Jääkö sielu eloon kuoleman jälkeen?

”SIELU: ihmisen hengellinen osa, jonka ajatellaan jäävän eloon kuoleman jälkeen ja kokevan onnea tai kurjuutta tulevassa olomuodossaan.” (The Compact Edition of the Oxford English Dictionary) Nykysuomen sanakirjan mukaan sielu on ”itsenäinen olio, joka kuolemassa lähtee ruumiista”; ”ihmisen kuolematon, jumalallista alkuperää oleva substanssi, joka on uskonelämän ylläpitäjä”. Useimmat uskonnot ovat enemmän tai vähemmän yhtä mieltä näiden määritelmien kanssa. New Catholic Encyclopedia (Uusi katolinen tietosanakirja) sanoo: ”Opetus siitä, että ihmissielu on kuolematon ja jatkaa olemassaoloaan ihmisen kuoleman jälkeen – –, on yksi kristillisen filosofian ja teologian kulmakivistä.”

Ehkä olet siis yllättynyt saadessasi tietää, että tämä kulmakivenä oleva uskomus on peräisin pakanafilosofiasta. Kauan ennen Jeesuksen syntymää uskottiin, että sielu oli jotakin aineetonta, joka voi olla olemassa ruumiista erillään. Se voisi näin ollen jäädä eloon ruumiin kuoleman jälkeen haamuksi eli hengeksi.

Kreikkalaiset ilmaisivat tämän uskomuksen filosofisin sanakääntein. Kuuluisan kreikkalaisen filosofin Sokrateen on kerrottu sanoneen: ”Jos sielu eroaa puhtaana, viemättä mukanaan mitään ruumiiseen kuuluvaa, – – se lähtee kohti sitä minkä kaltainen se itsekin on, kohti näkymätöntä, jumalallista, kuolematonta ja viisasta, ja sinne saavuttuaan se saa elää onnellisena, vapaana harhoista, mielettömyydestä, peloista – – ja muusta inhimillisestä pahasta ja todellakin olla ikuisesti jumalien parissa.” – Faidon, 80e; 81a.

Ei raamatullinen opetus

Miten sitten tätä pakanallista uskomusta sielun kuolemattomuudesta alettiin opettaa kristikunnassa ja juutalaisuudessa?

”Uusi katolinen tietosanakirja” sanoo varovasti: ”Uskomus sielusta, joka jää eloon kuoleman jälkeen, ei ole helposti havaittavissa Raamatusta.” Teos olisi täsmällisempi sanoessaan, että opetusta sielun kuolemattomuudesta ei löydy lainkaan Raamatusta! Tuo tietosanakirja myöntää: ”Käsitys itse ihmissielusta ei ole Vanhassa testamentissa sama kuin kreikkalaisessa ja nykyaikaisessa filosofiassa.”

Niin kutsutussa Vanhassa testamentissa heprealainen sana neʹfeš, joka käännetään tavallisesti ”sieluksi”, esiintyy 754 kertaa. Niin kutsutussa Uudessa testamentissa kreikkalainen sana psy·kheʹ, joka myös käännetään yleensä ”sieluksi”, esiintyy 102 kertaa. Kun tarkastelemme sitä, kuinka näitä sanoja käytetään Raamatussa, alkaa hahmottua yllättävä kuva.

1. Mooseksen kirjan 2:7:stä luemme, että Jumala puhalsi Aadamin sieraimiin elämän hengen, ja Aadamista ”tuli elävä sielu [hepreaksi neʹfeš]”. Huomaa: Aadamille ei annettu elävää sielua; hänestä tuli elävä sielu. Toisin sanoen vastaluotu Aadam oli sielu! Ei ole mikään ihme, että ”Uusi katolinen tietosanakirja” toteaa lopuksi: ”Sielu Vanhassa testamentissa ei merkitse osaa ihmisestä vaan koko ihmistä – ihmistä elävänä olentona.”

Muut raamatunkohdat vahvistavat tämän. Esimerkiksi 3. Mooseksen kirjan 7:20 viittaa ”jokaiseen [”sieluun”, UM], joka – – syö yhteysuhriteuraan lihaa”. 3. Mooseksen kirjan 23:30:ssä sanotaan: ”Jokaisen [”sielun”, UM], joka sinä päivänä toimittaa jotakin askaretta.” Sananlaskujen 25:25:ssä sanotaan: ”Kuin nääntyväiselle [”väsyneelle sielulle”, UM] raikas vesi on hyvä sanoma kaukaisesta maasta.” Ja Psalmissa 105:18 meille kerrotaan: ”Hänen jalkojansa vaivattiin kahleilla, hän [”hänen sielunsa”, UM] joutui rautoihin.” Mikä siis voi syödä lihaa, tehdä työtä, virkistyä vedestä ja joutua rautoihin? Onko se jokin erillinen ihmisen hengellinen osa vai ihminen itse? Vastaus on selvä.

On kiinnostavaa, että on muitakin sieluja kuin vain ihminen. 1. Mooseksen kirjan 1:20 kertoo meille, että yhden luomisjakson aikana Jumala sanoi: ”Viliskööt vedet eläviä olentoja [”sieluja”, UM].” Jopa kalatkin ovat siis sieluja! Erään toisen luomisjakson kuluessa Jumala osoitti, että ”karjaeläimet ja matelijat ja metsäeläimet” ovat olentoja eli sieluja! – 1. Mooseksen kirja 1:24; vrt. 3. Mooseksen kirja 11:10, 46; 24:18; 4. Mooseksen kirja 31:28; Job 41:12; Hesekiel 47:9; UM.

Raamatussa sana ”sielu” ei siksi viittaa johonkin varjomaiseen itsenäiseen kokonaisuuteen, joka lähtee ruumiista kuoleman jälkeen. Se merkitsee ihmistä, eläintä tai elämää, josta ihminen tai eläin nauttii.

Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?

Raamattu on siis selvästi eri mieltä sen pakanallisen käsityksen kanssa, että ihmisellä on kuolematon sielu. Kenen luulet opettaneen totuuden tästä asiasta? Kreikkalaisten pakanafilosofien vai Jumalan oman liittokansan? Totuuden opetti varmasti Jumalan kansa, jolle hän antoi henkeytetyn Sanansa.

Vielä on vastaamatta kysymykseen: mitä sielulle tapahtuu kuoleman jälkeen? Koska sielu on ihminen, on selvää, että sielu kuolee, kun ihminen kuolee. Toisin sanoen kuollut ihminen on kuollut sielu. Kymmenet raamatunkohdat vahvistavat tämän. ”Se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava”, sanotaan Hesekielin 18:4:ssä. Tuomarien kirjan 16:30:stä luemme: ”Ja Simson sanoi: ’Menköön oma henkeni [”sieluni”, UM] yhdessä filistealaisten kanssa!’” Toiset raamatunkohdat osoittavat, että sieluja voidaan hävittää (1. Mooseksen kirjan 17:14, UM), surmata miekalla (Joosua 10:37, UM), tukehduttaa (Job 7:15, UM) ja hukuttaa (Joona 2:6). Vainaja eli kuollut sielu on kuollut ihminen. – 3. Mooseksen kirja 19:28; 21:1, 11; UM.

Mikä sitten on kuolleiden sielujen tila? Yksinkertaisesti sanottuna kuolema on elämän vastakohta. Kaikki aistimme liittyvät fyysiseen ruumiiseemme. Kykymme nähdä, kuulla ja ajatella on riippuvainen silmiemme, korviemme ja aivojemme oikeasta toiminnasta. Ilman silmiä emme voi nähdä. Ilman korvia emme voi kuulla. Ilman aivoja emme voi tehdä mitään. Kun ihminen kuolee, kaikki nämä elimet lakkaavat toimimasta. Me lakkaamme olemasta.

Sopusoinnussa tämän kanssa Saarnaajan 9:5, 10:ssä sanotaan: ”Kuolleet eivät tiedä mitään – –. Ei ole tekoa, ei ajatusta, ei tietoa eikä viisautta tuonelassa [haudassa], jonne olet menevä.” Samoin Psalmissa 146:3, 4 todetaan: ”Älkää luottako ruhtinaihin älkääkä ihmislapseen, sillä ei hän voi auttaa. Kun hänen henkensä [elämänvoimansa] lähtee hänestä, niin hän tulee maaksi jälleen; sinä päivänä hänen hankkeensa raukeavat tyhjiin.” Niinpä kun ihmiset (sielut) kuolevat, he yksinkertaisesti lakkaavat olemasta.

Pakanallisesta opetuksesta kirkon opinkappaleeksi

’Mutta eikö Uusi testamentti opeta sielun kuolemattomuutta?’ joku saattaa kysyä. Ei suinkaan. ”Uusi katolinen tietosanakirja” myöntää: ”Uusi testamentti pysyy uskollisena tälle [Vanhan testamentin] käsitykselle kuolemasta.” Toisin sanoen ”Uusi testamentti” opettaa, että sielu kuolee. Jeesus Kristus osoitti, ettei hän uskonut sielun olevan kuolematon. Hän kysyi: ”Onko luvallista sapattina tehdä hyvää vai tehdä pahaa, pelastaa vai tappaa sielu?” (Markus 3:4) Samoin kristitty apostoli Paavali tunnusti ”Vanhan testamentin” käsityksen sielusta lainaamalla 1. Mooseksen kirjan 2:7:ää: ”Niin on myös kirjoitettu: ’Ensimmäisestä ihmisestä Aadamista tuli elävä sielu.’” – 1. Korinttolaisille 15:45.

Miten platonilaisesta ajattelusta sitten tuli kirkon dogmi? James Hastingsin toimittama uskonnon ja etiikan tietosanakirja (Encyclopædia of Religion and Ethics) selittää: ”Kun kristillinen evankeliumi astui juutalaisen synagogan portista Rooman imperiumin areenalle, pohjimmiltaan heprealainen käsitys sielusta siirrettiin kreikkalaiseen ajatusmaailmaan, eivätkä tästä sovittamisesta koituneet seuraukset olleet vähäisiä.” Kirkon opettajat yrittivät tehdä sanomastaan ”ymmärrettävää kreikkalaisen ajattelun täyttämässä maailmassa” käyttämällä ”kreikkalaisen psykologian vakiintuneita termejä ja käsitteitä”. Samoin juutalaisten teologien kirjoituksissa alkoi näkyä ”voimakas platonilaisuuden vaikutus”. – Encyclopædia Judaica.

Raamatun opetus sielusta näin ollen hylättiin ja korvattiin selvästi pakanallisella opilla. Tätä ei voida mitenkään puolustella sillä perusteella, että näin tehtiin kristillisyys vetoavammaksi suurille ihmisjoukoille. Saarnatessaan Ateenassa, kreikkalaisen kulttuurin keskuspaikassa, apostoli Paavali ei opettanut Platonin oppia sielusta. Päinvastoin hän saarnasi kristillistä oppia ylösnousemuksesta, vaikka monien hänen kreikkalaisten kuulijoidensa mielestä oli vaikeaa hyväksyä sitä, mitä hän sanoi. – Apostolien teot 17:22–32.

Apostoli Paavali tosiaan varoitti yhdistämästä Raamattuun perustuvaa totuutta ja pakanuutta, kun hän sanoi: ”Mitä yhteistä valolla on pimeyden kanssa? Edelleen, miten sopivat yhteen Kristus ja Belial?” (2. Korinttolaisille 6:14, 15) Ei ole epäilystäkään siitä, että antaessaan pakanallisen opetuksen tulla yhdeksi filosofiansa ja teologiansa kulmakivistä kristikunta on tuottanut häpeää itse Jumalalle!

Toivo kuolleille

Ihmiset ovat vapaita uskomaan, mitä he haluavat uskoa. Ei kuitenkaan voida kieltää sitä, että opetus sielun kuolemattomuudesta on epäraamatullinen. Eikö ihmisillä sitten ole mitään toivoa elämästä kuoleman jälkeen?

Esitettyään kysymyksen: ”Virkoaako – – [ihminen] jälleen henkiin?” Job jatkoi antamalla henkeytetyn vastauksen. Hän sanoi: ”Sinä [Jehova] kutsuisit, ja minä vastaisin sinulle, sinä ikävöitsisit kättesi tekoa.” (Job 14:14, 15) Raamatussa annetaan tosiaan ylösnousemustoivo kaikille niille, jotka ovat Jumalan muistissa. Hän haluaa hartaasti palauttaa elämään Jobin kaltaiset uskolliset palvelijansa. Kristus Jeesus vahvisti tämän toivon totuudenmukaisuuden sanoessaan: ”Älkää ihmetelkö tätä, koska tulee hetki, jolloin kaikki muistohaudoissa olevat kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin, hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, inhottavuuksia harjoittaneet tuomion ylösnousemukseen.” – Johannes 5:28, 29.

Kun tulee aika, jolloin tuon ennustuksen on määrä täyttyä, Jesajan 25:8:ssa luvataan, että Jumala ”hävittää kuoleman ainiaaksi”. Tämä merkitsee sellaista maailmaa, jossa ”kuolemaa [ei] ole enää oleva”, kuten Ilmestyksen 21:4 asian esittää. Haluaisitko sinä elää maailmassa, jossa ei ole hautajaisia eikä ruumishuoneita, ei hautakiviä eikä hautausmaita, ei enää surunkyyneliä vaan ainoastaan ilonkyyneliä?

Sinut on tosin saatettu kasvattaa uskomaan opetukseen sielun kuolemattomuudesta. Mutta tutkimalla Raamattua voit kehittää uskoa Raamatun vapauttaviin lupauksiin.a Sinä voit myös saada tietoa siitä, mitä sinun täytyy tehdä periäksesi Raamatun lupaukset – et pysymällä elossa kuolemattomana sieluna, vaan saamalla ”ikuisen elämän” paratiisissa maan päällä! – Johannes 17:3; Luukas 23:43.

[Alaviitteet]