Totuus helvetistä

USKOMUS kuolemanjälkeisestä rangaistuksesta perustuu ilmeisestikin opetukseen, jonka mukaan varsinainen ihminen ei itse asiassa kuole, kun liharuumis kuolee, vaan jokin – jota usein kutsutaan sieluksi – jää eloon ruumiin kuollessa. Kuten edellisessä kirjoituksessa todettiin, tällainen käsitys on peräisin Mesopotamiassa asuneilta varhaisilta sumerilaisilta ja babylonialaisilta. Myöhemmin kreikkalaiset omaksuivat sen, ja heidän filosofinsa, esimerkiksi Platon, antoivat teorialle loppusilauksen. He hioivat dualistisen käsityksen ”ruumiista ja sielusta” niin, että siitä tuli osa luopiojuutalaista uskoa.

Milloin nimikristityt omaksuivat tällaisen uskomuksen tuonpuoleisesta elämästä? Se ei tapahtunut varmastikaan Jeesuksen ja hänen apostoliensa aikana. Ranskalainen tietosanakirja Encyclopædia Universalis sanoo: ”[Apokryfinen] ’Pietarin ilmestys’ (100-luvulta) oli ensimmäinen kristillinen teos, jossa kuvailtiin syntisten rankaisemista ja kiduttamista helvetissä.”

Näyttää itse asiassa siltä, että varhaisten kirkkoisien keskuudessa kiisteltiin kovasti helvetistä. Justinus Marttyyri, Klemens Aleksandrialainen, Tertullianus ja Cyprianus kannattivat oppia tulisesta helvetistä. Origenes yritti vääntää asian siten, että helvetillä olisi parantava vaikutus väittäessään helvetissä olevien syntisten pelastuvan lopulta. Enemmän tai vähemmän tätä hänen ajatussuuntaansa seurasivat Gregorius Nazianzilainen ja Gregorius Nyssalainen. Mutta Augustinus teki lopun tällaisista helvettiä koskevista pehmeistä näkemyksistä. Kirjassaan Early Christian Doctrines (Varhaiskristilliset opetukset) Oxfordin yliopiston professori J. N. D. Kelly kirjoittaa: ”400-luvulle tultaessa kaikkialla oli vallalla ankara opetus siitä, ettei syntisillä ole toista mahdollisuutta tämän nykyisen elämän jälkeen ja että tuli, joka nielaisee heidät, ei sammu koskaan.”

Kirjassa Orpheus – A General History of Religions ilmaistaan kiirastulesta seuraavaa: ”Pyhä Augustinus oli ollut sitä mieltä, että oli olemassa jonkinlainen välitila, joka oli koeaika tulevan autuuden ja kadotuksen välissä ja jolloin sieluja puhdistettiin tulella. Tämä on orfilainen [pakanakreikkalainen] ja Vergiliuksen [pakanaroomalainen] oppi kiirastulesta. Siitä ei mainita sanaakaan evankeliumeissa. – – Kiirastuliopin – – sanamuoto laadittiin 500-luvulla, ja Firenzen kirkolliskokous (1439) julisti sen katolisen kirkon dogmiksi.” New Catholic Encyclopedia tunnustaa: ”Katolinen opetus kiirastulesta nojautuu perinteeseen, ei Pyhään Raamattuun.” Vatikaanin kardinaali Ratzinger myöntää limbuksesta, että se on ”vain teologinen hypoteesi”.

Ei rangaistusta kuoleman jälkeen

Entä mikä on sitten Raamatun kanta? Sanooko se, että ruumiin kuollessa sielu jää eloon ja että sitä voidaan siksi rangaista tulisessa helvetissä tai kiirastulessa? New Catholic Encyclopedia sanoo: ”Se käsitys, että sielu jää eloon kuoleman jälkeen, ei ole helposti havaittavissa Raamatusta. – – Vanhassa testamentissa sielu ei tarkoita jotain osaa ihmisestä, vaan koko ihmistä – ihmistä elävänä olentona. Samoin Uudessa testamentissa se merkitsee ihmiselämää: elämää yksilönä.”

Niinpä opetukselta kuolemanjälkeisestä rankaisemisesta putoaa kokonaan pohja pois. Raamattu ilmoittaa: ”Se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava.” (Hesekiel 18:4) Se selittää myös: ”Synnin palkka on kuolema.” (Roomalaisille 6:23, Kirkkoraamattu) Siksi kun Raamattu puhuu katumattomien pahojen ihmisten päätymisestä ”Gehennaan”, ”ikuiseen tuleen” tai ”tulijärveen”, se käyttää vain kuvakieltä puhuessaan siitä, että he joutuvat pysyvään kuolemantilaan, ”toiseen kuolemaan”. – Matteus 23:33; 25:41, 46; Ilmestys 20:14; 21:8;a vrt. 2. Tessalonikalaisille 1:7–9.

Ylösnousemus tyhjentää helvetin

Onko helvetti sitten kuuma? Ei ole Raamatun mukaan. Joissakin Raamatuissa ”helvetiksi” käännetyt heprean ja kreikan kielen sanat merkitsevät todellakin ainoastaan kuolleiden ihmisten yhteistä hautaa. Se ei ole kuuma vaivan paikka. Se on pikemminkin levon paikka, josta kuolleet tulevat esiin ylösnousemuksessa. (Saarnaaja 9:10; Apostolien teot 24:15) Professori Oscar Cullmann, joka toimii teologisessa tiedekunnassa Baselin yliopistossa Sveitsissä sekä Sorbonnen yliopistossa Pariisissa, puhuu ”jyrkästä erosta, joka on kristillisen ylösnousemusodotteen ja kreikkalaisen sielunkuolemattomuuskäsitteen välillä”. Hän sanoo aivan oikein, että ”myöhäiskristillisyyden toimiminen yhdistävänä renkaana näiden kahden uskomuksen välillä – – ei ole itse asiassa mikään yhdistävä rengas, vaan kyseessä on toisen [Raamatun ylösnousemusopetuksen] hylkääminen toisen [pakanallisen ihmissielun kuolemattomuusopin] hyväksi.” – Kursivointi meidän.

Jehovan todistajat eivät ole hylänneet uskoaan ylösnousemukseen puoltaakseen ajatusta sielun kuolemattomuudesta. He iloiten kertovat sinulle onnellisesta toivostaan ja osoittavat sinulle Raamatusta, ettei helvetti tosiaankaan ole kuuma.

[Alaviitteet]