Kasvatimme kahdeksan lasta Jehovan kurissa
KERTONUT OVERLAC MENEZES
”He saapuivat kahden ajettavalla polkupyörällä.” Näin Jornal de Resende aloitti kokosivun kertomuksensa perheestämme vuonna 1988, kun olimme lähdössä Resendestä Etelä-Brasiliassa sijaitsevaan Lagesiin.
SELOSTUS jatkui: ”Iäkkäämmät ihmiset muistavat epäilemättä pariskunnan, joka kiinnitti huomiota Resendessä omaperäisellä ja eriskummallisella kulkuneuvollaan: polkupyörällä, jossa oli valtavan suuri runko ja kaksi satulaa. Edessä polki ’kuljettaja’, Overlac Menezes; toisessa satulassa istui hänen vaimonsa, Maria José. Oli vuosi 1956.”
Artikkelin kirjoittaja oli Arisio Maciel -niminen mies, ja hän oli myös paikallisen radioaseman johtaja. Hän tapasi meidät ensimmäistä kertaa vuonna 1956, jolloin vaimollani ja minulla oli osat Vartiotorni-seuran viikoittaisessa radio-ohjelmassa ”Asioita joita ihmiset pohtivat”. Kirjoituksessa hän mainitsi minun sanoneen, että oleskelumme aikana ”käytiin kaikissa Resenden taloissa katu kadulta”.
Haluaisitko tietää, miten meistä tuli niin tunnettuja Resendessä? Ja miten me siellä ollessamme onnistuimme kasvattamaan kahdeksan lasta ”Jehovan kurissa” samalla kun olimme mukana käymässä kaikissa Resenden taloissa kertoen Valtakunnan hyvää uutista? – Efesolaisille 6:4.
Jehovan teiden oppiminen
Tammikuussa 1950 Maria Minc, joka oli Jehovan todistaja, alkoi tutkia Raamattua São Paulossa asuvan sisareni Adeilden kanssa. Olin tuolloin 16-vuotias, ja minut oli kastettu katolilaiseksi, mutta en ollut käynyt kirkossa vähään aikaan. Siitä huolimatta uskoin yhä Jumalaan ja halusin palvella häntä. Niinpä eräänä iltana menin Adeilden kotiin ottaakseni selvää siitä uudesta uskonnosta, jota hän tutki. Maria Minc pyysi minua mukaan tutkisteluun, ja ensi kertaa elämässäni näin Raamatun. Seuraavien tutkistelukertojen aikana hämmästyin oppiessani Raamatusta, että Jumalan nimi on Jehova, että pian maasta tulee paratiisi, ettei helvettiä ja kiirastulta ole olemassa ja ettei ihmisellä ole kuolematonta sielua. Sukulaiseni sanoivat minulle: ”Tulet hulluksi niin paljosta Raamatun lukemisesta!”
Edistyin hyvin Raamatun tutkimisessani ja aloin käydä kokouksissa Belémin seurakunnan valtakunnansalissa São Paulossa. Odotin näkeväni läsnäolijoiden joukossa vain aikuisia, joten olin myönteisesti yllättynyt tavatessani monia ikäisiäni nuoria. 5. helmikuuta 1950 osallistuin saarnaamistyöhön ensimmäistä kertaa, ja tuon saman vuoden marraskuun 4. päivänä vertauskuvasin vihkiytymiseni Jehovalle vesikasteella.
Pian sen jälkeen minut nimitettiin julkiseksi puhujaksi. Tuohon aikaan se merkitsi sitä, että pidin puheita kaduilla ja puistoissa käyttämällä auton puskuriin kiinnitettyä kovaäänistä. Muuan toinen työmuoto oli lehtityö. Noihin aikoihin meillä oli tapana seistä kadunkulmissa lehtilaukkuinemme ja huutaa: ”Vartiotorni ja Herätkää! Jehovan valtakunnan julistajia!” En levittänyt paljonkaan lehtiä, mutta sain kyllä rohkeutta puhua julkisesti.
Kokoajanpalvelus tavoitteena
Huomioni kiinnitettiin pian tienraivauspalveluksen eli kokoaikaisen saarnaamistyön tärkeyteen. Vartiotornin numerossa 1. huhtikuuta 1950 (engl.) [suom. 1.5.1950] oli kirjoitus, jonka otsikkona oli: ”Yhä enemmän hyvien uutisten tienraivaajia.” Siinä sanottiin: ”Valtakunnan etsiminen ensiksi merkitsee sitä, että mielessä on ylinnä aina Valtakunnan harrastukset. Tällainen henkilö tähyilee palvelustilaisuuksia Valtakunnan hyväksi eikä etsi ikuisesti ensinnä aineellisia tarpeitaan ja kokoa maallista tavaraa turvatakseen tulevaisuutensa.” Nämä sanat istuttivat sydämeeni tienraivaushengen.
Pian viehättävä Maria José Precerutti -niminen nuori nainen muutti elämäni merkittävällä tavalla. Hän edistyi hyvin Raamatun tutkimisessaan erään Jehovan todistaja -pariskunnan, José ja Dília Paschoalin, kanssa. Tammikuun 2. päivänä vuonna 1954 hänestä tuli rakas vaimoni, toverini, ystäväni ja auttajani. Hänenkin tavoitteenaan oli tienraivaus. Ja niinpä sellaisten lähetystyöntekijöiden kuin Harry Blackin, Edmundo Moreiran ja Richard Muchan esimerkkien kannustamina anoimme pääsyä tienraivauspalvelukseen. Kuvittelehan iloamme – ja intoamme – kun saimme vastauksen: ”Sinua on suositeltu kierrosvalvojaksi. Suositus on hyväksytty”!
Saatuani ensimmäisen määräyksen kierrostyössä olin pakokauhun vallassa. Uusi kierrokseni käsitti kymmenen Brasilian silloisessa pääkaupungissa, Rio de Janeirossa, sijaitsevaa seurakuntaa, joista jotkut olivat lähellä Beeteliä. Yksi Vartiotornin raamattukoulun Gileadin lähetyskoti kuului ensimmäiseen seurakuntaan, jossa minut määrättiin vierailemaan. 22-vuotiaana tunsin itseni erittäin riittämättömäksi ja sanoin veli Muchalle, joka oli tuolloin vastuussa Brasiliassa tehtävästä työstä: ”Mitä minä voin opettaa näille ihmisille?” Hän vastasi: ”Veli, sovella vain Raamatusta ja järjestöltä saamiasi neuvoja.” Se oli tosiaan hyvä neuvo!
Vuotta myöhemmin Maria José tuli raskaaksi, ja meidän täytyi jättää kierrostyö. Onneksi kuitenkin pysyimme kokoajanpalveluksessa. Vastaukseksi kahden suomalaisperheen, Edvikien ja Leiniöiden, pyyntöön Seura määräsi meidät erikoistienraivaajiksi Resendeen, 35 000 asukkaan lähes käymättömälle alueelle. Juuri Leiniöt antoivat meille sen kahden ajettavan polkupyörän, joka mainittiin Jornal de Resende -lehden artikkelissa. Sitä käyttämällä saatoimme istuttaa monia totuuden siemeniä tuolle hedelmälliselle alueelle, ja jatkoimme siellä työskentelemistä joitakin kuukausia sen jälkeen, kun tyttäremme Alice syntyi vuonna 1956. Meidän lähdettyämme kaksi sisarta, Anita Ribeiro ja Marian Weiler, tulivat kastelemaan siementä ja ’Jumala sai aikaan kasvun’. Nykyään Resendessä on yhdeksän seurakuntaa ja yli 700 julistajaa. – 1. Korinttolaisille 3:7.
Yksi ensimmäisiä Resendessä tapaamiani ihmisiä oli Manoel Queiroz. Odottaessani linja-autoa jätin hänelle kaksi kirjaa hänen työpaikallaan. Hän, ja myöhemmin hänen vaimonsa Piedade, edistyivät hyvin, ja heidät kummatkin kastettiin. Manoelista tuli seurakunnan vanhin, ja hän jatkoi uskollisena kuolemaansa saakka. Tutkin myös Álvaro Soaresin kanssa. Hänen ollessaan läsnä ensimmäisessä kokouksessa hän hämmästyi nähdessään paikalla vain kuusi ihmistä, mutta nykyään hän on kaupunginvalvoja Resendessä, missä yli tuhat henkeä on läsnä eri seurakunnissa pidettävissä kokouksissa. Vuonna 1978 Álvaron poika Carlos avioitui tyttäremme Alicen kanssa. Nykyään yli 60 Soaresien suvusta on Jehovan todistajia.
Resendestä lähteminen merkitsi sitä, että kokoajanpalveluksemme vaihtui erääseen toiseen kristilliseen velvollisuuteen: ’ylläpidon varaamiseen huonekuntamme jäsenille’. (1. Timoteukselle 5:8) Ponnistelimme kuitenkin säilyttääksemme tienraivaushengen, ja pidimme kokoajanpalvelusta tavoitteenamme. Sain työtä eräästä São Paulossa toimivasta yrityksestä, ja vuoden ajan matkustin joka viikonloppu 300 kilometriä Resendeen auttaakseni siellä olevaa 15 julistajan ryhmää. Sitten vuonna 1960 muutimme takaisin Resendeen.
Lasten kasvattaminen – lisäetu
Me emme oikeastaan suunnitelleet saavamme niin paljon lapsia, mutta ne kuitenkin tulivat yksi toisensa jälkeen. Alicen jälkeen syntyi Léo, sitten Márcia, Maércio, Plínio, André ja lopulta vuonna 1976 kaksoset Sônia ja Sofia. Kunkin heistä otimme iloisina vastaan ”perintönä Jehovalta”. (Psalmi 127:3, UM) Ja kukin kasvatettiin ’Jehovan mielenohjauksessa’ hänen avullaan. – Efesolaisille 6:4.
Tämä ei kuitenkaan ollut helppo tehtävä. Toisinaan itkimme ongelmien vuoksi. Mutta se oli palkitsevaa. Miten me huolehdimme heidän kasvattamisestaan? Järjestimme perhetutkistelun, veimme heidät kanssamme kokouksiin ja kenttäpalvelukseen pienokaisista lähtien, teimme yhdessä kaikenlaista, varmistauduimme siitä, että heillä oli hyvää seuraa, annoimme heille tehokasta kuritusta ja olimme itse hyviä esimerkkejä.
Muutama vuosi sitten Cruzeirossa São Paulossa pidetyn konventin ohjelmassa kierrosvalvoja haastatteli meitä. Keskusteltuamme perhetutkistelustamme kierrosvalvoja kysyi minulta: ”Millainen osuus vaimollasi on ollut tässä?” Muistan, että kyyneleet tulivat silmiini ja sanat tarttuivat kurkkuuni niin, etten pystynyt vastaamaan. Miksi? Koska todella arvostin sitä päättäväistä osaa, joka Maria Josélla oli teokraattisesta perheestämme huolehtimisessa. Ilman hänen uskollista tukeaan se olisi tosiaan ollut hyvin vaikeaa!
Heti kihlautumisestamme saakka Maria José ja minä tutkimme Raamattua yhdessä. Kun lapset syntyivät, tutkistelun pitämisestä säännöllisenä tuli todellinen haaste. Ollakseni avuksi tässä ilmoitin joka viikko jääkaapin ovessa seuraavan viikon tutkisteluajankohdan ja käsiteltävän aineiston. Annoin myös tarvittaessa erityistehtäviä. Esimerkiksi eräänä päivänä Márcia ja Plínio tappelivat ruokapöydässä. Niinpä he seuraavana päivänä löysivät jääkaapin ovesta seuraavan tehtävämääräyksen: ”Miten sisarukset voivat tulla toimeen keskenään.” Seuraavassa tutkistelussa he kumpikin sanoivat sanottavansa ja selvittivät erimielisyytensä.
Muuan toinen ongelma syntyi sunnuntaiaamuisin, kun pojat usein sanoivat, että he tunsivat itsensä liian sairaiksi lähteäkseen kenttäpalvelukseen. Léo ja Plínio olivat erikoistuneet keksimään mahakipuja ja muita vaivoja välttääkseen tulemasta mukaamme saarnaamistyöhön. Aina kun minulla oli epäilyksiä sen suhteen, olivatko he todella sairaita, sanoin jotenkin seuraavaan tapaan: ’Jos olette liian sairaita lähtemään palvelukseen, silloin ette tietenkään ole tarpeeksi terveitä pelaamaan jalkapalloa myöhemmin.’ Tavallisesti he toipuivat hämmästyttävän nopeasti.
Silloin tällöin meidän täytyi hoitaa joitakin tilanteita perusteellisesti. Kun Léo oli 11-vuotias, hän lähti retkelle muiden Jehovan todistajien kanssa ja osti luvatta kilon kinkkua evääksi. Kun myöhemmin saimme laskun, Maria José kysyi Léolta: ”Unohditko, että ostit kinkkua?” ”En”, hän vastasi viattomasti. ”En ostanut sitä.” ”No, lähdetäänpä sitten puhumaan kaupan omistajan kanssa”, Maria José sanoi. Matkalla sinne Léon muistinmenetys selkisi. ”Nyt muistan”, hän tunnusti, ”että minulla ei ollut tarpeeksi rahaa, joten ostin sen luotolla ja unohdin maksaa sen.” Maksoin itse laskun ja pyysin omistajaa ottamaan Léon töihin niin, että hän saisi tehdä työtä, kunnes oli ansainnut tarpeeksi rahaa maksaakseen minulle takaisin. Se oli hänen rangaistuksensa. Joka aamu – kello neljältä – Léo oli ensimmäisenä työpaikalla, ja yhdessä kuukaudessa hän oli maksanut minulle takaisin koko summan.
Talomme oli aina täynnä tienraivaajia, matkavalvojia, lähetystyöntekijöitä ja beeteliläisiä. Suurimman osan ajasta kodissamme ei ollut televisiota, ja se auttoi meitä muodostamaan hyviä tutkimistottumuksia ja kristillisiä asenteita. Tällaisessa ilmapiirissä me kasvatimme lapsemme. Jotkut niistä kirjeistä, joita he lähettivät meille kasvettuaan aikuisiksi, vahvistavat, että se toimi hyvin. – Ks. kehystettyä tekstiä sivulla 30.
Jälleen tienraivausta!
Kun suurin osa lapsistamme oli kasvanut aikuisiksi, mieleeni palautui Vartiotornin numerossa 1. maaliskuuta 1955 [suom. 1.5.1955] ollut kirjoitus, jonka teemana oli: ”Onko kokoajanpalvelus sinua varten?” Siinä sanottiin muun muassa: ”Jotkut voisivat olla taipuvaisia pitämään kokoajanpalvelusta poikkeuksena. Mutta tässä he erehtyvät, sillä jokainen kristitty on antaumuslupauksensa perusteella velvollinen palvelemaan koko aikansa, elleivät olosuhteet, joita hän ei voi hallita, tee sitä mahdottomaksi.”
Eräänä iltana rukoilin Jehovaa avaamaan minulle jälleen oven astuakseni kokoajanpalvelukseen. Perheeni oli yhteistoiminnassa, ja ystävät kannustivat minua. Suureksi yllätyksekseni sen yrityksen johtaja, jonka palveluksessa olin työskennellyt 26 vuotta, suostui antamaan minulle osa-aikaista työtä, ja niin voin palvella vakituisena tienraivaajana. Ryhdyin sen vuoksi iloisena työhön, joka minun oli täytynyt jättää niin monta vuotta aikaisemmin. Lisäksi kolme lapsista seurasi esimerkkiäni.
Palvelimme kaksi vuotta Itatiaiassa, missä olin toiminut vanhimpana 15 vuotta, ja sitten päätimme muuttaa palvelemaan siellä, missä tarve oli suurempi. Tämä merkitsi elämistä vaatimattomalla eläkkeellä, joka oli suunnilleen yhtä suuri kuin neljännes hyvästä palkasta. Siitä huolimatta luotimme Matteuksen 6:33:ssa olevaan Jeesuksen lupaukseen ja kirjoitimme Seuralle suunnitelmistamme. Viikkoa myöhemmin melkein hypimme ilosta, kun saimme vastauksen: ”Meistä näyttää järkevältä ehdottaa, että muutatte Lagesin kaupunkiin. Vaikka siellä on yli 200 000 asukasta, kolmessa pienessä seurakunnassa toimii ainoastaan 100 julistajaa. Olisitte suureksi avuksi tuolla alueella.”
Muutimme helmikuussa 1988, ja olemme yhä täällä, yli 1 000 kilometrin päässä lapsistamme ja ystävistämme. Olemme juuri selviytyneet pahimmasta talvesta 20 vuoteen. Olen ainoa vanhin seurakunnassa, joten tehtävää on paljon. Olemme kuitenkin erittäin suuresti siunattuja. Alue on erityisen ilahduttava. Kolkuttaessamme ihmisten oville he sanovat: ”Olkaa hyvä, tulkaa sisään!” Raamatuntutkisteluja on helppo aloittaa. Otamme vastaan erilaisia tavaroita lahjoituksina, kun rahaa on vähän, ja olemme tulleet kotiin mukanamme saippuaa, deodoranttia, partakoneenteriä, vauvanvaatteita (lapsenlapsellemme), aamiaismuroja, vihanneksia, hedelmiä, jogurttia, viiniä ja jopa jäätelöä. Erään kerran otimme vastaan joitakin puutuoleja.
Hedelmä joka tuo runsaita siunauksia
Nykyään, 56-vuotiaana, tunnen iloa aina kun ajattelen perhettämme. Lapset eivät ”syntyneet totuuteen”. He syntyivät kristilliseen kotiin, ja totuus täytyi teroittaa heidän nuoreen mieleensä ja sydämeensä. Ne, jotka ovat avioituneet, ovat tehneet niin ”Herrassa”. (1. Korinttolaisille 7:39; 5. Mooseksen kirja 6:6, 7) Olemme tosin tehneet erehdyksiä ja arviointivirheitä. Joskus olemme toimineet epäoikeudenmukaisesti. Toisinaan en ole onnistunut antamaan parasta esimerkkiä tai olen laiminlyönyt vastuutani isänä ja aviomiehenä. Kun olen tajunnut, mitä olen tehnyt, olen pyytänyt anteeksiantoa Jehovalta ja vaimoltani tai lapsiltani ja pyrkinyt korjaamaan virheen.
Epätäydellisyyksistämme huolimatta perheestämme – joka nyt on kasvanut vävyillä, miniöillä ja lapsenlapsilla – on kuusi jäsentä kokoajanpalveluksessa, neljä vanhinta ja yksi avustava palvelija. Lapsenlapsiamme lukuun ottamatta kaikki ovat kastettuja. Kolme nuorempaa lasta, jotka yhä asuvat kanssamme, suunnittelevat elämäntehtäväkseen kokoajanpalvelusta. Mitä suurempaa palkintoa voisikaan toivoa? Olen kiitollinen Jehovalle siitä, että hän on opastanut meitä kasvattamaan lapsemme hänen kurissaan. Olemme iloisia nähdessämme heidän yhä noudattavan opetuksiamme. Lisäksi rukoilen, ettemme me eivätkä hekään kääntyisi koskaan pois elämän tieltä.
[Tekstiruutu s. 30]
Kasvettuaan aikuisiksi lapsemme ovat toisinaan ilmaisseet kirjeitse kiitollisuutensa siitä, miten me kasvatimme heidät. Seuraavassa on joitakin heidän ajatuksiaan:
”Isä, voit olla varma siitä, että sinä ja äiti teitte parhaanne hyväksemme, vaikka olettekin saattaneet tehdä erehdyksiä – niin tapahtuu nykyään usein, kun Carlos ja minä hoidamme poikaamme Fabríciota.”
Alice-tytär, 33 vuotta, kahden pojan äiti.
”Meidän täytyy myöntää, että ponnistelitte yhdessä kasvattaaksenne meidät Jehovan mielenohjauksessa. Ja kuinka suuresti me hyödymmekään siitä nykyään!”
Márcia-tytär, 27 vuotta, ja hänen aviomiehensä, joka on kierrostyössä.
”Ymmärrän, että etu, joka minulla on nyt, ei olisi koskaan ollut mahdollinen ilman sitä apua, jota te kumpikin annoitte minulle saadakseni lujan hengellisen perustan ja kehittääkseni rakkautta Jehovaa ja hänen palvelustaan kohtaan.”
Maércio-poika, 23 vuotta, erikoistienraivaaja.
”André, käytä täysin hyväksesi isän seuraa ja kokemusta. Älä koskaan jätä hänen neuvojaan huomiotta. Voitte auttaa toisianne. Olen nyt onnellisempi kuin koskaan.”
Plínio-poika, 20 vuotta, Beetelissä.
[Kuvan lähdemerkintä s. 26]
Valokuva: MOURA
[Kuvan lähdemerkintä s. 27]
Valokuva: CALINO