessa kylpylässä ja samalla kun hoidimme itseämme, sisaret ja veljet erikseen nauttivat ”keskinäisestä rohkaisusta toisen uskon välityksellä”. (Roomalaisille 1:12) Säännöllinen kokoontuminen piti meidät myös tietoisina siitä, oliko joku sairastunut tai vangittu.
Olimme hädin tuskin ehtineet tottua uuteen ympäristöön, kun puolen vuoden kuluttua oleskeluviisumimme Unkarissa lakkasi olemasta voimassa. Sillä välin Alfred ja minä olimme menneet naimisiin. Nyt meitä neuvottiin hankkimaan viisumi Bulgariaan. Siellä oleva tienraivaajapariskunta oli karkotettu, ja 10 000 kirjasta, jotka he olivat tilanneet, oli valmiina Sofiassa sijaitsevassa pienessä kirjapainossa. Pariskunnan kirjallisuus oli poltettu julkisesti, joten tiesimme, millaista kohtelua odottaa.
Lopulta saimme kolmen kuukauden viisumin Bulgariaan. Kuljimme Jugoslavian läpi yöllä, ja vastuussa oleva veli oli meitä vastassa etukäteen sovitulla asemalla mukanaan rahat kirjasten ostamiseen. Lopulta saavuimme turvallisesti Sofiaan ja löysimme sopivan huoneen.
Sofia oli nykyaikainen, noin 300 000 asukkaan kaupunki, mutta siellä ei ollut yhtään Jehovan todistajaa. Seuraavana päivänä saapumisemme jälkeen menimme kirjapainoon. Omistaja oli kuullut kirjallisuudellemme asetetusta kiellosta ja sen pariskunnan karkotuksesta, joka oli tilannut kirjaset, joten saadessaan tietää, että me olimme tulleet ostamaan ne, hän melkein halasi meitä. Pakkasimme kirjaset tyhjiin laukkuihin ja ajoimme useiden poliisien ohi, jotka eivät onneksi voineet kuulla kiihtyneitä sydämenlyöntejämme!
Seuraava ongelmamme oli se, mihin varastoisimme kirjaset ja miten levittäisimme niin suuren määrän vain kolmessa kuukaudessa. Pelkäsin itse asiassa tuota suurta kirjaspinoa. En ollut koskaan nähnyt niin paljon kirjasia. Mutta Jehova oli jälleen apunamme. Onnistuimme valtavan hyvin, levitimme jopa 140 kirjasta päivässä, ja muutaman viikon kuluttua veli ja sisar Wilke saapuivat avuksemme.
Eräänä päivänä oli kuitenkin vähällä käydä huonosti. Olin saarnaamassa liikealueella, jossa jokaisella ovella oli messinkilaatta ja siinä tohtori sen ja sen nimi. Parin tunnin kuluttua tapasin vanhahkon herrasmiehen, joka epäluuloisena tutki minua tarkoin. Hän kysyi, tiesinkö missä olin.
”En tiedä tarkkaan, mikä rakennus tämä on, mutta panin merkille, että kaikki hyvät lakimiehet näyttävät sovittaneen toimistonsa tänne”, vastasin.
”Olette sisäministeriössä”, hän vastasi.
Vaikka sydämeni melkein pysähtyi, vastasin tyynesti: ”Sen vuoksi siis kaikki nämä herrasmiehet ovat olleet minulle niin ystävällisiä!” Tämä huomautus pehmensi hänen asennettaan, ja hän ojensi takaisin passini tutkittuaan sitä perusteellisesti. Helpotuksesta huokaisten lähdin ja kiitin Jehovaa hänen suojeluksestaan.
Lopulta kaikki kirjaset oli levitetty, ja saapui päivä, jolloin meidän oli lähdettävä ”ruusujen maasta”, Bulgariasta. Oli vaikeaa jättää niin ystävälliset ihmiset, mutta muisto heistä säilyi syvällä sydämessämme.
Koska meillä oli Saksan passit, saatoimme palata Jugoslaviaan, mutta meille annettiin ainoastaan lyhyt oleskelulupa. Myöhemmin välttyäksemme pidätykseltä meidän täytyi nukkua eri paikassa joka yö. Elimme tällä tavoin noin puoli vuotta. Sitten vuoden 1938 jälkipuoliskolla saimme Seuran toimistosta Bernistä Sveitsistä kirjeen, jossa meitä neuvottiin yrittämään pääsyä Sveitsiin. Natsiarmeija oli jo vallannut Itävallan, ja poliittinen paine oli kasvamassa. Jugoslavian hallitus oli itse asiassa luovuttanut jo joitakuita saksalaisia tienraivaajia natseille.
Niinpä mieheni ja minä matkustimme kumpikin erikseen Sveitsiin; Alfred Italian kautta ja minä Itävallan läpi. Tapasimme jälleen onnellisesti toisemme ja meidät määrättiin työskentelemään Seuran maatilalla, Chanélazissa, ja sitten myöhemmin Beetelissä Bernissä. Tämä oli minulle kokonaan uudenlainen kokemus. Minun täytyi nyt opetella hoitamaan taloutta sveitsiläiseen tapaan. Opin arvostamaan Jehovan järjestöä enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Jehovan vahvistava voima
Palveltuamme Beetelissä toisen maailmansodan ajan ja sen jälkeen Alfred ja minä ryhdyimme jälleen vuonna 1952 tienraivaustyöhön – työhön, joka on muovannut elämäämme. Meillä ei koskaan ollut omia lapsia, mutta vuosien kuluessa olemme saaneet lukuisia rakkauden ilmaisuja hengellisiltä lapsiltamme. Esimerkiksi helmikuussa 1975 saimme seuraavan viestin:
”Muistan sen päivän, jolloin viisas, harmaatukkainen mies kävi erään itsepäisen, evankelisen kirkon neuvonantajan luona ja tarjosi hänelle raamatuntutkistelua. Varauksellisesti ja kriittisesti perheeni ja minä suostuimme tutkisteluun ja tutkimme sitten joka kohdan niin kuin berealaiset, kunnes meidän täytyi myöntää, että olitte tuoneet meille totuuden. – – Miten hyvä Isä Jehova Jumala todella onkaan! Hänelle kuulukoon ylistys ja kunnia ja kiitos kaikesta hänen hyvyydestään ja armostaan. Mutta me haluamme sydämemme pohjasta kiittää myös teitä, rakas Alfred ja Gretel, siitä tunnollisesta kärsivällisyydestä, jota osoititte meitä kohtaan. Siunatkoon Jehova teitä runsaasti sen vuoksi. Toivomme vilpittömästi, että hän antaa myös meille voimaa kestää.”
Marraskuussa 1975 mieheni Alfred kuoli äkisti sydänkohtaukseen. Olimme palvelleet Jehovaa yhdessä 38 vuotta kestäen tienraivauksen ylä- ja alamäet. Siksi suhteemme oli erittäin läheinen. Hänen kuoltuaan tuo tyhjyyden ja hylätyksi tulemisen tunne valtasi minut taas. Turvautumalla Jehovaan sain kuitenkin jälleen huojennusta.
Suhteeni taivaalliseen Isäämme on vahvistanut minua yli 53 vuoden ajan palvellessani häntä koko ajallani. Ja tunnen jatkuvasti Jeesuksen Kristuksen tavoin: ”En ole yksin, koska Isä on minun kanssani.” – Johannes 16:32.
[Kuva s. 23]
Alfred ja Frieda Tuc̀ek tienraivaajina Jugoslaviassa varusteineen päivineen vuonna 1937
[Kuva s. 25]
Alfred ja Grete Schmidt tienraivaajina Mostarissa, Jugoslavian islamilaisessa osassa vuonna 1938
[Kuva s. 26]