Kylvä jatkuvasti siementä – Jehova saa aikaan kasvun
KERTONUT FRED METCALFE
VUODEN 1948 alkupuolella ollessani talosta-taloon-työssä kävin pienellä maatilalla Corkin kaupungin laitamilla Etelä-Irlannissa. Kun selitin maanviljelijälle kuka olin, hänen kasvonsa muuttuivat punaisiksi. Hän sai raivokohtauksen, huusi että olin kommunisti ja juoksi hakemaan heinähankoaan. Hetkeäkään epäröimättä ryntäsin pihalta ja hyppäsin polkupyöräni selkään, jonka olin jättänyt tien viereen. Siinä kohdassa oli jyrkkä alamäki mutta poljin silti sitä alas niin nopeasti kuin suinkin kykenin katsomatta taakseni, sillä kuvittelin maanviljelijän heittävän heinähankonsa perääni kuin keihään.
Olin jo tottunut sellaisiin reaktioihin niinä kahtena vuonna, joina olin ehtinyt olla erikoistienraivaajana Irlannin tasavallassa. Olin muuttanut sinne Englannista vuonna 1946. Se pieni Valtakunnan saarnaajien joukko, johon kuuluin ja jossa oli vain 24 jäsentä, oli jo kokenut vihamielisyyksien ja parjausten sulkutulen. Luotin kuitenkin siihen, että Jehovan henki tuottaisi lopulta tuloksia. – Galatalaisille 6:8, 9.
Mutta ennen kuin selitän, miten kaikki tapahtui, antakaahan kun kerron hieman varhaisemmista elämäni vaiheista sekä siitä valmennuksesta, joka oli minulle suureksi hyödyksi noina koettelevina aikoina.
Vanhempien antama hyvä esimerkki ja valmennus
Isäni sai kosketuksen totuuteen varhain vuonna 1914. Matkalla kotiin Sheffieldissä Englannissa pidetystä jalkapallo-ottelusta hän luki kuolleiden tilaa käsittelevän raamatullisen traktaatin. Hän oli jo käynyt joissakin kirkoissa etsimässä vastauksia kysymyksiinsä mutta huonolla menestyksellä. Hän kuitenkin innostui kovasti siitä, mitä hän nyt luki tuosta traktaatista. Hän tilasi traktaatissa mainostetut kuusi osaa Raamatuntutkielmia ja luki niitä ahnaasti usein jopa aamun pikkutunneille asti. Isä tunnisti totuuden nopeasti.
Pian hän alkoi toimia paikallisen Jehovan todistajien seurakunnan yhteydessä, ja hän olikin tuon seurakunnan esivalvoja suurimman osan niistä 40 vuodesta, jotka hän palveli sen yhteydessä. Isäni iloksi kaksi hänen veljistään ja kaikki kolme hänen sisaristaan myös omaksuivat totuuden. Yksi hänen veljistään todisti eräälle nuorelle myyjättärelle, ja tästä sekä tämän sisaresta tuli vihkiytyneitä, voideltuja kristittyjä. Isäni ja hänen veljensä menivät naimisiin näiden kahden nuoren naisen kanssa.
Minä olin yksi perheemme neljästä pojasta, jotka kasvatettiin ”Herran kurissa ja nuhteessa”. (Efesolaisille 6:4, Kirkkoraamattu) Olen iloinen siitä, etteivät vanhempani säästelleet ponnistelujaan totuuden juurruttamiseksi meihin. Tuohon aikaan ei ollut julkaisuja, jotka olisivat olleet suunniteltuja vanhempien auttamiseksi opettamaan lapsille Raamatun totuuksia; mutta meillä oli säännöllinen Raamatun perhetutkistelu kaksi kertaa viikossa. Tutkimme kirjaa Jumalan harppu, ja sen lisäksi käsittelimme kunkin päivän tekstin. – 5. Mooseksen kirja 6:6, 7; 2. Timoteukselle 3:14, 15.
Äitini ja isäni olivat myös esimerkillisiä arvostuksessaan kokouksia ja innossaan kenttäpalvelusta kohtaan. Oivallisten hengellisten ominaisuuksien lisäksi isällä oli myös hyvä huumorintaju, jonka me lapset perimme. Vanhempiemme kova työ johti hyviin tuloksiin: heidän kaikki neljä poikaansa, jotka ovat nyt yli 60-vuotiaita, palvelevat yhä onnellisina Jehovaa.
Tienraivauspalvelukseen
Huhtikuussa 1939 lopetin kouluni 16-vuotiaana, ja minusta tuli vakituinen tienraivaaja. Isäni aloitti myös tienraivauspalveluksen, ja häneltä sain ensiluokkaista valmennusta. Liikkuen polkupyörällä kävimme huolellisesti koko 11 kilometrin säteellä kodistamme olevan alueen. Otimme molemmat päivittäin mukaan 50 kirjasta, emmekä palanneet kotiin ennen kuin olimme levittäneet ne.
Kaksi vuotta myöhemmin minulla oli etu olla ensimmäisten englantilaisten erikoistienraivaajien joukossa. Oli ilo saada tämä siunaus, mutta oli myös koettelevaa jättää teokraattisen kodin onnellinen turvallisuus. Aikanaan Jehovan avulla opin sopeutumaan siihen.
Tienraivauspalvelukseni keskeytyi toisen maailmansodan aikana, kun minut toisten nuorten Jehovan todistajien kanssa vangittiin puolueettomuutta koskevan kysymyksen vuoksi. Durhamin vankilassa minut luokiteltiin nuoreksi vangiksi. Tämä merkitsi sitä, että minun piti käyttää lyhyitä housuja – huomattava haitta kylmällä säällä. Kuvittelehan vain Wilf Goochia (nykyään haaratoimistokomitean koordinaattori Englannissa), Peter Ellisiä (Englannin haaratoimistokomitean jäsen), Fred Adamsia, ja minua – kaikki noin 180 senttimetriä pitkiä – seisomassa vierekkäin lyhyissä housuissamme kuin koulupojat!
Määräalueeni: Irlanti
Vapauduttuani vankilasta jatkoin tienraivausta Englannin eri osissa noin kolmen vuoden ajan. Sitten sain määräyksen, joka oli osoittautuva sekä koettelevaksi että äärimmäisen tyydyttäväksi: mennä saarnaamaan Irlantiin. En tiennyt Etelä-Irlannista mitään muuta kuin sen, että lähes jokainen siellä on roomalaiskatolilainen. Mutta jätin huomiotta joidenkuiden kielteiset huomautukset tästä enkä epäröinyt ottaa tehtävää vastaan. Tämä oli tosi palvonnan kasvun aikaa, ja olin varma, että Jehova pyhän henkensä välityksellä auttaisi minua.
Useimmat Irlannin todistajista asuivat pääkaupungissa Dublinissa, ja vain pari heistä asui jossakin muualla. Niinpä useimmat ihmiset eivät olleet koskaan edes nähneet Jehovan todistajia. Kolmen muun erikoistienraivaajan kanssa aloitin työni Corkin kaupungissa. Oli hyvin vaikeaa löytää kuuleva korva. Messuissaan papit jatkuvasti varoittivat meistä kutsuen meitä ”kommunistisiksi paholaisiksi”. Myös sanomalehdet varoittivat meidän toiminnastamme.
Eräänä päivänä parturi leikkasi tukkaani käyttämällä pitkää suoraa partaveistä. Keskustelun kuluessa hän kysyi minulta, mitä tein Corkissa. Kerrottuani hänelle hän raivostui minulle ja kirosi vasten kasvojani. Hänen kätensä vapisi vihasta, ja minä kuvittelin käveleväni ulos parturista pää kainalossa! Mikä helpotus olikaan päästä sieltä ulos yhtenä kappaleena!
Joukkoväkivaltaa
Joskus meidän oli pakko kohdata joukkoväkivaltaa. Esimerkiksi eräänä päivänä maaliskuussa 1948 kävimme ahkerasti talosta taloon, kun väkijoukko hyökkäsi toverini, Fred Chaffinin, kimppuun. Väkijoukon takaa-ajamana Fred juoksi linja-autoaseman terminaaliin ja pyysi jotakuta kuljettajaa ja rahastajaa auttamaan. Sen sijaan he liittyivät hyökkäykseen. Fred juoksi ylös katua kauemmaksi ja hänen onnistui piiloutua papin taloa ympäröivän korkean muurin taakse.
Sillä välin olin päässyt polkupyöräni luo. Päästäkseni takaisin kaupungin keskustaan valitsin sivutien, mutta kun käännyin päätielle, väkijoukko odotti minua. Kaksi miestä kaappasi salkkuni ja heitti sen sisällön ilmaan. Sitten he alkoivat lyödä ja potkia minua. Yhtäkkiä paikalle ilmestyi mies. Hän oli siviiliasuinen poliisi, ja hän lopetti hyökkäyksen viemällä minut ja hyökkääjät poliisiasemalle.
Tämän hyökkäyksen perusteella ’hyvää uutista voitiin puolustaa ja laillisesti vahvistaa’. (Filippiläisille 1:7) Kun tapaus käsiteltiin oikeudessa, minut pelastanut poliisi, joka itse on roomalaiskatolilainen, antoi todistuksensa, ja kuusi henkilöä tuomittiin syylliseksi pahoinpitelyyn. Oikeuden käsittelyn aikana kävi ilmi, että meillä on oikeus kulkea ovelta ovelle, ja se pidätti toisia turvautumasta väkivaltaan.
Ensin ajateltiin sisarten lähettämisen tienraivaajiksi Corkiin olevan liian vaarallista. Usein vaikutti kuitenkin siltä, että sisarten olisi parempi käydä kiinnostuneiden naisten luona. Niinpä juuri ennen tätä hyökkäystä Seura oli määrännyt kaksi oivallista tienraivaajasisarta Corkiin. Toisesta heistä, Evelyn MacFarlanesta, tuli myöhemmin lähetystyöntekijä ja hän teki erinomaista työtä Chilessä. Ja toisesta, Caroline Francisista, joka oli myynyt Lontoossa sijainneen kotinsa voidakseen olla tienraivaaja Irlannissa, tuli minun vaimoni.
Totuuden siemenet itävät
Olisi ollut helppoa ajatella, että hukkasimme vain aikaa kylvämällä Valtakunnan totuuden siemeniä tällaisissa oloissa. Mutta kun näimme totuuden siementen itävän siellä täällä, se lisäsi jatkuvasti vakuuttuneisuuttamme siitä, että Jehovan voima saa aikaan kasvua. Kerran Seura esimerkiksi lähetti erään sellaisen miehen nimen ja osoitteen, joka oli kirjoittanut Seuralle ja pyytänyt kirjaa ”Olkoon Jumala totinen”. Hän asui Fermoyssa, pienessä kaupungissa noin 35 kilometrin päässä Corkista. Niinpä lähdin polkemaan pyörälläni eräänä sunnuntaiaamuna etsimään tätä henkilöä.
Kun saavuin Fermoyhin, kysyin eräältä mieheltä neuvoa. Mies sanoi: ”Voi, tästä on sinne vielä 14 kilometriä matkaa tuota tietä.” Niinpä jatkoin matkaa ja lopulta saavuin eräälle maatilalle pientä hiekkatietä. Nuorimies, joka oli tilannut kirjan, seisoi tilansa portilla. Kun esittelin itseni, hän sanoi: ”Se kirja on painonsa arvoinen kultaa!” Meillä oli hieno keskustelu, ja tuskin huomasinkaan 50 kilometrin pituista kotimatkaa. Vielä nytkin, 40 vuotta myöhemmin, saan paljon iloa tavatessani tuon ”nuoren” miehen, Charles Rinnin, joka vuosi konventissa. Nykyään Corkin alueella on kymmenen seurakuntaa.
1950-luvulla Caroline ja minä levitimme totuuden siemeniä Keski-Irlannissa. Saimme kannustusta kestävyyteen vuonna 1951, kun ”Granny” Hamiltonin ja hänen miniänsä kaltaiset nöyrät ihmiset omaksuivat totuuden nopeasti. ”Granny” Hamiltonista tuli ensimmäinen kastettu julistaja Longfordin kreivikunnassa. – 1. Tessalonikalaisille 2:13.
Majoituksen saaminen tuotti vaikeuksia. Heti kun huoneiston omistajia painostettiin, he pyysivät meitä muuttamaan pois. Kun olimme menettäneet kolme eri asuinpaikkaa nopeasti peräjälkeen, ostimme teltan, teltan maavaatteen sekä makuupussit, ja kuljetimme niitä mukanamme Y-mallisessa Fordissa. Pystytimme teltan mihin vain voimme jokaisen päivän todistamisen jälkeen. Myöhemmin hankimme neljä metriä pitkän asuntovaunun. Se oli pieni eikä siinä ollut nykyajan mukavuuksia – meidän piti kävellä puoli kilometriä hakemaan juomavettä – eikä siinä ollut eristystä, mutta meille se oli ylellinen. Minun huumorintajuni koeteltiin eräänä päivänä kun liukastuin astuessani märälle puunjuurelle ja kaaduin taaksepäin pitkään, kapeaan mutta ei kovin syvään kaivoon. Silti majoitimme kierrosvalvojan ja hänen vaimonsa tuohon asuntovaunuun, kun he vierailivat luonamme.
Toisinaan hyväsydämiset ihmiset osoittivat odottamatonta ystävällisyyttä. Esimerkiksi menimme Sligoon Länsi-Irlantiin vuonna 1958 kahdeksan vuotta sen jälkeen kun eräs toinen tienraivaajapariskunta oli heitetty ulos kaupungista. Rukoilimme Jehovan apua löytääksemme asuntovaunullemme jonkin paikan, ja etsittyämme monta tuntia löysimme suuren käyttämättömän kivilouhoksen. Muuan mies, joka oli viemässä karjaa tietä myöten, kertoi sukulaistensa omistavan tuon louhoksen. ”Voisimmeko me majoittua sinne?” kysyimme häneltä ja kerroimme hänelle olevamme raamattuseuran edustajia. Hän sanoi että se kävisi päinsä aivan hyvin.
Pian sen jälkeen hän kysyi: ”Mihin raamattuseuraan te oikein kuulutte?” Seurasi levoton hetki. Kerroimme hänelle olevamme Jehovan todistajia. Meidän suureksi helpotukseksemme hän pysyi ystävällisenä. Muutamia viikkoja myöhemmin hän antoi minulle kuitin asuntovaunupaikan vuokrasta vuodeksi eteenpäin. ”Me emme halua rahaa”, hän sanoi. ”Mutta me tiedämme, kuinka paljon vastustusta te kohtaatte, joten jos joku kyselee teidän oikeuttanne olla tällä paikalla, niin tässä on teidän todistuskappaleenne.”
Sligossa ollessamme kuulimme eräästä tunnetusta kauppiaasta ja jalkapallonpelaajasta, joka oli osoittanut kiinnostusta silloin, kun aikaisemmat tienraivaajat olivat yhä siinä kaupungissa. Tuo mies ei ollut ollut paljoakaan kosketuksissa todistajiin kahdeksaan vuoteen, joten me pohdimme, mitähän hänelle nyt kuuluu. Säteilevä hymy Mattie Burnin kasvoilla antoi vastauksen, kun esittelin itseni. Vuosia aikaisemmin kylvetyt siemenet eivät olleet kuolleet. Hän on yhä Sligon pienen mutta toimeliaan seurakunnan jäsen.
Erilaisia asenteita
Athlonen kaupunki oli yksi paikka, jossa monien meitä kohtaan tuntema vihamielisyys tiivistyi. Kun keskitetty todistamistyö alkoi siellä 1950-luvulla, papit järjestivät niin, että kaikki tietyssä kaupunginosassa asuvat ihmiset allekirjoittaisivat vetoomuksen, jossa pyydettäisiin etteivät Jehovan todistajat kävisi heidän luonaan. He lähettivät vetoomuksen kaupunginhallitukselle, minkä vuoksi työskentely Athlonessa oli joitakin vuosia hyvin vaikeata. Kerran eräs nuorten ryhmä tunnisti minut todistajaksi ja alkoi heitellä kiviä minuun päin. Kun asetuin seisomaan erään kaupan ikkunan eteen, kauppias pyysi minut sisään kauppaansa – pikemminkin suojellakseen ikkunaansa kuin minua – ja päästi minut ulos takakautta.
Kun äskettäin elokuussa 1989 pidin hautajaispuheen Athlonessa erään uskollisen veljen haudalla, en voinut kuin ihmetellä sitä, miten Jehova on antanut runsaan kasvun siellä. Seurakuntalaisten lisäksi noin 50 paikallista ihmistä kuunteli kunnioittavasti hautajaispuhetta veljien rakentamassa erinomaisessa valtakunnansalissa.
Erityisvalmennusta Gilead-koulussa
Vuonna 1961 minut kutsuttiin kymmenen kuukautta kestävälle kurssille Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin. Tämä erityiskurssi oli tarkoitettu vain veljille, joten Carolinen ja minun täytyi rukouksen hengessä miettiä tätä kutsua. Me emme olleet olleet erossa toisistamme 12 vuoteen. Lisäksi vaimonikin halusi kovasti päästä Gilead-kouluun ja olla lähetystyöntekijä, ja sen vuoksi hän oli erityisen pettynyt siihen, ettei häntä ollut kutsuttu sinne. Mutta jalomielisenä ihmisenä hän asetti Valtakunnan edut ensi sijalle ja päätti, että voisin mennä. Koulu oli suurenmoinen etu. Mutta oli ilo palata kotiin ja ryhtyä työhön Seuran haaratoimistossa kannustaen yli 200 todistajaa jatkamaan kylvämistä ja kastelemista Irlannissa 1960-luvun alussa.
Joitakin vuosia myöhemmin, vuonna 1979, Caroline pääsi Jehovan todistajien päätoimistoon New Yorkiin, kun minut kutsuttiin erityiselle Gilead-kurssille joka oli tarkoitettu haaratoimistokomitean jäsenille. Se oli kohokohta hänen elämänsä loppuosalle. Kaksi vuotta myöhemmin hän kuoli. Kaikkina niinä 32 vuotena, jotka palvelimme yhdessä koko ajallamme, Caroline ei koskaan menettänyt intoaan Jehovan palvelusta kohtaan eikä luottamustaan siihen, että hän saisi aikaan kasvun.
Ikävöin häntä suuresti. Minua auttoi suuresti tuohon aikaan Herätkää!-lehdessä ilmestynyt kirjoitus ”Perheenjäsenen poismenoon sopeutuminen”. (engl. 8.2.1981, suom. 8.5.1981) Kyyneleet tulvivat silmiini aina kun ajattelin menetettyä elämäntoveriani, mutta tein niin kuin kirjoituksessa ehdotettiin ja ahkeroin edelleen Jehovan palveluksessa.
Jehovan siunaus jatkuu
Vuosi ennen tätä huhtikuussa 1980 olin läsnä, kun hallintoelimen jäsen veli Lyman Swingle vihki uuden haaratoimistorakennuksen Dublinissa. Miten jännittävää olikaan nähdä 1 854 julistajaa kentällä, joka siihen aikaan ulottui jo Pohjois-Irlantiin saakka! Ja nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, Vuosikirja kertoo vuoden 1990 huipusta: 3 451 julistajaa!
Sillä välin olen saanut lisäsiunauksen. Palvellessani Valtakunnan palveluskoulun opettajana tapasin Evelyn Halfordin, viehättävän ja innokkaan sisaren, joka oli muuttanut Irlantiin palvellakseen siellä, missä tarve on suuri. Me menimme naimisiin toukokuussa 1986, ja hän on ollut todellinen tuki minulle kaikissa teokraattisissa toiminnoissani.
Kaikista 51:stä koulun jälkeisestä kokoajanpalvelusvuodesta olen viettänyt 44 Irlannissa. On sydäntä lämmittävää nähdä monien, joita autoin, palvelevan yhä Jehovaa, joidenkuiden vanhimpina ja avustavina palvelijoina. Voin epäröimättä sanoa, että yksi suurimpia iloja mitä kukaan voi kokea, on auttaa joku toinen elämän tielle.
On ollut uskoa vahvistavaa nähdä tosi palvonnan kukoistavan paikassa toisensa jälkeen Irlannissa kovasta vastustuksesta huolimatta. Nyt noin 3 500 julistajaa toimii yli 90 seurakunnan yhteydessä eri puolilla maata. Sillä mitä Jehova voi tehdä ei todellakaan ole rajoja. Hän todellakin saa aikaan kasvun, jos me ahkerasti kylvämme ja kastelemme. (1. Korinttolaisille 3:6, 7) Tiedän sen olevan totta. Olen nähnyt sen tapahtuvan Irlannissa.