Lukijoiden kysymyksiä

◼ Miksi Uuden maailman käännös kääntää heprean kielen sanan ʽa·rumʹ 1. Mooseksen kirjan 3:1:ssä sanalla ”varovainen”, kun taas toiset käännökset kääntävät sen sanalla ”kavala” tai ”ovela”?

Tuossa raamatunkohdassa sanotaan: ”Mutta käärme osoittautui varovaisimmaksi kaikista kedon villieläimistä, jotka Jehova Jumala oli tehnyt. Niinpä se alkoi sanoa naiselle: ’Onko tosiaan niin, että Jumala on sanonut: te ette saa syödä jokaisesta puutarhan puusta?’”

Sananlaskujen 12:23:ssa ja muissa kohdissa Uuden maailman käännös kääntää sanan, ʽa·rumʹ sanalla ”terävänäköinen”, joka on tuon sanan yksi perusmerkitys silloin kun sitä käytetään ihmisistä. Mutta aivan kuten monilla muilla sanoilla, sanalla ʽa·rumʹkin on useita eri merkitysvivahteita. Esimerkiksi Benjamin Davidson määrittelee sanan ʽa·rumʹ seuraavasti: ”I. viekas, kavala, ovela. – II. järkevä, varovainen.” – The Analytical Hebrew and Chaldee Lexicon.

Miksi sitten Uuden maailman käännös valitsee 1. Mooseksen kirjan 3:1:een tuon sanan toisarvoisen merkityksen ”varovainen”? Tämä valinta on sopusoinnussa muiden käännösten kanssa. Esimerkiksi kun 1. Mooseksen kirjan 3:1 käännettiin kreikaksi Septuaginta-käännöksessä kolmannella vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua, käytettiin sanaa froʹni·mos – jota sanaa käytettiin myöhemmin myös Matteuksen 10:16:ssa: ”Teidän täytyy olla varovaisia kuin käärmeet ja lauhkeita kuin kyyhkyset.” – Today’s English Version.

Hepreankielen oppinut Ludwig Köhler sanoi vuonna 1945: ”Käärme on arka. Tämä voidaan hyvin ilmaista kreikan kielessä sanalla froʹni·mos, sillä juuri tällä arkuudella eli varovaisuudella käärme ilmentää omaavansa frenesiä ja käyttävänsä sitä.” Freʹnes merkitsee tässä jonkinlaista vaistonvaraista viisautta, jota muutkin eläimet ilmaisevat. – Vrt. Sananlaskut 30:24, UM.

On kuitenkin olemassa tärkeämpikin syy käyttää 1. Mooseksen kirjan 3:1:ssä sanaa ”varovainen” sanan ”kavala”, ”terävänäköinen” tai ”ovela” sijasta. Jos käärmettä kutsuttaisiin tässä ovelaksi juuri ennen kuin sen kuvaillaan viettelevän Eeva syntiin, se voisi saada lukijat päättelemään, että Raamattu kuvailee pelkän käärmeen toteuttaneen tämän juonen käyttämällä omaa epätavallista oveluuttaan. Sellainen tulkinta alentaisi kertomuksen pelkäksi myytiksi – ja varsin typeräksi myytiksi.

Raamattu sen sijaan opettaa, että käärmeen takana oli jotakin paljon suurempaa kuin vain jokin Eedenin puutarhassa ollut ovela käärme. Ilmestyksen 12:9 tunnistaa selvästi Saatana Panettelijan tuoksi ”alkuperäiseksi käärmeeksi”. Hän oli se näkymätön, yli-inhimillinen voima, joka sai pelkän matelijan puhumaan samalla tavalla kuin vatsastapuhuja saa nukkensa puhumaan. Käärmeen luontainen varovaisuus teki siitä ihanteellisen välikappaleen tämän juonen toteuttamisessa. Kun se ei luikerrellut arkana ja varovaisena pakoon, kuten se olisi luonnostaan tehnyt, vaan sen sijaan avasi rohkeasti suunsa ja alkoi puhua Eevalle, se kiinnitti Eevan huomion vielä tehokkaammin itseensä.

Jumalan henkeytetyssä sanassa ei ole myyttejä, ja Uuden maailman käännös auttaa meitä ymmärtämään sen kääntämällä sanat täsmällisesti. – 2. Timoteukselle 3:16.

◼ Vaikka Jehovan todistajat tietävät, että kuolleet ovat tiedottomia, miksi heidän mielestään on siitä huolimatta tärkeää olla läsnä toisten uskovien hautajaisissa?

Raamatun täsmällinen tieto kuolleitten tilasta suojelee Jehovan todistajia vääriltä asenteilta, jotka johtavat epäviisaaseen käytökseen hautajaisissa. Lisäksi se antaa heille syyn olla läsnä kristillisissä hautajaisissa.

Jumalan sana osoittaa selvästi, ettei ihminen kuollessaan jatka elämää kuolemattomana sieluna. (Saarnaaja 9:5) Kuoleman jälkeen ruumis palaa tomuun joko luonnollisen mätänemisen kautta tai polttohautauksessa. Kuollut ei ole enää elossa; hän tulee elämään jälleen vain, jos Jumala tulevaisuudessa herättää hänet kuolleista. – Johannes 5:28, 29; Apostolien teot 24:15.

Näin ollen Jehovan todistajat eivät noudata sellaisia hautaustapoja, jotka perustuvat sille uskomukselle, että kuolleilla on kuolematon sielu, joka elää edelleen jossakin. He eivät osallistu valvojaisiin, joissa lauletaan ja valitetaan kovaäänisesti ”henkien” pelästyttämiseksi, eivätkä koko yön kestäviin messuihin tai äärimmäiseen suremiseen, jonka tarkoituksena on lepyttää kuolleita.

Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, etteivät Jumalan kansaan kuuluvat sure. Sukulaisen tai hyvän ystävän kuolema on murehduttava kokemus jopa tosi palvojille, joilla on täsmällistä tietoa kuolleista. Esimerkiksi kun Jaakob luuli villieläimen tappaneen Joosefin, tuo patriarkka ”suri poikaansa pitkät ajat”. Me voimme lukea, että ”kaikki hänen poikansa ja tyttärensä kävivät häntä lohduttamaan”. (1. Mooseksen kirja 37:33–35) Kun uskollinen Jaakob kuoli, Joosef ”käski lääkäreitä, jotka olivat hänen palveluksessaan, balsamoimaan hänen isänsä”, ja ”egyptiläiset itkivät häntä seitsemänkymmentä päivää”. Vaikka Jaakobin perhekuntalaisilla ei ollut samoja vääriä käsityksiä kuolleista kuin egyptiläisillä, Jaakobin kuolema selvästikin liikutti heitä. ”Koko Joosefin perhe” ja ”hänen veljensä” halusivat, että Jaakob haudattaisiin asianmukaisesti, ja jopa ulkopuoliset saattoivat havaita heidän surevan. – 1. Mooseksen kirja 50:1–11.

Voitaisiin mainita lukuisia muita esimerkkejä Raamatusta siitä, miten Jehovan palvelijat ovat olleet todella liikuttuneita palvojatoverin tai sukulaisen kuoleman johdosta ja ovat todella surreet sitä.a Kun Jeesus oli Lasaruksen surevien sukulaisten luona, hän ei ollut passiivisen välinpitämätön tai sopimattoman iloinen. Vaikka Jeesus luottikin ylösnousemuksen voimaan, hän itki. (Johannes 11:33–35) Sen jälkeen kun Jeesus itse kuoli, hänen opetuslapsensa surivat, vaikka hän oli kertonut heille, että hänet tapettaisiin ja herätettäisiin jälleen elämään. – Matteus 16:21, 28; Johannes 16:17–20; 20:11.

Jumalan nykyiset palvelijat voivat tuntea ja he tuntevat sen murheen, jonka kuolema tuottaa. Heidän raamatullinen ymmärryksensä auttaa kuitenkin heitä lievittämään ja tasapainottamaan murhettaan sopusoinnussa 1. Tessalonikalaiskirjeen 4:13, 14:n kanssa: ”Veljet, emme tahdo teidän olevan tietämättömiä niistä, jotka nukkuvat kuolemassa, jottette surisi niin kuin muut, joilla ei ole toivoa. Sillä jos uskomme, että Jeesus kuoli ja nousi jälleen, niin samoin Jumala on tuova myös Jeesuksen välityksellä kuolemaan nukahtaneet hänen ohellaan.”

Mitä sitten on sanottava osallistumisesta kristillisiin hautajaisiin (tai jonkun uskovan muistotilaisuuteen)? On olemassa raamatullisia syitä, joiden vuoksi Jehovan todistajat pitävät hyödyllisenä järjestää sellaisia tilaisuuksia ja olla niissä läsnä.

Muista, että silloin kun näytti siltä, että Jaakob oli menettänyt poikansa, ”kaikki hänen poikansa ja tyttärensä kävivät häntä lohduttamaan”. (1. Mooseksen kirja 37:35) Monissa maissa sukulaisten on tapana kokoontua yhteen hautajaisiin. Tämä antaa tilaisuuden toisille, jotka eivät ehkä ole olleet niin läheisiä eivätkä näin ollen ole niin tunneperäisesti liikuttuneita, esittää myötätunnon ja lohdutuksen sanoja. Kun Lasarus oli kuollut, ’monia juutalaisia tuli Martan ja Marian luo lohduttamaan heitä heidän veljensä johdosta’. (Johannes 11:19) Tämä koskee myös niitä kristittyjä, jotka haluavat ”lohduttaa missä ahdistuksessa hyvänsä olevia”. – 2. Korinttolaisille 1:4.

Vaikka kristityt valvojat saattavat olla kiireisiä, heidän tulisi ottaa johto lohdutuksen antamisessa laumalle. He pitävät mielessään esimerkkinsä Jeesuksen, Hyvän Paimenen, jolle annettiin tehtäväksi ’sitoa särjettyjä sydämiä ja lohduttaa kaikkia murheellisia’. (Jesaja 61:1, 2; Johannes 10:14) Jeesus ei antanut tällaista lohdutusta vain silloin, kun se sopi hänelle itselleen. Hän oli halukas poikkeamaan tieltään ollakseen Lasaruksen surevien sukulaisten kanssa, osallistuakseen heidän suruunsa. – Johannes 11:11, 17, 33.

Nekin kristityt, jotka eivät ehkä pysty sanomaan paljon sureville hautajaistilaisuudessa, voivat tehdä paljon hyvää pelkästään olemalla läsnä. Surevat perheenjäsenet voivat saada paljon lohtua monien kristillisen seurakunnan jäsenten – nuorten ja vanhojen – läsnäolosta. Muista, miten jotkut juutalaiset suhtautuivat Jeesukseen, kun hän tuli Lasaruksen surevien sisarten luo: ”Katso, miten kiintynyt hän oli häneen!” (Johannes 11:36) Ei-uskoviin sukulaisiin, naapureihin tai liiketuttaviin, jotka ovat olleet läsnä kristityn hautajaisissa, on tehnyt suotuisan vaikutuksen paikalla olevien Jehovan todistajien suuri määrä, ja näin he ovat olleet vastaanottavaisempia esitetyille raamatullisille totuuksille.

Läsnäolevien todistajien käytöksen tulisi sopia tuohon tilanteeseen. Vaikka he tietävätkin, ettei kuollut kärsi, ja luottavat siihen, että ylösnousemus odottaa uskollisia, he noudattavat seuraavaa neuvoa: ”Aika on itkeä ja aika nauraa. Aika on valittaa ja aika hypellä.” (Saarnaaja 3:4) Hautajaisissa tai muistotilaisuuksissa ei ole aika puhua kovaäänisesti ja laskea leikkiä. Silloin on empatian osoittamisen aika sopusoinnussa seuraavan neuvon kanssa: ”Iloitkaa iloitsevien kanssa; itkekää itkevien kanssa.” – Roomalaisille 12:15.

On toinenkin syy, miksi Jehovan todistajat ovat läsnä hautajaisissa. Jumalan sana sanoo: ”Parempi kuin pitotaloon on mennä surutaloon, sillä siinä on kaikkien ihmisten loppu, ja elossa oleva painaa sen mieleensä. – – Viisaitten sydän on surutalossa, tyhmien sydän ilotalossa.” – Saarnaaja 7:3–5.

Vaikka Jehovan todistajilla on syytä toivoon, nuo sanat henkeytettiin ja kirjoitettiin Raamattuun meidän hyödyksemme. Hautajaisia voitaisiin verrata ”surutaloon”. Ollessamme läsnä ajatuksemme voivat siirtyä tavallisista huolenaiheistamme tai toimistamme ja keskittyä elämän lyhyyteen. Kuolema voi kohdata ketä tahansa meistä joko sairauden tai jonkin ”aavistamattoman tapahtuman” kautta ja saada elämämme raukeamaan nopeasti tyhjiin, sillä ”ei ihminen tiedä aikaansa”. (Saarnaaja 9:11, 12) Vanhemmat, joilla on lapsensa mukanaan kristillisessä hautajaistilaisuudessa, voivat havaita tämän johtavan keskusteluun kuoleman todellisuudesta, lunastuksen tarpeestamme ja siitä, miten viisasta on palvella ”Jumalaa, joka kuolleet herättää”. – 2. Korinttolaisille 1:9; Saarnaaja 12:1, 13.

Jehovan todistajat eivät pidä hautajaisia sakramentteina eli jonkinkaltaisena pyhänä toimituksena, mutta he myöntävät, että näissä surullisissa tilaisuuksissa on mahdollisuus antaa lohdutusta. Kristityt voivat läsnäolemisellaan osoittaa sen rakkauden ja kunnioituksen, jota he tunsivat kristittyä toveriaan kohtaan, ja he saattavat alkaa ajatella vakavammin elämän tarkoitusta ja sitä, miten heidän tulisi käyttää omaa elämäänsä Jumalan edessä.

[Alaviitteet]