Jehova on ollut turvani ja linnani
Kertonut Margaret West
KUVITTELEHAN asumista linnassa, jossa Tanskan kuningatar Anna Sofie kruunattiin vuonna 1721. Tämä kauniiden puistojen keskellä sijaitseva Tanskan kuningasperheen kesäasunto oli lapsuuskotini. Loisteliaat huoneet, mahtavat portaikot ja vanhojen ranskalaisten mestareiden tekemät kattomaalaukset tuntuivat siihen aikaan olevan juuri sitä, mistä unelmoidaan.
Vain pienen kävelymatkan päässä linnasta sijaitsi toinen, paljon vaatimattomampi rakennus, mutta tässä rakennuksessa viettämäni 30 vuotta rikastuttivat elämääni paljon enemmän. Se oli Tanskan Beetel, Jehovan todistajien haaratoimisto.
Mutta antakaahan minun ensiksi kertoa, miksi asuin Frederiksbergin linnassa Kööpenhaminassa. Isäni, Tanskan armeijan eversti, johti sotilasakatemiaa, jonka päämaja oli linnassa. Tämä asema oikeutti hänet ja hänen perheensä asumaan tässä etuoikeutetussa ympäristössä. Nuorelle tytölle elämä tässä kauniissa ympäristössä suojassa pahalta oli sadunomaista. Luulin, etteivät nämä onnelliset, jännittävät lapsuudenpäivät koskaan loppuisi. Mutta tämä unelma pirstoutui eräänä unohtumattomana päivänä vuonna 1921.
Meidät lapset kutsuttiin isän makuuhuoneeseen. Saatoin nähdä hänen makaavan vuoteessa hyvin kalpeana kummatkin kädet lakanan päällä. Äiti kietoi käsivartensa ympärillemme. Lääkärimme, joka oli myös vuoteen vieressä, näytti erittäin vakavalta. Äiti sanoi matalalla äänellä: ”Isä on kuollut.” Ensimmäinen ajatukseni oli: ’Se on mahdotonta! Tuskin hän on ollut edes sairaana.’ Se oli musertava kokemus kymmenvuotiaalle lapselle. Silloin en edes aavistanut, että tämä traaginen kuolemantapaus oli opastava minut ymmärtämään elämän tarkoituksen.
Isän kuolema merkitsi meille valtaisaa elämänmuutosta. Linna oli virka-asunto, joten äidin täytyi löytää meille toinen asunto. Se oli vaikeaa aikaa, ja auttaakseen meitä toipumaan tuosta murheellisesta tapauksesta hän teki sellaista, mikä yllätti perheemme ja ystävämme. Hän otti meidät kaikki pois koulusta, ja me lähdimme matkalle Eurooppaan kokonaiseksi vuodeksi.
Etsintä palkitaan
Palattuamme kotiin Tanskaan isän kuolema kuitenkin yhä häälyi mielessämme, ja äiti kyseli itseltään toistuvasti: Miksi? Miksi? Miksi? Löytääkseen vastauksen hän alkoi tutkia itämaista filosofiaa, mutta se ei tyydyttänyt hänen johdonmukaista mieltään. Sitten hän päätti kääntyä Raamatun puoleen ajatellen, että se saattaisi sisältää vastauksia. Kun hän ojensi kätensä tarttuakseen kirjahyllyssä olevaan Raamattuun, hän huomasi sen vieressä punaisen kirjan, jota hän ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin. Sen nimi oli Jumalan aikakausisuunnitelma. Veljeni oli juuri ostanut sen eräältä raamatuntutkijalta, joka oli käynyt luonamme.
Äiti alkoi lukea tuota kirjaa ja tuli pian vakuuttuneeksi siitä, että hän oli löytänyt vastaukset kysymyksiinsä. Siihen aikaan minä olin koulussa Ranskassa, mutta kun palasin kotiin lomalle muutamaa kuukautta myöhemmin, äiti kertoi minulle innostuneesti vasta löytämästään aarteesta. Hän kertoi minulle Jumalan valtakunnasta – Valtakunnasta joka hallitsisi koko maata ja lopettaisi kaikki sodat, Valtakunnasta joka toisi ihmiskunnalle lukemattomasti siunauksia, myös kuolleiden ylösnousemuksen. Se oli ihmeellistä. Olimme viimeinkin löytäneet turvan epäilykseltä ja epävarmuudelta.
Tuona iltana mennessäni nukkumaan rukoilin ensi kertaa elämässäni. Emme olleet koskaan olleet mikään uskonnollinen perhe, mutta koulussa meille oli opetettu Isä meidän -rukous. Niinpä aloin takellellen lausua tätä rukousta. Päästessäni sanoihin ”Tulkoon sinun valtakuntasi ...”, sydämeni oli pakahtua ilosta. Viimeinkin ymmärsin, mitä pyysin! Siitä on kulunut 60 vuotta, mutta voin yhä muistaa selvästi sen sanoin kuvaamattoman ilon, jota tunsin tuona iltana.
Saatuani kouluni päätökseen Ranskassa menin vuodeksi Englantiin harjoittelemaan englannin kieltä. Äiti oli vaatinut: ”Tytön pitää oppia kieliä, pojan matematiikkaa.” Lopulta opin viittä kieltä, jotka kaikki ovat olleet verrattoman arvokkaita, ja myöhempinä vuosina olen usein kiittänyt äitiä siitä, että hän antoi minulle siihen tilaisuuden.
Kun saavuin Englantiin, huomasin, että äiti oli pannut kirjan Jumalan harppu matkalaukkuuni. Tutkin sitä huolellisesti ja aloin todistaa oppimastani englantilaiselle perheelle, jonka luona asuin. Muuan tämän perheen sukulaisnainen kävi erään kerran tässä kodissa, joten todistin myös hänelle. (Minusta oli tulossa melko etevä tämän ”harpun” ’kymmenen kielen soittamisessa’.) Koska tämä nainen halusi kirjan itselleen, kirjoitin Vartiotorni-seuran Lontoon haaratoimistoon, ja sieltä minut ohjattiin paikallisten veljien luo.
Niinpä aloin olla tämän pienen Wickfordissa Essexissä olevan ryhmän yhteydessä, joka kokoontui erään raamatuntutkijan kotona. Eräässä kokouksessa ilmoitettiin, että seuraavana sunnuntaina tehtäisiin ”huvimatka”, ja minutkin kutsuttiin mukaan. Odotin innokkaasti hauskaa retkeä sikäläiselle maaseudulle, mutta kun saavuin, esitettiin rukous, sitten minulle annettiin kirjallisuutta ja lähetettiin erään vanhahkon sisaren kanssa saarnaamaan!
Palattuani Tanskaan olin edelleen raamatuntutkijoiden yhteydessä, ja vuonna 1929 minut kastettiin. Kööpenhaminassa vuonna 1931 pidetty konventti oli unohtumaton kokemus. Juuri tässä konventissa otimme itsellemme nimen Jehovan todistajat. Tämä saatettiin hallitsijoiden tietoon siten, että veli Rutherfordin puhe ja sitä seurannut, konventissa hyväksytty päätös julkaistiin kirjasessa Valtakunta, maailman toivo. Meidän oli määrä toimittaa se henkilökohtaisesti kaikille yhdyskunnan huomattaville ihmisille, muun muassa tuomareille, hallituksen jäsenille, tunnetuille liikemiehille sekä myös kaikille papeille.
Pikkuneiti ja piispa
Haaratoimiston valvoja pääsi Tanskan kuninkaan puheille ja antoi silloin kirjasen kuninkaalle. Minulle annettiin kirjaspino sekä kirjekuoria, joissa oli niiden ihmisten nimet ja osoitteet, joiden luona minun oli määrä käydä tämän rynnistyksen aikana. Luettelossa oleva ensimmäinen nimi todella kauhistutti minua. Se oli sellaisen huomattavan luterilaisen piispan nimi, joka oli kuuluisa siitä, että hän vastusti Jehovan todistajia.
Piispa asui Kööpenhaminan hienostokaupunginosassa, ja kun soitin kelloa, minun täytyy myöntää tunteneeni itseni vielä pienemmäksi kuin vähäiset 150 senttimetriä, jonka pituinen olin. Palvelustyttö avasi oven, katsoi minua epäluuloisesti päästä varpaisiin ja kysyi: ”Mitä haluatte?” ”Haluaisin puhua piispan kanssa”, vastasin päättäväisesti. Äiti oli lainannut minulle tätä varten tyylikkään kriminnahkaturkin, ja ehkä se sai palvelustytön vakuuttuneeksi siitä, että pyyntööni pitäisi suostua, sillä ikuisuudelta tuntuneen empimisen jälkeen hän sanoi: ”Hetki vain.” Hän palasi pian ja ohjasi minut pitkän käytävän läpi, avasi oven ja siellä piispa istuikin valtavan kirjoituspöydän takana. Hän oli pitkä, voimakasrakenteinen mies. Hän katsahti ylös ja hymyili minulle ystävällisesti.
Muistutin itseäni siitä, että Se, joka oli tukenani, oli suurempi kuin se, joka oli edessäni, selitin piispalle käyntini tarkoituksen ja ojensin hänelle kirjekuoren. Hän otti sen ja heitti sen sitten kirjoituspöydälle kuin se olisi ollut tulessa. Hän ponnahti pystyyn, tarttui käteeni ja marssitti minut takaisin loputtomalta tuntuvan käytävän läpi etuovelle. Ovi paukahti kiinni, mutta hymyilin itsekseni: kirjanen oli hänen pöydällään; työni oli tehty.
Vuonna 1933 aloitin tienraivauksen, koska se oli mielestäni ihanteellinen tapa palvella Jehovaa täysipainoisemmin. Vuotta myöhemmin avioiduin Albert Westin, englantilaisen veljen, kanssa, joka oli määrätty Tanskaan muutamaa vuotta aiemmin. Yhdessä me palvelimme Tanskan Beetelissä 30 vuotta.
Natsimiehitys
En koskaan unohda huhtikuun 9. päivää vuonna 1940. Heräsin kello kuudelta lentokoneiden tasaiseen surinaan; ne tuntuivat lentävän aivan pään päällä. Mitä oli tapahtumassa? Tanska oli puolueeton maa. Ulkona ihmiset kokoontuivat kaduille, liikkeellä oli monenlaisia huhuja, ilmapiiri oli jännittynyt. Sitten radiosta ilmoitettiin: ”Saksalaiset joukot ovat miehittäneet Tanskan.”
Ongelmana oli heti se, mitä tehtäisiin kaikella sillä kirjallisuudella, jota olimme varastoineet rakennukseen. Kööpenhaminassa asuvat veljet osoittivat erinomaista harkitsevaisuutta ja kaukonäköisyyttä. Kirjat jaettiin pian paikallisille veljille ja haaratoimiston arkistot uskottiin turvallisesti erään pirteän vanhahkon sisaren haltuun. Hän piti niitä sänkynsä alla koko sodan ajan.
Toisena ongelmana oli se, mitä tehtäisiin niillä 350 000 kirjasella, jotka olivat juuri saapuneet. Ne päätettiin levittää heti. En olisi koskaan uskonut, että olisi mahdollista kiivetä niin monta porrasta vain kahdessa päivässä. Kaikki tämä tehtiin herättämättä kadulla partioivien saksalaisten sotilaiden epäluuloja. Kun he kulkivat ohitse, yritimme antaa sen vaikutelman, että olimme katselemassa näyteikkunoita. Kaikki veljet, sekä nuoret että vanhat, osallistuivat tähän salamannopeaan levitystyöhön, ja niinpä kaksi vuorokautta kestäneen ”salamasodan” jälkeen kaikki kirjaset olivat yleisön käsissä.
Miehityksen myötä kaikki yhteydet Brooklynin päätoimistoon katkesivat, mutta hengellisen ravinnon saaminen ei tyrehtynyt. Muutama veli palveli diplomaattitehtävissä, eikä heidän matkatavaroitaan tutkittu. Koska he kävivät säännöllisesti Ruotsissa, he pystyivät tuomaan meille ruotsinkielisen Vartiotornin. Minä osasin jonkin verran ruotsia, joten minut määrättiin kääntämään joka numero tanskaksi. Se oli pelottava haaste, mutta ryhdyin työhön parhaan kykyni mukaan. Tällä tavoin saimme Vartiotornin säännöllisesti koko sodan ajan.
Saatoimme itse asiassa jopa lähettää joitakin tanskankielisiä lehtiä veljillemme Norjaan. Tanskasta lähetettiin säännöllisesti Norjaan kananmunia sisältäviä paketteja natsivirkailijoita varten. Me kykenimme käärimään kananmunat tanskankielisen Vartiotorni-lehden sivuihin, jotka norjalaiset veljet huolellisesti käärivät pois, ennen kuin kananmunat annettiin saksalaisille.
Harvinainen tapaaminen
Sodan aikana veli Eneroth, joka oli haaratoimistonpalvelijana Ruotsissa, sai luvan vierailla Tanskassa. Albert meni lautalle häntä vastaan. Kun veli Eneroth oli laskeutunut portailta, kaksi saksalaista upseeria ilmaantui paikalle ja pyysi Albertia ja veli Enerothia tulemaan kanssaan.
Heidät vietiin Cosmopolite-hotelliin, yhteen Saksan armeijan sotilasesikuntaan, ja heidät saatettiin toisessa kerroksessa olevaan toimistoon, jossa muuan siviilivaatteisiin pukeutunut saksalainen otti heidät vastaan. Hän puhutteli heitä puhtaalla englannin kielellä sanoen: ”Kuten hyvin tiedätte, sota on käynnissä. Olen hampurilainen liikemies, ja minut on määrätty tänne sensuuriviranomaiseksi. Tarkistan kaiken Vartiotornin raamattuseuran [Tanskan ja Ruotsin välisen] kirjeenvaihdon. Se on vastoin luontoani, mutta minulla ei ole valinnanvaraa. Saanen kiittää teitä vilpittömistä kirjeistänne, joita on virkistävää lukea. Ette voi kuvitellakaan, millaista petollisuutta havaitsen joidenkin yritysten kirjeissä.”
Hän esitti veljille erään kysymyksen: ”Mikä on uusintakäynti?” Albert ryhtyi antamaan lyhyttä näytettä uusintakäynnistä veli Enerothin ollessa hänen ovenavaajansa. Virkailija päätti sitten keskustelun sanomalla: ”Kiitoksia, hyvät herrat, siinä kaikki, mitä halusin tietää.” Tämä oli ehkä hänen tapansa varoittaa veljiä, jotta he olisivat huolellisia sen suhteen, mitä he kirjoittivat kirjeissään.
Kutsu Gileadiin
Vuoden 1945 lopussa nautimme veli Knorrin ja veli Henschelin erittäin tervetulleesta vierailusta. Tämän vierailun aikana minut kutsuttiin Albertin kanssa Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin, ja me olimme tämän lähetyskoulun 11. kurssilla vuonna 1948. Gilead-valmennuksemme jälkeen palvelin mieheni kanssa, joka määrättiin puoleksi vuodeksi kierrostyöhön Marylandiin, Virginiaan ja Washingtoniin (D.C.), ennen kuin palasimme Tanskaan.
Joitakin vuosia myöhemmin Albert sairastui, ja sairaus todettiin lopulta syöväksi. Hoidin häntä kymmenen vuotta ja tein samalla voitavani kielenkääntäjänä, kunnes hän kuoli vuonna 1963. Seuraavana vuonna edessäni oli uusi vastuu, joka piti ottaa huomioon. Äitini oli nyt 88-vuotias ja tarvitsi jonkun pitämään itsestään huolta. Niinpä minun valitettavasti täytyi luopua kokoajanpalveluksesta. Äiti eli 101-vuotiaaksi ja kesti uskollisena loppuun saakka.
Kiireinen eläkeaika
Äitini viimeisten elinvuosien aikana vietimme talvikuukaudet Espanjassa. Niinpä kun hän kuoli, päätin jäädä sinne. Olin oppinut espanjaa ja lisäksi minusta tuntui, että tällä tavoin saatoin palvella ulkomaisella kentällä. Vaikken voikaan tehdä niin paljon kuin haluaisin ikäni ja muiden vastuiden vuoksi, voin yhä olla jatkuvasti osa-aikaisena tienraivaajana.
Yli 20 vuotta elämästäni olen käyttänyt sairaasta aviomiehestäni ja iäkkäästä äidistäni huolehtimiseen. En ole kuitenkaan koskaan pitänyt tätä taakkana. Olen aina tuntenut heidän kummankin ansainneen sellaisen huolenpidon ja huomaavaisuuden, ja ajattelin sen kuuluvan osana Jehovalle suorittamaani palvelukseen. Jehova on aina auttanut minua kohtaamaan sen surun ja ne koettelemukset, jotka tällaisissa olosuhteissa täytyy kestää.
Asun nykyään pienessä huoneistossa, joka suuresti poikkeaa siitä vaikuttavasta linnasta, jossa synnyin. Mutta rakennukset eivät voi koskaan antaa turvallisuutta, kuten tulin huomaamaan varhain elämässä. Toisaalta löysin suuremman turvan ja linnan, joka ei ole koskaan pettänyt minua. Voin todella psalmistan tavoin sanoa: ”Herra on minun turvani ja linnani, hän on minun Jumalani, johon minä turvaan.” – Psalmi 91:2.