Jehovan palveleminen suotuisaan ja tukalaan aikaan

Kertonut Hal Bentley

ERÄÄSSÄ pienessä kylässä Njassamaassa (nykyisessä Malawissa) oli valmisteltu Jehovan todistajien kierroskonventtia. Kierros- ja piirivalvoja olivat tarkastamassa viimeisen kerran heinästä ja bambusta tehtyä lavaa ja majoitustiloiksi valmistettuja heinämajoja. Yhtäkkiä heidät ympäröi väkijoukko, joka oli ollut lähellä sijaitsevassa pensastossa piilossa. Väkijoukko sytytti majat ja lavan tuleen ja ajoi noita kahta veljeä kohti taloja, joissa he asuivat.

Piirivalvojan vaimo Joyce Bentley juoksi katsomaan, mitä oli tapahtumassa. Hänetkin ajettiin takaisin. Väkijoukon johtaja huusi, että mzungun (valkoisen miehen) täytyy lähteä heti. Väkijoukko ei antanut meidän ottaa tavaroitamme mukaan ja ajoi meidät Land-Roveriimme. Väkijoukko tungeksi maastoauton ympärillä – miehiä, naisia ja lapsia – ja he huusivat ”Pitani mzungu” (Mene pois, valkoinen mies) ja ”Kwacha” (Vapaus). Odotimme heidän kaatavan Land-Roverin, joten rukoilimme hiljaa Jehovaa. Mutta väkijoukko harveni, ja me lähdimme lähimmälle poliisiasemalle Mzimbaan noin 50 kilometrin päähän.

Palasimme myöhemmin vain yhden poliisin kanssa. Poliiseja oli lähetetty selvittämään muissa paikoissa syntyneitä ongelmia, joten tämä oli ainoa, joka oli jäljellä. Saapuessamme paikkaan, jossa väkijoukko oli hyökännyt kimppuumme, näimme, että talon ulkopuolelle oli nostettu salkoon Malawin kongressipuolueen lippu ja saviseinään oli raaputettu puolueen kirjainlyhenne. Mutta kun poliisi oli puhunut paikalliselle väestölle, se antoi meidän lastata tavaramme Land-Roveriin.

Löysimme myös kierrosvalvojan Rightwell Moseksen ja hänen vaimonsa. Vaimo oli juossut pensaikkoon väkijoukon hyökätessä. Mutta Rightwell oli melkein hukkunut lähellä sijaitsevaan jokeen. Väkijoukko oli myös ottanut kaiken konventtia varten hankitun ruoan. Sitten se oli pannut veljet marssimaan yhteen suuntaan ja sisaret ja lapset toiseen suuntaan useita kilometrejä, kunnes se oli väsähtänyt ja jättänyt heidät.

Tämä oli yksi monista tapauksista, jotka huipentuivat Jehovan todistajien työn kieltämiseen Malawissa, mikä johti heidän ankaraan vainoonsa, jossa heitä tapettiin, hakattiin armottomasti, raiskattiin ja vangittiin.

Miksi olimme Malawissa?

Synnyin Leedsin kaupungissa Yorkshiressa Englannissa 28. kesäkuuta 1916 ja olen nuorin perheemme viidestä lapsesta. Emme olleet uskonnollinen perhe emmekä käyneet kirkossa.

Kun toinen maailmansota syttyi vuonna 1939, molemmat vanhempani olivat kuolleet. Kesäkuussa 1940, jolloin olin vain 24-vuotias, menin armeijaan, ja palvelin seuraavien viiden vuoden ajan monissa moottoroiduissa yksiköissä. Kun noina vuosina istuin konekivääriasemissa Englannin koillisrannikolla ja katselin tähtitaivasta, minulla oli usein tilaisuus ajatella Jumalaa ja ihmetellä, miksi tämän henkeäsalpaavan kauneuden tekijä salli sellaista väkivaltaa, verenvuodatusta ja kärsimystä ihmisten keskuudessa. Vasta kun minut kotiutettiin, löysin vastaukseen niihin lukuisiin kysymyksiin, jotka olivat kauan askarruttaneet minua.

Eräänä kylmänä talvipäivänä tuona vuonna joku koputti ovelleni. Avatessani sen näin iäkkään herrasmiehen, joka alkoi puhua Raamatusta. Tämä johti raamatuntutkisteluun, ja menin pian kasteelle vuonna 1946. Vuonna 1949 jätin työni ja minusta tuli Jehovan todistajien tienraivaajapalvelija.

Palvelin sitten Lontoon Beetelissä yli kolme vuotta, ja vuonna 1953 minut kutsuttiin Vartiotornin raamattukoulu Gileadin 23. kurssille South Lansingiin New Yorkiin valmennettavaksi lähetystyöntekijäksi. Aikanaan otin vastaan lähetysmääräyksen silloiseen Njassamaahan. Myöhemmin minut lähetettiin piirityöhön. Viiden vuoden ajan matkustin pitkin ja poikin tuota kaunista maata naimattomana nuorenamiehenä. Aloin rakastaa sen ihmisiä, jotka olivat todella iloisia ja vieraanvaraisia, vaikka useimmilla oli maissipalstojensa, muutaman kanan ja vuohien tai sikojen lisäksi vain vähän aineellista. Jotkut olivat hyviä kalastajia. Asuin heidän vaatimattomissa savimajoissaan ja kävelin heidän kanssaan saarnaamistyössä kylästä kylään. Nautin myös heidän seurastaan ulkoilmakonventeissa, joissa he istuivat perheinä ja uppoutuneena kuuntelemaan puhujaa, vaikka toisinaan satoi kaatamalla.

Kun olin käymässä jossakin kylässä, jokainen, nuori ja vanha, tuli henkilökohtaisesti tervehtimään minua sanoen: ”Moni, muli bwanji?” (Terve, mitä kuuluu?) Jopa kävellessäni kylästä kylään ihmiset lakkasivat kuokkimasta peltojaan ja huusivat tervehdyksen.

Jokainen seurakunta, jossa kävin kierrosvalvojan kanssa, rakensi asumuksen minua varten. Joskus se oli lujarakenteinen paaluista tehty rakennus, jossa oli olkikatto, jollaisesta olin hyvin kiitollinen. Huomasin kuitenkin, että kestää jonkin aikaa ennen kuin uusi olkikatto alkaa pitää vettä!

Erään kerran veljet rakensivat minulle kokonaan paksusta elefanttiheinästä tehdyn asumuksen. Se oli kolmiseinäinen, ja Land-Roverini oli neljäntenä seinänä. Olimme Shire-joen laaksossa, jossa on kuumaa ympäri vuoden ja jossa moskiitot tekevät vuorotyötä niin sanoakseni, antamatta lepoa päivällä tai yöllä. Ilman moskiittoverkkoa ja -karkotetta olisi ollut mahdotonta selviytyä.

Saan elämäntoverin

Vuonna 1960 menin naimisiin Joyce Shaw’n kanssa, joka oli palvellut lähetystyöntekijänä Ecuadorissa. Nautittuani siis joitakin vuosia naimattomuuden lahjasta minua siunattiin toisella lahjalla – avioliitolla – jota yhä syvästi arvostan 30 vuoden jälkeen. Joycea ja minua on siunattu monilla yhteisillä jännittävillä kokemuksilla.

Kerran veljet rakensivat paaluja ja heinää käyttäen sillan erään virran yli. Tämä tehtiin, jotta pääsisin virran yli kylään, jossa he halusivat minun näyttävän Seuran elokuvan ”Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa”. Mutta Land-Roverin perävaunu jäi yhteen sillan paaluun kiinni. Lannistumatta veljet irrottivat perävaunun, ja niin pääsin ajamaan pois sillalta, ja sitten he taiteilivat perävaunun virran toiselle puolelle. Meillä oli onnistunut elokuvaesitys.

Joskus joet olivat liian leveitä, että niiden yli olisi voinut rakentaa siltaa. Silloin veljet ottivat kaiken, mitä Land-Roverissa oli – kannettava generaattori, projektori, filmit, vuoteen – ja kahlasivat niiden kanssa joen yli samalla kun minut vietiin jonkun rotevan veljen olkapäillä. Kaksi sisarta kantoi Joycen toiselle puolelle. Jotkut joet olivat liian syviä. Näiden yli menimme lautalla, joka oli kyhätty kahdeksasta tai kymmenestä suuresta tynnyristä ja vahvasta lautalavasta. Kaksi lautturia veti meidät sitten toiselle puolelle köyden avulla.

Malawin veljet olivat erittäin avuliaita ja ystävällisiä ja kohtelivat meitä hyvin kunnioittavasti. Eräässä paikassa paikalliset ihmiset olivat uhanneet polttaa sen talon, jossa yövyimme, joten veljet valvoivat koko yön varmistaakseen turvallisuutemme. Jopa ennen kuin Jehovan todistajat kiellettiin vuonna 1967 Malawissa oli vaarallisia tilanteita, esimerkiksi se, joka kerrottiin tämän kertomuksen alussa. Monet Malawin veljistä ja sisarista olisivat antaneet henkensä puolestamme.

Kerran olin ovelta-ovelle-työssä erään veljen kanssa, jolla oli valtava kuhmu otsassa. Hänet oli piesty hirvittävästi muutamaa päivää aiemmin. Eräässä talossa hän antoi tyynesti erinomaista todistusta ovenavaajalle. Lähdettyämme sieltä veli sanoi: ”Hän oli se mies joka antoi minulle tämän kauhean selkäsaunan.” Muistin Paavalin sanat: ”Älkää maksako pahaa pahalla kenellekään. – – Voita jatkuvasti paha hyvällä.” – Roomalaisille 12:17–21.

Palveluksemme laajentaminen

Vielä Malawissa ollessamme Joyce ja minä kävimme usein Mosambikissa. Joycen espanjan kielen taito, jonka hän oli hankkinut palvellessaan Ecuadorissa, oli avuksi, sillä portugalinkieliset saattoivat ymmärtää häntä. Aikanaan opimme molemmat keskustelemaan portugalin kielellä. Jatkoimme Mosambikissa käymistä seuraavalta alueeltamme, Zimbabwesta. Katolinen kirkko vastusti katkerasti saarnaamistyötä ja aiheutti ongelmia. Mutta seuraavien kymmenen vuoden aikana koimme usein Jehovan rakkaudellista huolenpitoa ja suojelusta etsiessämme siellä lampaankaltaisia ihmisiä.

Eräällä vierailullamme Mosambikissa kävimme kiinnostuneen rouvan luona Beiran satamakaupungin pohjoispuolella. Hänen Portugalissa asuva sisarensa oli kirjoittanut hänelle ja selostanut joitakin niistä suurenmoisista asioista, joita hän oli oppinut tutkimalla Jehovan todistajien kanssa. Rouva oli tarkistanut nämä Raamatustaan ja oli jopa alkanut kertoa niistä naapureilleen. Kuitenkin meillä oli vain sen korjaamon osoite, missä hänen miehensä oli töissä.

Lähestyessämme verstaan sisäänkäyntiä joku mies kysyi, voisiko hän auttaa meitä. Kysyimme rouvan miestä. Hän viittasi mekaanikkoon, joka työskenteli auton kimpussa, ja jätti meidät äkkiä. Esittelimme itsemme mekaanikolle ja sanoimme, että haluaisimme tavata hänen vaimonsa. Hän oli hyvin hermostunut. Saattaessaan meitä kotiinsa hän selitti, että mies, jolle olimme puhuneet ensiksi, oli matkalla kertomaan saapumisestamme paikallisen P.I.D.E:n (salaisen poliisin) päällikölle. Olimme kävelleet suoraan ansaan! Hän selitti myös, että hänen vaimonsa oli ollut poliisin valvonnassa jonkin aikaa saarnaamistoimintansa vuoksi ja he olivat siepanneet matkalla sen kirjeen, jossa kerrottiin, että me olimme tulossa käymään hänen luonaan. Poliisit olivat ottaneet hänen Raamattunsa, mutta hän oli kätkenyt viisaasti toisen Raamatun muualle. He olivat myös tuoneet katolisen piispan taivuttelemaan häntä lopettamaan Jehovasta ja Valtakunnasta puhumisen!

Kun tapasimme kiinnostuneen rouvan, hän ei pidätellyt tunteitaan ja kietoi kätensä Joycen ympärille. Hän pyysi miestään, että olisimme saaneet jäädä heidän luokseen, mutta tämä kieltäytyi ja palasi työhönsä. Käytimme mahdollisimman tehokkaasti lyhyen käyntimme rohkaisten häntä Raamatun avulla ja kiittäen häntä hänen omaksumastaan lujasta asenteesta. Jotta emme olisi aiheuttaneet hänelle lisää ongelmia, lähdimme sitten, mutta lupasimme palata myöhemmin, kun tilanne on kohentunut. Lähtiessämme talosta ja täyttäessämme polttoainesäiliötämme korjaamolla, panimme merkille, että meitä tarkkailtiin, mutta meitä ei pidätetty. Sitten me menimme Beiraan ja vierailimme siellä pienessä seurakunnassa ennen palaamista Zimbabween. Muutamia kuukausia myöhemmin palasimme ja saatoimme nauttia yhteisen aterian tämän kiinnostuneen rouvan ja hänen miehensä ja tyttärensä kanssa. Lopulta rouva kastettiin Portugalin-matkallaan ja hänestä tuli innokas Valtakunnan julistaja.

Pohjoisempana vierailimme usein sellaisissa paikoissa kuin Quelimane, Nampula ja Nacala, joka on pieni satamakaupunki. Nacalassa kävimme usein Soaresin perheen luona. Herra Soares oli kuullut totuudesta ensi kertaa Portugalissa. Mutta kun hän muutti Mosambikiin, veljet Lourenco Marquesissa (nykyisessä Maputossa), Mosambikin pääkaupungissa, tutkivat hänen ja hänen perheensä kanssa. He arvostivat suuresti sitä, että olimme valmiit matkustamaan satoja kilometrejä eristyksissä olevan perheen luo. He edistyivät hyvää vauhtia. Myöhemmin he muuttivat Etelä-Afrikkaan, jossa heidän tyttärensä Manuela palvelee Beetelissä portugalinkielisenä kääntäjänä.

Vierailimme usein Lourenço Marquesissa olevassa seurakunnassa. Tämä edellytti yli 1 100 kilometrin matkan kulkemista Blantyrestä kuoppaisia teitä pitkin. Kahdesti meillä oli vaikeita ongelmia ajoneuvon kanssa ja meidät täytyi hinata Salisburyyn (nykyiseen Harareen). Oli kuitenkin suuri ilo nähdä Lourenço Marquesin pienen ryhmän kasvavan kelpo seurakunnaksi, vaikka he työskentelivät kiellon alaisuudessa. Pieniä kierroskonventteja pidettiin säännöllisesti. Mutta ne täytyi pitää pensastossa ikäänkuin veljet olisivat vain suuri retkellä oleva ryhmä. Useamman kerran konventti järjestettiin rajan toiselle puolelle Nelspruitiin Etelä-Afrikkaan. Tämä auttoi Maputon veljiä arvostamaan Jehovan järjestöä ja edistymään hengellisesti.

Beiran seurakunnastakin tuli vahva. Mosambikissa tapahtuneiden poliittisten mullistusten vuoksi tuon maan veljet ovat nyt hajallaan Portugalissa, Etelä-Afrikassa, Kanadassa, Brasiliassa, Yhdysvalloissa ja muualla. Kaikki kunnia kuuluu Jehovalle, joka ’sai aikaan siementen kasvun’. (1. Korinttolaisille 3:6, 7) Tosiaan kymmenen vuoden ajan meillä oli etu auttaa Mosambikin portugalinkielisellä alueella asuvia veljiä. Kun ajattelemme mennyttä, ihmettelemme sitä, miten Jehova avasi meille oven tämän tekemiseen.

Vieraillessamme erään kerran Nampulassa pohjoisessa eräs P.I.D.E:n jäsen pidätti meidät. Kaikki kirjallisuutemme, myös Raamatut, takavarikoitiin ja meille sanottiin, ettei meitä päästetä Mosambikiin enää koskaan. Huolimatta siitä kykenimme Jehovan avulla tekemään tuohon maahan monia matkoja. Meillä oli tapana pyytää joka kerta lähestyessämme rajaa hänen apuaan ja ohjaustaan, niin että voisimme toteuttaa hänen tahtonsa ja antaa tuossa maassa asuville veljillemme heidän kipeästi tarvitsemaansa rohkaisua valmennusta.

Vuonna 1979 meidät siirrettiin Botswanaan. Se on suuri maa-alue, noin puolet Etelä-Afrikan koosta. Koska valtava alue on autiomaata, Kalaharia, siellä on alle miljoona asukasta. Täällä meillä on ollut esimerkiksi etu rakentaa valtakunnansali ja lähetyskoti Gaboroneen, pääkaupunkiin. Toinen etu meillä on ollut se kun olemme voineet auttaa Angolasta tulleita portugalinkielisiä pakolaisia ja tutkia Raamattua heidän kanssaan.

Lisäksi olemme voineet auttaa muutamaa Zimbabwesta tullutta nuorta. Näyttää siltä, että tuossa naapurimaassa Jehovan todistajat saivan luvan opettaa Raamattua joissakin kouluissa. Tämä herätti näiden nuorten kiinnostuksen. Kun he myöhemmin muuttivat Botswanaan, otimme heihin yhteyttä, ja he pyysivät raamatuntutkistelua. Heidän vanhempansa kuitenkin vastustivat, joten heidän täytyi tulla lähetyskotiin tutkimaan. He edistyivät hyvin ja heistä tuli kastettuja todistajia.

Muistellessani niitä 41:tä vuotta, jotka olen ollut kokoajanpalveluksessa kahdeksassa maassa, tunnen syvää kiitollisuutta Jehovalle niistä monista siunauksista, joista olen saanut nauttia. Vaikkei ole ollut helppoa, se että on auttanut monia ottamaan lujan kannan Valtakunnan puolesta ja nähnyt erinomaista edistystä monista ongelmista ja kovasta vastustuksesta huolimatta, on tuonut suurta iloa sekä Joycelle että minulle. On tosiaan ’saarnattu sanaa, pysytty siinä hellittämättä suotuisaan aikaan ja tukalaan aikaan’. Kokoajanpalvelus on arvokas kokemus ja suuri etu, jota suosittelemme sydämestämme niille, jotka voivat järjestää elämänsä siten, että he voivat nauttia siitä. – 2. Timoteukselle 4:2.

[Kartta s. 21]

(Ks. painettu julkaisu)

ANGOLA

SAMBIA

MALAWI

Mzimba

Blantyre

MOSAMBIK

Nacala

Beira

Maputo

ZIMBABWE

Harare

NAMIBIA

BOTSWANA

Gaborone

ETELÄ-AFRIKKA

INTIAN VALTAMERI

600 km

[Kuva s. 24, 25]

Kun joet olivat liian syviä, kaksi lautturia veti meidät joen toiselle puolelle köyden avulla