Heikkouksieni kanssa eläminen

Kertonut Thomas Addison

KUN olin pieni poika, vaaraton polulla oleva lintu sai minut pinkaisemaan pakoon ja kiertämään sen kaukaa. Kun sukulaisia tai ystäviä tuli kylään, he tapasivat sulkeutuneen lapsen, joka piiloutui äitinsä hameen helmoihin. Tavallisesti, kun tuli vieraita, vetäydyin mahdollisimman nopeasti makuuhuoneeseen. Mykistyin kaikkien viranomaisten läsnäollessa, varsinkin opettajien.

Miten pystyin muuttumaan? Miten tällainen kiusallisen ujo nuorimies on viime vuosina kyennyt puhumaan tuhansille kuulijoille suurissa konventeissa?

’Vitsan vääntäminen’ vanhempien avulla

Vanhempieni mielestä – varsinkin isäni, joka oli laiha, energinen skotti – olin lapsi, jota on vaikea ymmärtää. Isäni oli jäänyt orvoksi 13-vuotiaana, ja hän oli todella hieno persoonallisuus karkeasta ulkokuorestaan huolimatta. Hän oli nuoresta pitäen oppinut pitämään huolta itsestään. Äiti taas oli maanviljelijän tytär ja itse lempeys. Lapsuudestani lähtien saamani valmennus oli ystävällistä ja lujaa, ei kuitenkaan liian suojelevaa.

Vuonna 1945 ollessani 6-vuotias esiinnyin ensimmäistä kertaa teokraattisessa palveluskoulussa. Pidin ensimmäisen puheeni öljylampun valossa eräälle pienelle australialaiselle seurakunnalle, johon kuului vain kolme perhettä. Hyvissä ajoin etukäteen isä auttoi minua valmistautumaan, ja hän selitti ekstemporoidun puhumisen etuja. Hän tähdensi myös, ettei koskaan tule pelätä sitä, mitä muut ihmiset sanovat tai ajattelevat. Hän totesikin: ”Me ihmiset olemme kaikki tomukasoja. Toiset kasat ovat vähän suurempia kuin toiset, siinä kaikki.” Polveni tutisivat, kämmeneni alkoivat hikoilla, ja puheen puolivälissä mykistyin enkä pystynyt pitämään sitä loppuun saakka.

Minun on täytynyt olla noin 10-vuotias, kun isäni vei minut ja nuoremman veljeni Robertin kaupungin pääkadun varteen, aivan paikallisen elokuvateatterin eteen. Siellä pidimme esillä Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä niin, että koulutoverimme saattoivat selvästi nähdä ne. Lehdet tuntuivat lyijynraskailta, ja toisinaan niillä oli tapana päätyä selkäni taakse! Yritin kutistua mahdollisimman huomaamattomaksi.

Isän rohkean esimerkin katseleminen rohkaisi minua kuitenkin valtavasti. Hän sanoi aina, että taaksepäin vetäytyminen oli Saatanalle ja ihmispelolle periksi antamista. Eräs koetus tuli koulussa. Toinen maailmansota oli päättynyt vähän aikaa sitten, ja kansallismielisyys oli yhä voimakasta Australiassa. Sisareni Ellerie ja minä jäimme istumaan koulun yhteisissä tilaisuuksissa, kun kansallislaulua soitettiin. Minusta oli todella koettelevaa olla erilainen kuin muut, mutta jälleen vanhempieni antama alituinen tuki ja rohkaisu auttoivat minua olemaan sovittelematta.

Isän erinomainen esimerkki

Isän taustan ja luonteenlaadun huomioon ottaen hän oli todella erittäin kärsivällinen minun kanssani. Hän oli alkanut työskennellä Englannin hiilikaivoksissa ollessaan vasta 13-vuotias poika. Vähän yli 20-vuotiaana hän muutti Australiaan etsimään parempaa elämää. Mutta vuoden 1930 taloudellinen lamakausi oli alkanut, ja hän suostui työskentelemään kurjissa oloissa elättääkseen omaa perhettään.

Isä oli pettynyt vallitseviin olosuhteisiin yleensä ja varsinkin politiikkaan, niinpä, kun hän luki Vartiotorni-seuran kirjoja ja niiden pelottomia paljastuksia poliittisesta, kaupallisesta ja uskonnollisesta ulkokultaisuudesta, se viritti hänet vastaanottavaiseksi. Vähän tämän jälkeen hän vihkiytyi palvelemaan Jehovaa, ja pian äitikin teki niin. Vaikka isän toinen keuhko oli vahingoittunut erään kaivoskäytävän sortuessa eikä hänellä ollut minkään alan erityistä ammattitaitoa, hän vei perheemme palvelemaan sellaisiin paikkoihin, missä tarvittiin hengellistä apua. Hänen luottamuksensa Jehovaan teki minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Muistan esimerkiksi muuttomme pieneen hiilikaivoskaupunkiin, missä oli vain kaksi iäkästä Jehovan todistaja -sisarta, joiden kummankaan aviomies ei ollut uskova. Asunnon hankkiminen oli vaikeaa, mutta lopulta onnistuimme vuokraamaan vanhan talon, joka sijaitsi kilometrien päässä kaupungista. Käveleminen ja pyöräileminen olivat ainoat matkustustapamme. Sitten varhain eräänä aamuna, kun me kolme lasta olimme ystävien luona, talomme paloi maan tasalle. Vanhempamme selvisivät hengissä, mutta mitään muuta ei pelastunut. Meillä ei ollut vakuutusta eikä rahaa.

Isä muisteli tätä vähän ennen vuonna 1982 tapahtunutta kuolemaansa. Hän sanoi: ”Muistatko, poika, kuinka tilanne ensin näytti synkältä, mutta Jehova tuki meitä? Tulipalon jälkeen Perthissä asuvat veljet lähettivät huonekaluja, vaatteita ja rahaa. Heidän anteliaisuutensa vuoksi olimme silloin paremmassa asemassa kuin ennen tulipaloa!” Aluksi ajattelin, että isä meni vähän liian pitkälle, kun hän puhui niin paljon siitä, kuinka Jehova on auttanut meitä elämässämme. Usein toistuneita kokemuksia hänen sanojensa mukaan jumalallisesta avusta kertyi kuitenkin niin paljon, ettei niitä voinut selittää millään muulla tavalla.

Äidin myönteinen ajattelutapa

Yksi suuri ongelmani on aina ollut kielteinen ajattelu. Äiti kysyi usein: ”Miksi näet aina elämän synkän puolen?” Hänen oma esimerkkinsä valoisan puolen katselemisesta kannusti minua ponnistelemaan myönteisemmän ajattelutavan kehittämiseksi.

Äiti mainitsi äskettäin eräästä tapauksesta, joka sattui pienessä maalaiskaupungissa vähän sen jälkeen, kun olimme muuttaneet sinne. Eräs paikallisen lääkärin tekemä huomatus huvitti häntä. Lääkäri oli otaksunut vanhempiemme olevan varakkaita heidän siististä pukeutumisestaan ja hyvin hoidetusta ulkonäöstään päätellen. Totuus oli se, että kotinamme oli suuri lato, johon oli tehty väliseiniä juuttikangassäkeistä. Siellä ei ollut sähköä, kaasua eikä juoksevaa vettä. Eräänä päivänä muuan sonni yritti päästä etuoven läpi. Voit arvata, missä minä silloin olin: sängyn alla!

Äiti kantoi vetemme 200 metrin päässä sijaitsevasta kaivosta käyttäen kahta 15 litran tynnyriä, jotka oli kiinnitetty hänen olkapäillään olevaan kantoriukuun. Hänellä oli taito nähdä epämukavuuksien hauskat puolet, ja saatuaan hieman kannustusta isältä hän osasi nähdä minkä tahansa vaikean tilanteen haasteena, joka on voitettava, eikä esteenä. Hänellä oli tapana huomauttaa, että vaikka meillä ei ollut paljon aineellista, saimme nauttia useista todellisista siunauksista.

Vietimme esimerkiksi monia onnellisia päiviä matkustaessamme kaukaisille alueille saarnaamaan: leiriydyimme tähtitaivaan alla, paistoimme avotulella pekonia ja munia ja lauloimme Valtakunnan lauluja kulkiessamme eteenpäin. Isä järjesti musiikkia hanurillaan. Näin olimme todella rikkaita. Joissakin maaseutukaupungeissa vuokrasimme pieniä saleja ja mainostimme esitelmiä, joita esitimme sunnuntai-iltapäivisin.

Isän toistuvien terveysongelmien vuoksi äidin täytyi toisinaan tehdä ansiotyötä täydentääkseen isän tuloja. Vuosikausia äiti hoivasi omaa äitiään ja isoisäänsä ja lopulta isäämme, ennen kuin he kuolivat. Hän teki tämän valittamatta. Vaikka minulla oli yhä ajoittaisia masennuskausia ja asennoiduin usein kielteisesti, äidin esimerkki ja ystävällinen kannustus antoivat minulle halun jatkaa yrittämistä.

Masennuksen kanssa eläminen

Kun olin vähän alle 20-vuotias, kaikki lapsuuden ajan heikkoudet, jotka olin luullut selvittäneeni, tulivat takaisin yhdessä rojauksessa. Elämään liittyvät kysymykset hämmensivät minua. Aloin ihmetellä: ’Onko kaikilla yksilöillä tasavertainen tilaisuus saada tietoa Jehovasta ja palvella häntä?’ Entä esimerkiksi joku Intiassa tai Kiinassa syntynyt lapsi? Hänen mahdollisuutensa oppia tuntemaan Jehova olisivat varmasti paljon vähäisemmät kuin sellaisen lapsen, jonka on suotu saada kasvatusta Jehovan todistaja -vanhemmilta. Tämä tuntui epäoikeudenmukaiselta! Perimällä ja ympäristöllä, joihin lapsi ei voi vaikuttaa, on myös merkittävä osuus. Elämä näytti olevan niin monin tavoin epäoikeudenmukaista. Riitelin vanhempieni kanssa tuntikausia tällaisista kysymyksistä. Olin myös huolissani ulkonäöstäni. Oli paljon sellaista, mistä en pitänyt itsessäni.

Näiden asioiden hautominen sai minut masentumaan, toisinaan viikkokausiksi yhteen menoon. Oma ulkonäköni kärsi. Muutaman kerran harkitsin salaa itsemurhaa. Oli aikoja, jolloin sain tyydytyksen tunnetta rypemällä itsesäälissä. Pidin itseäni väärinymmärrettynä marttyyrina. Minusta tuli itseeni sulkeutunut, ja erään kerran koin yhtäkkiä aivan yllättäen pelottavan aistimuksen. Kaikki ympärilläni oleva näytti epätodelliselta, ikään kuin olisin katsellut ulos sumuisen ikkunan läpi.

Tämä tapaus havahdutti minut tajuamaan, että itsesääli voi olla vaarallista. Jehovalle esittämässäni rukouksessa päätin ponnistella kovasti, etten enää vaipuisi itsesääliin. Aloin keskittyä myönteisiin, raamatullisiin ajatuksiin. Luin siitä lähtien tavallista tarkemmin kaikki sellaiset Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtien kirjoitukset, joissa käsiteltiin erityisesti persoonallisuudenpiirteitä, ja talletin ne sitten kansioon. Panin myös huolellisesti merkille Valtakunnan Palveluksessamme mainitut ehdotukset siitä, miten voi keskustella toisten kanssa.

Ensimmäinen tavoitteeni oli yrittää keskustella yhden ihmisen kanssa mahdollisimman kauan jokaisessa kristillisessä kokouksessa. Aluksi jokainen tällainen keskustelu kesti vain noin minuutin. Niinpä monta kertaa tulin kotiin tuntien oloni epätoivoiseksi. Hellittämättömyyden ansiosta keskustelutaitoni kuitenkin vähitellen parani.

Aloin myös itse kovasti tutkia minua hämmentäviä kysymyksiä. Kiinnitin lisäksi huomiota ruokavaliooni ja huomasin, että nauttimalla lisäravinteita mielenlaatuni ja elinvoimaisuuteni paranivat. Myöhemmin sain tietää, että muutkin seikat saattoivat laukaista masennuksen. Toisinaan minä esimerkiksi reagoin niin voimakkaasti johonkin erityisen kiinnostavaan asiaan, että tunnelataukseni saavutti huippunsa. Tämä johti poikkeuksetta alakuloisuuteen, voimien menetykseen ja sitten masennukseen. Ratkaisu oli se, että opin olemaan yhtäjaksoisesti kiinnostunut jostain asiasta suhtautumatta siihen liian voimakastunteisesti. Vielä nytkin minun on oltava varuillani.

Seuraavaksi tartuin siihen tavoitteeseen, jonka vanhempani olivat aina asettaneet meidän lasten eteen, nimittäin kokoajanpalvelukseen. Sisareni päättäväisyys pitää kiinni tästä tienraivausedusta yli 35 vuotta on edelleen myönteinen kannustin minulle.

Poikani ongelmaan sopeutuminen

Oltuani muutaman vuoden naimattomana tienraivaajana menin naimisiin Josefa-nimisen toisen tienraivaajan kanssa. Hän on ollut erinomainen täydennys minulle kaikin tavoin. Aikanaan meille syntyi kolme lasta. Craig, vanhin lapsemme, syntyi vuonna 1972, ja hänellä on paha aivohalvaus. Hänen terveydentilansa on ollut todellinen haaste, koska hän ei pysty itse tekemään mitään muuta kuin lusikoimaan kömpelösti ruokaa suuhunsa. Tietenkin me rakastamme häntä hellästi, ja niinpä pyrin kaikin keinoin auttamaan häntä tulemaan omatoimisemmaksi. Tein monia erilaisia kävelytukia hänelle. Käännyimme useiden lääkärien puoleen, mutta siitä ei ollut juurikaan apua. Tämä on saanut minut ymmärtämään, että jotkin olosuhteet tässä elämässä täytyy hyväksyä.

Kahdentoista ensimmäisen elinvuotensa aikana Craigilla oli tapana yhtäkkiä lakata syömästä ja juomasta. Tätä seurasi tahaton oksentelu. Hermostollisen vaurion ajateltiin olevan syynä siihen. Hän alkoi kirjaimellisesti kuihtua olemattomiin silmiemme edessä. Rukous auttoi meitä selviämään eteenpäin, ja lääkitys on auttanut pitämään ongelman hallinnassa. Onneksi Craig näytti toipuvan juuri viime hetkellä, ja hän voi taas ilahduttaa meitä valloittavalla hymyllään ja loputtomalla lauluohjelmistollaan.

Josefan mielestä oli aluksi hyvin vaikeaa sopeutua tähän sydäntä särkevään tilanteeseen. Mutta hänen rakkautensa ja kärsivällisyytensä Craigin kaikista tarpeista huolehtimisessa vei lopulta voiton. Tämä on merkinnyt sitä, että olemme pystyneet edelleen muuttamaan aina sinne, missä tarvitaan kipeästi kristillistä apua. Josefan tukiessa ja auttaessa käytännön asioissa olen voinut tehdä osa-ajan työtä useiden vuosien ajan, ja näin olen voinut olla osa-ajan tienraivaaja sekä samalla elättää perhettämme.

On ajateltava myönteisesti

Kun Craig on masentunut toistuvien sairauksiensa tai rajoituksistaan johtuvan turhautumisen vuoksi, vahvistamme häntä yhdellä lempiraamatunkohdallani: ”Me emme ole sellaisia, jotka vetäytyvät pois.” (Heprealaisille 10:39) Hän osaa sen ulkoa, ja sillä on aina rohkaiseva vaikutus häneen.

Aivan nuoresta lähtien Craig on rakastanut erityisesti kenttäpalvelusta. Käyttämällä erikoispyörätuolia hän voi usein olla mukanamme. Hän nauttii voidessaan tulla kanssamme, kun aika ajoin palvelen muita seurakuntia kierrosvalvojan sijaisena. Hänen lyhyet vastauksensa tutkisteluryhmässä ja se, että hän puhui alituisesti Raamatun kertomuksista siinä erityiskoulussa, jota hän kävi, vaikuttivat tavalla, johon me terveet emme pystyneet. Craig on näin muistuttanut minua siitä, että puutteistamme huolimatta Jehova voi käyttää meitä edistämään hänen tahtoaan ja tarkoitustaan.

Jonkin aikaa sitten minulla oli etu toimia Valtakunnan palveluskoulun opettajana. Siitä huolimatta, että olen suorittanut palvelusta useita vuosia, olin silti aluksi melko hermostunut. Mutta luottamalla Jehovaan rauhoituin pian, ja tunsin jälleen kerran saavani Jehovalta voimaa.

Katsellessani nyt taaksepäin noin 50:tä elettyä vuotta olen vakuuttunut siitä, että vain Jehova voi rakkaudellisesti valmentaa minun kaltaistani yksilöä ja tehdä hänestä hengellisen ihmisen.