Löydän rotujen välisen sovun levottomassa Etelä-Afrikassa

Kertonut Merlyn Mehl

OLEN eteläafrikkalainen, tai kuten nimenomaan tässä maassa on tapana kuvailla, värillinen eteläafrikkalainen. Lisäksi toimin professorina Länsi-Kapmaan yliopistossa, joka on maan suurin pääasiassa mustille tarkoitettu yliopisto. Olen fysiikan tohtori. Kuluneet 20 vuotta olen ollut myös Jehovan todistaja. Kumpi näistä on auttanut minua löytämään rotujen välisen sovun tässä ristiriitojen ja taistelujen maassa?

Varttuminen Etelä-Afrikassa

Afrikan eteläkärjessä sijaitsevaa Kapkaupunkia on kutsuttu ’maailman kauneimmaksi niemennenäksi’. Tähtien katseleminen kirkkaana iltana Kapkaupungissa on vaikuttava kokemus. Kerran niin tehdessäni muistan sanoneeni ystävälleni: ”Mikä on kaiken tämän tarkoitus? Sillä on varmasti oltava jokin merkitys; täällä maan päällä kaikki tuntuu kuitenkin niin tarkoituksettomalta. Miten ihmiset voivat syrjiä toisiaan niin kovasti? Miksi kaikki on niin epäoikeudenmukaista?”

Etelä-Afrikassa syntynyt tulee tietoiseksi syrjinnästä jo aivan nuoresta pitäen. Rotuongelmat vallitsevat aina ja kaikkialla. Varhaislapsuudesta lähtien ihmisiä erotellaan ja luokitellaan rodun mukaan. Meidän perheemme on luokiteltu Etelä-Afrikan lakien mukaan ”värilliseksi”. Lapsena meille opetettiin, että valkoiset ovat sortajia ja me olemme sorrettujen joukossa. Ja koska me emme varttuessamme olleet käytännöllisesti katsoen missään tekemisissä toisiin rotuihin kuuluvien kanssa koulussa tai muuten, niin on ymmärrettävää, että suhtauduimme heihin epäluuloisesti. Meistä näytti siltä, että valkoisilla oli paras osa kaikesta – parhaat talot, mukavuudet ja koulut. ”Apartheidista”, joka tarkoittaa laillista rotuerottelua, tuli sanavarastomme vihatuin sana.

Ennen kuin sain kansakoulun käytyä, perheemme pakotettiin muuttamaan pois asuma-alueelta, jolla asui sekaisin eri rotuihin kuuluvia ja jolla sisareni ja minä olimme syntyneet. Miksi? Se johtui uudesta asuma-alueita koskevasta rotuerottelulaista, jonka mukaan tietty alue varataan vain yhteen rotuun kuuluville. Muutimme toiselle alueelle, jossa asuimme useita vuosia, kunnes sekin julistettiin ”valkoiseksi alueeksi”. Niinpä meidän oli taas lähdettävä.

Näiden ilmeisten epäoikeudenmukaisuuksien vuoksi sekä vanhempani että opettajamme kannustivat meitä olemaan ahkeria koulussa. Sanoma kuului: ”Teidän täytyy näyttää valkoiselle miehelle, että olette parempia kuin hän.” Tämä vaikutti siihen miten suhtauduin koulunkäyntiin. Vaikka olinkin äärimmäisen ujo, pidin oppimisesta. Suurimman osan ajasta luin mistä tahansa aiheesta lähes kaiken. Niinpä olin koulun lopettaessani maan parhaita oppilaita. Oli siis luonnollista, että jatkaisin opiskelua yliopistossa. Ja koska pidin kovasti luonnontieteistä ja matematiikasta, minun oli helppo valita tavoitteekseni luonnontieteellisen alan loppututkinto pääaineinani fysiikka ja matematiikka.

Koska vuonna 1960 (jolloin aloin opiskella yliopistossa) astui voimaan yliopistoja koskeva rotuerottelulaki, minun oli pakko mennä omaan rotuuni kuuluville tarkoitettuun yliopistoon. Näiden eri rotuihin kuuluville oppilaille tarkoitettujen yliopistojen opiskelijat saivat paljon julkisuutta. Sain joka vuosi kunniamaininnan ja lopulta matemaattisluonnontieteellisen osaston filosofian maisterin arvon ydinfysiikassa, mikä herätti paljon huomiota varsinkin siksi, että minut nimitettiin Länsi-Kapmaan yliopiston tiedekuntaan ja olin ensimmäinen värillinen opiskelija, joka sai tuon nimityksen.

Tässä vaiheessa olin kuitenkin hyvin turhautunut. En tiennyt vastausta elämän peruskysymykseen: mikä on kaiken tarkoitus? Suunnilleen tässä vaiheessa kävin edellä mainitun keskustelun ystäväni kanssa.

Saan vastaukset kysymyksiini

Tähän asti uskonnolla oli ollut elämässäni vain hyvin pieni osa. Lapsena olin käynyt anglikaanikirkossa, ja 16-vuotiaana kävin ripillä. Mutta en saanut koskaan vastauksia kysymyksiini. Varttuessani aloin käydä yhä harvemmin kirkossa ja lopulta en enää ollenkaan.

Sitten eräänä päivänä kävin erään yliopistokollegani luona. Hänen vaimonsa Julia osoitti minulle Raamatun avulla, että ei ainoastaan Etelä-Afrikan vaan koko maailman poliittisiin ja rotuongelmiin oli olemassa ratkaisu. Olin yllättynyt ja ennakkoluuloinen. Mutta otin vastaan kirjasen Uuteen maailmaan uskomisen peruste, menin kotiin ja aloin uteliaisuudesta lukea sitä.

Seuraavana aamuna kello kaksi olin yhä lukemassa sitä! Tässä esitettiin järkeviä syitä siihen, miksi Raamattu on totta, miksi sen profetiat ovat luotettavia, miksi ihmiskunnalla on niin paljon ongelmia, miksi vuosi 1914 on hyvin merkittävä ja miksi me voimme toivoa, että tänne maan päälle tulee vanhurskas uusi järjestelmä. Tämän täytyy varmasti olla totuus!

Seuraavana päivänä menin käymään jälleen työtoverini luona. ”Onko teillä lisää tällaista kirjallisuutta?” kysyin hänen vaimoltaan. Lähdin pois mukanani pino kirjoja, jotka käsittelivät Raamatun perusoppeja, selityksiä Danielin ja Ilmestyskirjan ennustuksiin, luomispäivien luonnetta ja hyvin paljon muuta. Mikä tärkeintä, ne osoittivat, ettei Raamattu missään kohden oikeuta rodulliseen syrjimiseen, sillä ”Jumala ei ole puolueellinen”. (Apostolien teot 10:34) Ahmin kaiken kirjallisuuden. Tässä olivat vastaukset minua aina vaivanneisiin kysymyksiin. Tutkittuani Raamattua noin vuoden Jehovan todistajien kanssa minutkin kastettiin todistajaksi. Se tapahtui 21. marraskuuta 1967.

Jehovan todistajat ovat järjestönä täysin puolueettomia rodun ja politiikan suhteen. He ovat uskollisia vain yhdelle hallitukselle, Jumalan valtakunnalle. Heille yhteiskunnallinen asema ei todellakaan ole tärkeä. Mutta Etelä-Afrikassa on aina rotukysymyksiä koskevia ongelmia. Asuntoalueita koskevan rotuerottelulain mukaisesti seurakunnat muodostuvat sen rodun edustajista, joita sillä alueella asuu. Niinpä Claremontin seurakunta, jonka yhteydessä minä olin, koostui suurimmaksi osaksi värillisistä. Sen muutamat valkoihoiset jäsenet olivat joko lähetystyöntekijöitä tai valvojina toimivia miehiä.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen muistan yhä kaksi seikkaa, jotka osoittavat, miten vaikeaa on päästä eroon rotuerottelua koskevista asenteista. Konventeissa läsnä olevilla valkoisilla oli tapana mennä ensimmäisinä ruokajonoon, ottaa ruoka-annoksensa ja mennä syömään ne omaan ryhmäänsä samalla kun me muut seisoimme jonossa. Se harmitti minua. Valkoihoiset todistajat lisäksi helposti esittelivät vaimonsa sanoen: ”Rakkaani, tässä on Merlyn. Hän tutkii Raamattua.” ”Merlyn, tässä on vaimoni, sisar se ja se.” He puhuttelivat minua etunimellä, mutta minun täytyi puhutella heitä sanoilla ”sisar” tai ”veli”. Olin syvästi loukkaantunut!

Mutta sitten aloin miettiä asiaa. Ongelma on siinä, että sitä ajattelee aina tuon toisen olevan rasisti. Ja toisaalta Etelä-Afrikan kaltainen rodullisesti jakautunut yhteiskunta vaikuttaa väkisinkin jokaiseen siinä elävään. Joidenkin valkoisten todistajien tarvitsi tosin työskennellä parantaakseen suhdettaan eri rotuun kuuluviin. Mutta niin piti minunkin. Raamattu antaa tähän tilanteeseen hyvän neuvon: ”Älköön mielesi olko pikainen vihaan, sillä viha majautuu tyhmäin poveen.” (Saarnaaja 7:10) Minun piti ponnistella sen hyväksi, etten olisi liian herkkä tulkitsemaan havaitsemiani lipsahduksia rotusyrjinnäksi.

Minun on myös mainittava, että yleinen tilanne tässä maassa on jossakin määrin muuttunut. Aikaisempina vuosina vain harvat valkoiset saivat olla läsnä muunrotuisten uskonnollisissa kokouksissa, ja heidän täytyi syödä erikseen. Tilanne on nykyään erilainen.

Tärkeintähän on kuitenkin se, että tässä on järjestö, jonka jäsenet seurustelevat vapaasti toiseen rotuun kuuluvien kanssa, ovat tervetulleita toistensa koteihin ja kutsuvat toisiaan veljiksi ja sisariksi todella tarkoittaen sitä. Näistä käsityksistä pidettiin lujasti kiinni, ja ne perustuivat Raamatun periaatteisiin. Kun siis syntyy rotujen välisiä ristiriitoja – ja Etelä-Afrikassa ne ovat lähes väistämättömiä – niin näiden tosiasioiden muistaminen tyynnyttää tunteitani. Vuosien mittaan opin soveltamaan paremmin Raamatun periaatteita ja niin saan suuremman mielenrauhan rotukysymysten suhteen. Sen hyväksi on kuitenkin ponnisteltava.

Kokoajanpalvelus

Pian kasteeni jälkeen halusin lisätä palvelustani. Olin naimaton eikä minulla ollut monia vastuita, joten 1. lokakuuta 1968 aloitin vakituisen tienraivauksen. Siitä syntyi melkoinen kohu, sillä se merkitsi sitä, että lähdin yliopistosta ja hylkäsin sen mitä monet pitivät loistavana urana. Yliopistosta lähtöäni kuvaillut sanomalehtiartikkeli oli otsikoitu: ”Huipputiedemies siirtyy Raamattu-työhön.” Pian johdin yli kymmentä raamatuntutkistelua eri ihmisille tai perheille. Eräässä konventissa heistä kastettiin kaksi, seuraavassa neljä, sitten seitsemän ja niin edelleen.

17. syyskuuta 1969 avioiduin Julian, sen Jehovan todistajan, kanssa, joka oli alun perin kertonut minulle totuudesta. Hän oli hankkinut avioeron sekä laillisin että raamatullisin perustein jonkin aikaa ennen avioitumistamme. Tämä merkitsi sitä, että sain hetkessä kokonaisen perheen, sillä Julialla oli kaksi poikaa, John ja Leon. Päätimme jatkaa tienraivauspalvelusta niin kauan kuin se vain olisi mahdollista, mikä antoikin hyvän perustan poikien kasvatukselle ja auttoi minua menestymään uusperheemme isänä.

1970-luvun alussa oli hyvin jännittävää olla kokoajanpalveluksessa, kuten seuraavat kokemukset osoittavat. Saarnatessamme talosta taloon tapasimme Annabel-nimisen naisen. Hän otti heti kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään ja Raamatun. (Saimme myöhemmin tietää, että hän maksoi kirjallisuuden viimeisillä rahoillaan; maitomiehen oli tultava seuraavalla viikolla hakemaan omat saatavansa!) Alusta asti hän valmistautui hyvin viikoittaiseen raamatuntutkisteluunsa, vaikka hänellä olikin levoton vauva. Hän alkoi kertoa myös perheenjäsenilleen oppimastaan. Pian hänen miehensä Billy tuli hänen kanssaan kokouksiin. Annabelin vanhemmat olivat antaneet viidelle lapselleen nimet aakkosjärjestyksessä. Hänen sisarensa Beattie alkoi tutkia. Charlie ja hänen vaimonsa otettiin siihen mukaan. Daphnekin osoitti kiinnostusta, ja Edna ja hänen miehensä tulivat mukaan tutkisteluun. Nykyään tuo koko perhe on palvellut uskollisesti jo monia vuosia. Miehet ovat vanhimpia tai avustavia palvelijoita ja useat vaimot ovat palvelleet tienraivaajina.

Sitten tuli Stanley. Kävimme viimeiseksi hänen luonaan oltuamme ovelta-ovelle-työssä eräänä kylmänä maanantai-iltapäivänä. Mutta millaisen vastaanoton saimmekaan! Hänen vaimonsa pyysi meidät sisään, ja kävi heti ilmi, että olimme tekemisissä Raamattua kunnioittavan miehen kanssa. Hän oli itse asiassa juuri rukoillut apua voidakseen ymmärtää Raamattua. Ensimmäinen keskustelumme keskittyi kolminaisuusoppiin. Tunnin keskustelun jälkeen hän tuntui vakuuttuneen asiasta. Seuraavalla viikolla hän tervehti meitä näillä sanoilla: ”Te olette oikeassa. Olen lukenut läpi koko ’Uuden testamentin’, eikä siinä mainittu mitään kolminaisuudesta. Menin tapaamaan pappia kysyäkseni häneltä, miksi hän on johtanut minua harhaan. Hän ei suostunut tapaamaan minua, joten annoin takaisin ne kirjekuoret, joihin minulla on ollut tapana kerätä rahaa toisilta kirkon jäseniltä.” Hän teki kaiken tämän, ennen kuin oli hankkinut meiltä ainoatakaan julkaisua! Hän halusi käydä kokouksissa, ja me lupasimme hakea hänet. Mutta tuona sunnuntaina olimme viisi minuuttia myöhässä sopimastamme ajasta. Näimmekin hänen jo ajavan polkupyörällään kokoukseen! ”Luulin teidän unohtaneen minut”, hän sanoi. Tutkimme kolme kertaa viikossa, ja hänet kastettiin kolmen kuukauden kuluttua ensi tapaamisestamme. Stanley on palvellut monta vuotta yhtä innokkaasti kuin alussa.

Julia ja minä laskimme, että olemme vuosien mittaan saaneet auttaa noin 50:tä ihmistä tulemaan Jehovan todistajiksi.

Paluu ansiotyöhön

Palveltuamme neljä vuotta tienraivaajina rahamme olivat melkein huvenneet. Elinkustannukset olivat nousseet ja pojat varttuivat. Niinpä me suruissamme ja vastahakoisina päätimme jättää kokoajanpalveluksen. Tämä tapahtui vuoden 1972 syyskuussa. Mitä seuraavaksi? Vain noin runsaan vuoden kuluttua, 1. tammikuuta 1974, palasin yliopistoon luennoimaan, kun fysiikan opettajan paikka vapautui. Tämä vaati melkoisia muutoksia sekä taistelua masentumista vastaan. Mutta Julialta saamani vahvan tuen turvin onnistuin tekemään nuo muutokset. Oli erittäin hyödyllistä pysyä hyvin toimeliaana palveluksessa ja seurakunnassa – siis jatkaa ’Jumalan valtakunnan etsimistä ensin’. – Matteus 6:33.

Koska kaikkien yliopiston opettajien odotetaan tekevän tutkimustyötä, heräsi kysymys palaamisesta ydinfysiikan pariin. Minusta oli hyvin vaikeaa kuvitella tekeväni tällaista salaista tutkimustyötä samalla kun yliopiston ulkopuolella käytin aikaani siihen, että yritin opettaa ihmisille Raamatun totuutta. Tuntui niin turhalta tehdä tutkimustyötä vain sen itsensä vuoksi. Lisäksi ydinfysiikkaa koskevan tutkimuksen tuloksia voitaisiin tietenkin käyttää sotilaallisiin sovellutuksiin, ja tästä voisi syntyä ongelmia kristillisen puolueettomuuden säilyttämisen suhteen. – Jesaja 2:2–4.

Etelä-Afrikassa sellaisissa yliopistoissa kuin Länsi-Kapmaan alueen yliopistossa on monia opiskelijoita, joita kutsutaan ”epäedullisessa asemassa oleviksi”. He tulevat yliopistoon huonoin valmiuksin siitä syystä, että ovat saaneet huonoa koulutusta, tai joistakin muista yhteiskunnallistaloudellisista syistä. Monissa tapauksissa heiltä ei puutu kykyjä – heillä ei vain ole ollut tilaisuutta oppia. Kuluneet 13 vuotta olen yliopistotyön yhteydessä tutkinut tällaisten opiskelijoiden oppimisvaikeuksia ja kehitellyt vaihtoehtoisia opetusmenetelmiä. Tämän tutkimustyön ansiosta olen saanut fysiikan tohtorin arvon ja minut on myös ylennetty professoriksi. Nykyään tehdään tästä aiheesta lisätutkimustyötä yliopistoissa Yhdysvalloissa ja Israelissa. Tutkimusten tuloksia on kiinnostava verrata Jehovan todistajien opetusmenetelmiin.

Israelissa toimivan professori Reuven Feuersteinin ja hänen avustajiensa kehittelemää teoriaa kutsutaan ”välilliseksi oppimiseksi”. Teorian ydin on siinä, että lapset kehittävät ajattelukykyään paitsi aistiensa välityksellä saamiensa ulkoisten virikkeitten avulla myös ihmisvälittäjän avulla, joka tulkitsee heille nuo virikkeet. Jos virikkeitä ei tulkita, lasten ajattelukyky ei kehity niin hyvin kuin se voisi kehittyä.

Jehovan todistajat tähdentävät suuresti vanhempien osuutta lapsensa ensisijaisina opettajina. Jehovan todistaja -vanhemmat käyttävät monia tunteja kuvitettujen Raamatun ymmärtämisen apuvälineiden tarkastelemiseen lastensa kanssa, sen kyselemiseen lapsilta, mitä nämä näkevät ja heidän auttamiseensa ymmärtämään Raamatun kertomuksia. He tähdentävät paitsi viikoittaisen raamatuntutkistelun tärkeyttä, myös jatkuvan, varsinkin Raamatun periaatteita selittävän, opetuksen tärkeyttä. (5. Mooseksen kirja 6:6–8) Edellä mainittu tutkimus tuntuu osoittavan, että näin tekemällä vanhemmat itse asiassa kehittävät lastensa älykkyyttä.

Lisäksi tietojen yhdistelemistä koskevan teorian mukaan oppiminen ei ole pelkästään tiedon välittämistä opettajan mielestä oppilaan mieleen. Sen sijaan jokainen yksilö muodostaa oman kuvansa siitä, mitä hän näkee, kuulee tai kokee. Siksi kaksi ihmistä voi kuunnella samaa tietoa ja tehdä eri johtopäätökset. Oppiakseen tehokkaasti ihmisten täytyy käsitellä tietoa itse.

Jehovan todistajien kokoukset kannustavat juuri tähän. Jokaisen odotetaan valmistautuvan etukäteen saatavilla olevan kirjallisuuden avulla kokouksessa käsiteltävään aineistoon. Itse kokouksen aikana yleisöltä pyydetään selityksiä aineistosta, josta kukin on valmistautunut esittämään ajatuksia. Näin ihmisiä ei ainoastaan kannusteta kertomaan, mitä he ovat oppineet, vaan myös hyötymään toisten valmistautumisesta.

Tietokoneiden avulla tapahtuva opetus on otettu tervetulleena vastaan, koska se tekee opetuksesta yksilöllisempää. Raamatuntutkistelutyö, jota Jehovan todistajat ovat tehneet monien vuosien ajan ihmisten kotona, on kuitenkin vielä parempaa! Yksi opettaja auttaa yhtä, kahta tai kolmea oppilasta (harvoin useampia) pohtimaan jotakin raamatullista aihetta koskevaa painettua aineistoa, jonka oppilas on valmistautuessaan käynyt läpi. Oppilasta kannustetaan selittämään kappale kappaleelta, miten hän aineiston ymmärtää, ja sen jälkeen siitä keskustellaan – todella henkilökohtainen raamatuntutkistelu. Kun Jehovan todistajat soveltavat tällaisia järkeviä opetusmenetelmiä, niin ei ole ihme että he menestyvät työssään. Heidän ei tietenkään tarvitse oppia näitä periaatteita yliopistossa. He hankkivat ne korkemmasta lähteestä: Raamatusta. – Matteus 28:19, 20; Johannes 6:45.

Rotujen välinen sopu tulee rotujen välisen jännityksen tilalle

Parikymmentä vuotta on kulunut siitä, kun minusta tuli Jehovan todistaja. Poikapuoleni John ja Leon ovat nyt aikuisia, molemmat kastettuja ja palvelevat uskollisesti. Vuonna 1976 syntyi poikamme Graeme. On etu kasvattaa myös häntä totuuden tielle. Meitä on siunattu, sillä Julia voi toimia taas tienraivaajana, ja minä palvelen osa-aikaisena tienraivaajana ainakin kolme kertaa vuodessa. Ympärillämme Etelä-Afrikassa rotujen välinen jännitys on kasvanut suuresti. Sen voi nähdä graffiti-piirroksista rakennusten seinissä ja tuntea ilmassa. Kuitenkin kaiken tämän rotujen välisen vastakkainasettelun keskellä voi nähdä meidän aikamme ihmeen. Koska hallitus on lieventänyt yhteenkokoontumista koskevia lakeja, Jehovan todistajat saavat nyt kokoontua yhteen melko vapaasti, varsinkin suuriin konventteihin. Minulla on ollut etu osallistua tällaisten kaikkiin rotuihin kuuluville tarkoitettujen konventtien järjestämiseen. Niissä voimme nähdä rodullisen tasa-arvon toiminnassa – kansan, jonka Raamatun ylevät normit ovat valmentaneet todella ’värisokeaksi’! Nämä ihmiset eivät näe vain toisten ihonväriä, vaan sen millaisia he todella ovat.

Jehovan todistajat muodostavat nykyään ihmiskunnan ainoan todellisen maailmanlaajuisen veljesseuran. Jehova tulee pian uudessa asiainjärjestelmässään ’pyyhkimään pois kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä surua eikä parkua eikä kipua ole enää oleva’. Miljoonien eri puolilla maailmaa asuvien veljieni ja sisarteni kanssa odotan tuota ihastuttavaa, vanhurskasta, rotuennakkoluulotonta uutta maailmaa. – Ilmestys 21:3–5.