Jehova on antanut minulle voimaa
KERTONUT EKUMBA OKOKA
SYNNYIN ”kristilliseen” kotiin eräässä Keski-Afrikan maassa, ja varttuessani minulla oli rakkaus Jumalaan. Isäni oli innokas maallikkosaarnaaja, ja menin usein hänen mukaansa, kun hän opetti kirkossa tai yksityiskodeissa pidetyissä rukouskokouksissa. Koska minä vaikutin hartaalta nuorelta pojalta, muut maallikkosaarnaajat valitsivat minut palvelemaan papin vierellä messussa. He jopa sanoivat minulle, että jonain päivänä minä todennäköisesti opiskelisin tullakseni itse papiksi.
Iltaisin olin kuitenkin päälaulaja ja -tanssija paikallisessa Matumba-Ngomo-nimisessä yhtyeessä. Siinä tehtävässä osallistuin alueeni nuorten miesten ja naisten kanssa kaikenlaiseen moraalittomuuteen. Mutta silti odotin sitä, että minulla olisi vain yksi vaimo ja pääsisin taivaaseen elämään ”pyhien” kanssa. En nähnyt mitään tarvetta puhdistaa elämääni, sillä katolisen opin mukaan kaikki syntini annettiin anteeksi joka lauantai-ilta ripissä.
Vaikeudet alkavat
Vuonna 1969 opiskellessani yliopistossa aloin tuntea kipua nivelissäni. En tiennyt mistä se johtui, mutta seuraavien kuukausien aikana vaiva paheni. Vaikka vanhempani olivat tunnettuja katolilaisia, he päättivät viedä minut joidenkin fetisismin harjoittajien luo, jotka sanoivat, että joku oli lumonnut minut, mutta että minä paranisin heidän rukoustensa ja lääkkeittensä ansiosta. Siitä huolimatta aloin ontua, ja vuonna 1970 kykenin tuskin lainkaan kävelemään edes silloinkaan, kun tukeuduin keppiin. Tuossa vaiheessa ajattelin, että pian olisin kävelyni kävellyt.
Vuoden 1972 helmikuussa isäni päätti lopulta viedä minut Wembo Nyamassa sijaitsevaan sairaalaan. Olin sairaalassa niin pitkään, että he alkoivat kutsua minua sen omistajaksi. Ihmiset tulivat sairaalaan, parantuivat, lähtivät ja sitten jonkin ajan kuluttua he tulivat takaisin jonkin toisen ongelman vuoksi, mutta aina vaan minä olin siellä. Isäni täytyi palata kotiin riisinkorjuun vuoksi. Minä olin tuolloin naimisissa ja kahden lapsen isä. Vaikka rakas vaimoni oli vasta 21-vuotias, hän hoivasi minua ja etsi työpaikan, jonka avulla hän pystyi pitämään huolta tarpeistamme.
Olin siitä huolimatta hyvin masentunut koko tilanteen vuoksi. 24-vuotiaana terveydentilani huononi edelleen samalla kun ystävilläni meni hyvin ja monilla heistä oli vakaa työpaikka. Minusta näytti siltä, että kaikkien kannalta olisi parasta, jos tappaisin itseni. Niinpä jaoin koko omaisuuteni lapsilleni ja veljilleni kertomatta heille, mitä minulla oli mielessäni. En jättänyt itselleni mitään muuta kuin lempipaitani, jossa halusin tulla haudatuksi.
Uuden elämän alku
Sitten eräs Jehovan todistaja osoitettiin vieressäni olevaan sänkyyn. Vaikka hänen toinen silmänsä oli sokea ja hän oli vaarassa menettää näkönsä myös toisesta silmästä, hän alkoi heti todistaa minulle Jehovasta ja Valtakunnasta Raamatun avulla. Muutaman päivän kuluttua hän lähti sairaalasta, mutta hän jätti luonaan vierailleiden Jehovan todistajien asiaksi huolehtia minusta. Joidenkin keskustelujen jälkeen heidänkin täytyi lähteä, mutta yksi heistä jatkoi tutkimista kanssani kirjeitse. Hän antoi minulle myös monenlaisia Raamatun tutkimisen apuvälineitä, jotka luin mielelläni.
Tällä tavoin sain hengellistä ruokaa ja masennukseni muuttui vähitellen onnellisuudeksi. Näytti siltä, että kirkko oli antanut minulle ”happoa” juotavaksi, mutta nyt sain vapaasti elämän vettä. Kiitin Jehovaa sydämessäni siitä, että hän oli vapauttanut minut sellaisista taikauskoisista uskomuksista kuin kolminaisuudesta, sielun kuolemattomuudesta, kuolleiden pelosta ja esi-isien palvonnasta.
Halusin nyt lähteä sairaalasta. Silloin sain kuulla, että kaksi kokoajanpalveluksessa olevaa perhettä aiottiin määrätä Wembo Nyamaan, ja niinpä päätin odottaa kunnes he saapuisivat. Miten onnellinen olinkaan, kun he lopulta löysivät minut sairaalasängystäni! Nyt saatoin jatkaa Raamatun tutkimistani postilähetysten sijasta kasvotusten Jehovan todistajien kanssa.
Joitakin päiviä myöhemmin kysyin heiltä, oliko heillä kokouksia valtakunnansalissa, mistä järjestelystä olin lukenut lehdistä. He kertoivat minulle ystävällisesti, että he pitivät kaikki kokouksensa pienessä majassa, jossa yksi heistä asui. He kertoivat minulle myös tuovansa minut mielellään sinne polkupyörällä. Selkärangassani ja nivelissäni tuntemistani kovista kivuista huolimatta olin iloinen voidessani olla läsnä kaikissa kokouksissa. Täytettyäni vaatimukset saatoin vuoden 1974 huhtikuusta lähtien jopa jättää raportin joka kuussa kastamattomana julistajana.
Kolme kuukautta myöhemmin vertauskuvasin vihkiytymiseni Jehovalle vesikasteessa. Todistin sairaalan henkilökunnalle, siellä oleville potilaille, vierailemaan tulleille protestanttisille lähetyssaarnaajille ja perheenjäsenilleni – viimeksi mainittujen määrätietoisesta vastustuksesta huolimatta. Näihin aikoihin todistin maatessani sängyssä tai ajaessani pyörätuolilla, jonka sairaala oli luovuttanut käyttööni siihen asti kunnes pystyisin ostamaan itselleni oman pyörätuolin.
Kestävyys toi siunauksia
Perheeni vastustuksesta huolimatta jatkoin Jehovan tiellä vaeltamista, ja minua siunattiin runsaasti. Vaimoni asettui totuuden puolelle ja hänet kastettiin vuonna 1975. Päätimme asettua asumaan Katako-Kombeen, jonne oli jo perustettu seurakunta. Vanhempani olivat huolissaan meistä, koska joku oli sanonut heille, että kaikki Jehovan todistajat surmattaisiin vuonna 1975. Kun kieltäydyimme katkaisemasta yhteydenpitoamme Jehovan todistajiin, he lopettivat ruoan lähettämisen ja jouduimme suureen puutteeseen. Muistan kerran nuoren poikamme pyörtyneen oltuamme ilman ruokaa puolitoista päivää. Mutta sitten kristityt veljemme toivat meille kalaa ja jauhoja. Myöhemmin vanhempani alkoivat auttaa meitä jälleen, mutta veljemme eivät koskaan lopettaneet aineellisen avun antamista.
Helmikuussa vuonna 1975 oikea käsivarteni halvaantui ja alkoi riutua. Säilytin kuitenkin uskoni ja olin lujasti päättänyt palvella Jehovaa iloisesti. Olen onnellinen voidessani sanoa, että myöhemmin käsivarteni vahvistui jälleen, ja voin vielä nykyäänkin liikuttaa sitä, mikä tekee mahdolliseksi sen, että voin avata Raamatun ja käyttää Seuran julkaisuja.
Rohkeus viranomaisten edessä
Vuonna 1977 paikallinen viranomainen syytti minua aluevaltuuston edessä, joka oli juuri pidättänyt lähiseurakunnassa toimivan erikoistienraivaajan. Eräänä päivänä muuan sotilas tuli noutamaan minua mukanaan haaste oikeuteen. Rukoiltuani perheeni kanssa ja kannustettuani seurakuntaa lähdin hänen mukaansa. Jehovan hengen ansiosta kykenin antamaan rohkean vastauksen syytteisiin, ja keskusteltuani pitkään siviili- ja sotilasviranomaisten kanssa minut ja erikoistienraivaaja vapautettiin.
Joitakin kuukausia myöhemmin muuan toinen viranomainen käski minut luokseen, ja jälleen Jehovan avulla kykenin puolustamaan hyvää uutista iloisesti ja rohkeasti. Minulla oli pitkä keskustelu tämän ihmisen kanssa, ja sen päätteeksi hän vapautti minut sekä henkilökohtaisesti työnsi pyörätuolini ulos toimistostaan. Sitten hän sanoi hiljaa: ”Tule kotiini tänä iltana.” Muutamien käyntien jälkeen saatoin aloittaa raamatuntutkistelun hänen kanssaan. Johdin lopulta Raamatun kotitutkistelua seitsemälle eri viranomaiselle. Useimmat heistä osallistuivat paikallisesti järjestettyihin seurakunnankokouksiin.
Erikoispalvelus
Pyysin Jehovaa auttamaan minua niin, että sairaudestani huolimatta voisin täyttää lupaukseni palvella häntä kaikesta voimastani. Ilmoittautumatta virallisesti yritin täyttää osa-aikaisen tienraivauspalveluksen vaatimukset. Jehova auttoi minua menestymään, ja niinpä täytin anomuksen tähän palvelukseen osallistuakseni siihen kesäkuusta lokakuuhun. Sitten Seura hyväksyi anomukseni vakituiseen tienraivaukseen, ja aloitin tämän palveluksen marraskuussa 1976. Syyskuussa 1977 iloni oli täydellinen, kun sain määräyksen toimia erikoistienraivaajana Katako-Komben seurakunnassa.
Miten tämä oli minulle mahdollista? Liikuin alueella pyörätuolillani rakkaan vaimoni ja seurakunnan veljien avustamana. Joskus kuljin jopa yksin kainalosauvojen avulla. Kaaduin kerran tai pari. Silloin vain odotin liikkumattomana maassa, kunnes joku ohikulkija auttoi minua nousemaan ylös ja antoi minulle kainalosauvani. Muistin aina Jeesuksen apostolien ja opetuslasten päättäväisyyden. (Apostolien teot 14:21, 22; Heprealaisille 10:35–39) Joka kerta kun kaaduin, rukoilin Jehovaa, ettei hän antaisi minun masentua vaan pikemminkin antaisi minulle voimaa jatkaa hänen palvelemistaan. Muistin aina sen erinomaisen Jesajan profetiaan muistiin merkityn lupauksen, jonka mukaan tulee aika, jolloin ”rampa hyppii niinkuin peura”. – Jesaja 35:6.
Mitä enemmän lisäsin palvelustani, sitä paremmin kykenin voittamaan ruumiilliset vammani. Vuonna 1978 minulla oli etu osallistua Valtakunnan palveluskouluun Lubumbashissa, mikä merkitsi 2 000 kilometrin pituisen matkan kulkemista kuorma-autolla, veneellä ja junalla. Tätä matkaa varten Jehova tosiaan antoi minulle täyden väkevyyden runsaana. (Jesaja 12:2, UM; 40:29) Nyt voin jopa kävellä – suurin vaikeuksin – 100 metrinkin matkan ilman kainalosauvoja. Olen varma siitä, että Jehova kuuli rukoukseni vuonna 1973, kun pyysin häntä antamaan minulle voimaa palvella häntä päättäväisesti.
Uusi tehtävämääräys
Työskenneltyäni seitsemän vuotta Katako-Komben seurakunnassa sain vuonna 1984 määräyksen työskennellä Lodja-Centren seurakunnassa. Vuotta myöhemmin aloitimme uuden kirjantutkistelun 12 kilometrin päähän tästä paikasta, ja pian aloitimme toisen tutkistelun 30 kilometrin päähän sieltä. Jälkimmäisestä tuli pian erillinen ryhmä, ja vuonna 1988 siitä tuli seurakunta, jossa tällä hetkellä palvelen vanhimpana.
Tienraivaus on tehnyt minulle hyvää sekä hengellisesti että ruumiillisesti. Ollessani palveluksessa kainalosauvojeni kanssa saatoin toteuttaa lääkärien suosittelemia harjoitusohjelmia. Olen nyt paljon voimakkaampi kuin aloittaessani tienraivauksen, ja haluan kestää tässä työssä loppuun asti. Olen innokas näkemään, miten Jehova auttaa minua ’hyppimään niinkuin peura’ aikana, jolloin minun ei enää tarvitse kestää tämän sairauden aiheuttamia polttavia kipuja.
Koko sydämestäni kiitän taivaallista Isäämme, joka on antanut minulle voimaa, rohkeutta ja kokoajanpalveluksen. Olen nyt 36-vuotias, ja palveltuani 11 vuotta tienraivauksessa toivon voivani jatkaa siinä, mitä tahansa tulevaisuus sitten tuokin tullessaan. Olen lujasti päättänyt käyttää elämänvoimani suuren Jumalan Jehovan kunnioittamiseen ja ylistämiseen.