’Onnellisia ovat kaikki jotka odottavat Jehovaa’

KERTONUT DOMENICK PICCONE

Vanhempani muuttivat Italiasta siirtolaisiksi Yhdysvaltoihin 1920-luvun alkupuolella ja asettuivat lopulta asumaan Etelä-Philadelphiaan, joka tuohon aikaan tunnettiin Pikku-Italiana. Vuoteen 1927 tultaessa he olivat raamatuntutkijoiden yhteydessä, jotka tulivat myöhemmin tunnetuiksi Jehovan todistajina.

SYNNYIN vuonna 1929, ja niin Raamatun totuus vaikutti minuun pienestä pitäen. Muistan, että Jehovan todistajat kokoontuivat kodissamme ennen kuin lähtivät saarnaamaan uskollisesti katolisuutta kannattaviin kaupunkeihin Pennsylvanian hiilikaivosalueelle, missä veljiä monta kertaa pidätettiin. Minut kastettiin vuonna 1941 Saint Louisissa Missourissa pidetyssä Jehovan todistajien konventissa. Sitten tilanne alkoi kehittyä huonoon suuntaan.

Aloin seurustella vääränlaisten naapuristossa asuvien nuorten kanssa, ja ryhdyin tupakoimaan ja pelaamaan uhkapelejä kadunkulmissa. Onneksi vanhempani tajusivat, että he olivat menettämässä otteensa minuun, ja päättivät muuttaa kaupungin toiseen osaan. En ollut siitä mielissäni, koska menetin kaikki ystäväni, joiden kanssa olin viettänyt aikaa kadulla. Mutta kun nykyään muistelen menneitä, olen erittäin kiitollinen isälleni. Hän uhrasi paljon aineellisesti kiskoakseen minut irti tuosta ympäristöstä. Kun hän aikaisemmin oli voinut kävellä töihin, nyt hänen täytyi kulkea pitkä matka maanalaisella. Tämä muutto toi minut kuitenkin takaisin teokraattiseen ympäristöön.

Siemen lähetyspalvelukseen kylvetään

Lähes joka vuosi matkustimme South Lansingiin New Yorkiin ollaksemme läsnä Vartiotornin raamattukoulun Gileadin päättäjäisissä. Noiden kaikkialle maailmaan lähetettävien lähetystyöntekijöiden näkeminen kylvi sydämeeni halun ryhtyä lähetyspalvelukseen. Niinpä päästyäni koulusta ilmoittauduin vakituiseksi tienraivaajaksi, ja aloitin tuon palveluksen toukokuussa 1947.

Elsa Schwarz oli myös seurakuntamme nuori tienraivaaja, ja hän oli hyvin innokas saarnaamistyössä. Hänen vanhempansa olivat aina kannustaneet häntä ryhtymään lähetystyöntekijäksi, joten voit todennäköisesti arvata, mitä tapahtui. Menimme naimisiin vuonna 1951. Palvellessamme yhdessä tienraivaajina Pennsylvaniassa anoimme lähetyskoulu Gileadiin. Vuonna 1953 meidät kutsuttiin Gileadin 23. kurssille. Opiskeltuamme ahkerasti ja saatuamme valmennusta Gileadissa viiden kuukauden ajan kurssimme päättyi Torontossa Kanadassa pidetyssä konventissa, ja saimme aluemääräyksemme – Espanjaan!

Ongelmia Espanjassa

Valmistautuessamme vuonna 1955 lähtemään palvelusalueellemme Elsalla ja minulla oli paljon kysyttävää. Espanja! Millaista siellä olisi? Tuo maa oli katolisen generalissimuksen Francisco Francon hallinnon alaisuudessa, ja Jehovan todistajien työ oli kiellettyä. Miten selviäisimme sellaisissa oloissa?

Seuran päätoimistossa Brooklynissa olevat veljet olivat kertoneet meille, että Frederick Franz, joka oli tuolloin Vartiotorni-seuran varapresidentti, ja Alvaro Berecochea, argentiinalainen lähetystyöntekijä, oli monien muiden veljien kanssa vangittu. Metsässä, lähellä Barcelonaa, oli järjestetty salaa konventti. Poliisi oli kuitenkin saanut tietää tästä salaisesta kokouksesta ja oli pidättänyt useimmat läsnäolijoista.a

Meille oli ilmoitettu, että kukaan ei ehkä voisi olla meitä vastassa, kun saapuisimme Barcelonaan. Meille annetut ohjeet kuuluivat: ”Etsikää hotelli, ja ilmoittakaa sitten Seuralle New Yorkiin hotellin osoite.” Pidimme mielessämme Jesajan sanat: ”Autuaita [”onnellisia”, UM] kaikki, jotka häntä [Jehovaa] odottavat! Ja sinun korvasi kuulevat takaasi tämän sanan, – –: ’Tässä on tie, sitä käykää.’” (Jesaja 30:18, 21) Meidän täytyisi vain odottaa Jehovaa ja seurata hänen järjestönsä ohjausta.

Hyvästelimme vanhempamme ja ystävämme, jotka olivat tulleet New Yorkiin saattamaan meitä, ja pian laivamme Saturnia suuntasi kulkunsa Hudsonjokea pitkin kohti Atlanttia. Näin tuolloin viimeistä kertaa isäni. Kaksi vuotta myöhemmin, kun minä olin ulkomailla, hän kuoli pitkällisen sairauden jälkeen.

Pääsimme lopulta alueellemme, Barcelonan satamakaupunkiin. Päivä oli synkkä ja sateinen, mutta kulkiessamme tullin läpi näimme ”päivänpaisteisia” kasvoja. Alvaro Berecochea sekä joitakin espanjalaisia veljiä oli meitä vastassa. Olimme todella iloisia saadessamme tietää, että veljemme oli vapautettu.

Nyt meidän täytyi opetella espanjaa. Noihin aikoihin lähetystyöntekijöiden täytyi oppia kieliä kaikkein vaikeimmalla tavalla – ilman oppikirjoja ja opettajia. Silloin ei pidetty kielikursseja. Meidän oli saatava kokoon tarvittavat tunnit ja opittava samanaikaisesti kieli ikään kuin työn ohella.

Saarnaamista katolisen diktatuurin alaisuudessa

Siihen aikaan Jehovan järjestö oli Espanjassa vielä lapsenkengissä. Vuonna 1955 tuossa noin 28 miljoonan asukkaan maassa julistajahuippu oli 366. Koko maassa oli vain kymmenen seurakuntaa. Pysyisikö tilanne sellaisena pitkään? Heti kun vaimoni ja minä pääsimme talosta-taloon-todistamisen alkuun, huomasimme, että Espanja oli kuin hyvää uutista kertovien paratiisi. Ihmisillä oli tosiaankin totuuden nälkä.

Mutta miten saarnaamistyötä tehtiin, kun se oli kiellettyä? Tavallisesti emme käyneet kadun jokaisessa talossa emmekä kaikissa kerrostalon asunnoissa. Barcelonassa on monia viisi- ja kuusikerroksisia taloja, ja meitä neuvottiin aloittamaan ylhäältä ja saarnaamaan kerros kerrokselta alaspäin. Saatoimme käydä vain kunkin kerroksen yhdellä ovella tai jopa jättää väliin useita kerroksia. Tämän menetelmän ansiosta meitä oli vaikea saada kiinni, jos joku fanaattinen asukas ilmoitti meistä poliisille.

Seurakunnankokoukset pidettiin yksityiskodeissa, ja seurakuntiin kuului kolme tai neljä kirjantutkisteluryhmää. Näin seurakunnanpalvelija saattoi käydä kussakin näistä tutkisteluryhmistä kerran kuussa. Kirjantutkistelunjohtaja oli vastuussa kaikkien kokousten johtamisesta. Kokoukset oli järjestetty kahtena eri iltana viikossa pienille ryhmille, joissa oli noin 10–20 henkeä.

Meidän oli opittava uusi elämäntapa. Tuohon aikaan Espanjaan ei ollut järjestetty lainkaan lähetyskoteja. Asuimme veljien kanssa heidän kodeissaan, milloin se vain oli mahdollista. Ruoan valmistaminen hiilitulella oli uutta Elsalle ja varsin haastavaa! Lopulta pystyimme ostamaan pienen kerosiinilieden, mikä oli todellinen parannus.

Vainoa ja karkotuksia

Vähän ajan kuluttua kuulimme, että vainon aalto oli alkamassa Andalusiassa, missä muuan erikoistienraivaaja oli vangittu. Tuolla veljellä oli valitettavasti mukanaan muistikirja, jossa oli maan kaikissa osissa asuvien veljien nimiä ja osoitteita. Kuulimme jatkuvasti uutisia siitä, että veljiämme oli vangittu kaupungissa toisensa jälkeen. Poliisiratsiat tulivat yhä lähemmäksi Barcelonaa. Lopulta vaino iski Barcelonaan.

Muutamaa kuukautta aikaisemmin poliisi oli vienyt minut päämajaansa kuulusteltavaksi. Useiden tuntien kuluttua minut vapautettiin, ja luulin asian olevan loppuun käsitelty. Sitten Yhdysvaltain suurlähetystö otti minuun yhteyttä ja ehdotti, että lähtisin maasta vapaaehtoisesti välttääkseni karkotetuksi tulemisesta koituvan häpeän. Pian sen jälkeen poliisi ilmoitti meille, että meillä oli kymmenen päivää aikaa lähteä maasta. Mitä meidän piti tehdä, sillä emme enää ehtineet kirjoittaa Vartiotorni-seuralle? Olosuhteet tuntuivat vihjaavan siihen, että meidän tuli suunnata kohti Espanjaa lähimpänä sijaitsevaa lähetyskenttää – länteenpäin Portugaliin.

Toinen alue, toinen kieli

Saavuttuamme Lissaboniin Portugaliin heinäkuussa 1957 meidät määrättiin lähetystyöhön Portoon, Lissabonin pohjoispuolella sijaitsevaan kaupunkiin. Sitä pidettiin maan toisena pääkaupunkina, ja se sijaitsi portviineistä kuuluisalla alueella. Kukoistava seurakunta piti kokouksensa erään keskikaupungilla sijaitsevan rakennuksen pohjakerroksessa. Saarnaamistyö oli kiellettyä myös Portugalissa, sillä maa oli diktaattori Salazarin hallinnassa. Olosuhteet olivat kuitenkin täysin erilaiset kuin Espanjassa. Kokoukset järjestettiin veljien koteihin, ja läsnä oli 40–60 henkeä. Mikään ei ilmaissut, että nuo kodit olivat Jehovan todistajien kokouspaikkoja. Vaikka en puhunutkaan portugalia, minut nimitettiin seurakunnanpalvelijaksi. Jälleen kerran opimme uuden kielen vaikealla tavalla.

Noin vuotta myöhemmin meidät määrättiin Lissaboniin. Siellä meillä oli ensi kertaa oma asunto, huoneisto josta oli näköala Lissabonin kaupunkiin. Meidät määrättiin huolehtimaan yhdestä kierroksesta – koko Portugalin tasavallasta. Kun saavuimme Portugaliin, siellä oli ainoastaan 305 julistajaa ja viisi seurakuntaa.

Vaikeudet alkavat

Joissakin Portugalia ja sen siirtomaita esittävissä kartoissa sanottiin: ”Aurinko ei koskaan laske Portugalin alueella.” Näin olikin, sillä Portugalilla oli siirtomaita monissa osissa maailmaa. Kaksi laajimmista alueista olivat Mosambik ja Angola Afrikassa. Vuonna 1961 näytti siltä, että näissä siirtomaissa oli tulossa vaikeuksia, ja Portugal näki tarpeelliseksi lisätä sotavoimiaan.

Mitä nuoret veljet nyt tekisivät, kun heidät kutsuttaisiin sotapalvelukseen? Jotkut heistä saivat vapautuksen heikon terveyden vuoksi, mutta useimmat ottivat lujan asenteen kristillisen puolueettomuuden puolelle. Pian alkoi voimakas vainon aalto. Haaratoimisto sai raportteja siitä, kuinka salainen poliisi, pahamaineinen PIDE (Polícia Internacional e Defesa do Estado), vangitsi ja hakkasi julmasti erikoistienraivaajia. Jotkut meistä lähetystyöntekijöistä kutsuttiin poliisin päämajaan kuulusteltaviksi. Sitten kolmelle avioparille annettiin 30 päivää aikaa lähteä maasta. Me kaikki valitimme päätöksestä.

Yksi kerrallaan lähetystyöntekijäpariskunnat kutsuttiin poliisin päämajaan haastatteluun, jota PIDE:n päällikkö johti. Ensiksi kuulusteltiin haaratoimistonpalvelija Eric Britteniä ja hänen vaimoaan Christinaa. Sen jälkeen kuulusteltiin Eric Beveridgeä ja hänen vaimoaan Hazelia sekä lopulta Elsaa ja minua. Poliisipäällikkö syytti meitä väärin siitä, että kommunistit käyttivät meitä heikentämään länsimaita puolueettomuutta koskevalla opetuksellamme. Vetoomuksemme olivat aivan turhia.

Oli todella surullista jättää ne 1 200 veljeä ja sisarta, jotka elivät kovia aikoja järjettömän diktaattorin raa’an hallinnon alaisuudessa. Beveridget menivät Espanjaan ja Brittenit takaisin Englantiin. Mutta mikä oli meidän seuraava määräalueemme? Islamilainen Marokko!

Saarnaamista islamilaisessa Marokossa

Jälleen kerran odotimme Jehovaa. Uusi alue, uusia tapoja ja uusia kieliä! Marokon kuningaskunnan virallisia kieliä olivat arabia, ranska ja espanja, ja siellä oli 234 Jehovan todistajaa kahdeksassa seurakunnassa. Maan virallinen uskonto oli islam, ja käännytystyö muslimien keskuudessa oli laitonta. Niinpä saatoimme saarnata ainoastaan pääasiallisesti eurooppalaiselle ei-islamilaiselle väestölle.

Kun lähetystyöntekijöitä alkoi saapua 1950-luvun loppupuolella, ruvettiin havaitsemaan kasvua. Marokon hallitus alkoi kuitenkin painostaa eurooppalaista väestöä, ja suuret määrät ulkomaalaisia – myös monet veljet – lähtivät maasta.

Ei-islamilaisen väestön kutistuessa huomasimme, että meidän oli pakko keksiä tahdikkaita tapoja puhua muslimeille, ja siitä poliisi sai valituksen aihetta. Kun valitukset yleistyivät Tangerissa ja muissa kaupungeissa, meille sanottiin lopulta, että meillä olisi vain 30 päivää aikaa lähteä maasta. Toukokuussa 1969 Elsa ja minut karkotettiin vielä yhdeltä alueelta.

Lyhytaikainen tehtäväkö?

Meitä käskettiin palaamaan Brooklyniin, ja minua pyydettiin olemaan läsnä tuona kesänä haaratoimistonpalvelijoille järjestettävässä kokouksessa. Ollessani siellä minulle ilmoitettiin, että uusi määräalueemme olisi Keski-Amerikassa sijaitseva El Salvador ja että minä palvelisin siellä haaratoimistonpalvelijana. Sain tietää, että tämä tehtävä kestäisi todennäköisesti viitisen vuotta, mikä oli enimmäismäärä, jonka lähetystyöntekijät saivat olla tuossa maassa, koska työmme ei ollut siellä laillisesti tunnustettua.

El Salvador – mikä alue! Siellä oli 1 290 julistajaa, ja joka kuukausi raportoi keskimäärin 114 tienraivaajaa. Ihmiset pelkäsivät Jumalaa, rakastivat Raamattua ja olivat vieraanvaraisia. Käytännöllisesti katsoen joka ovella meidät kutsuttiin sisään keskustelemaan. Lyhyessä ajassa meillä oli niin monta raamatuntutkistelua kuin pystyimme pitämään.

Kun huomasimme, että työ kasvoi ja että tällä alueella tarvittiin julistajia, olimme surullisia ajatellessamme sitä, että meidän täytyisi lähteä täältä jo viiden vuoden kuluttua. Niinpä päätettiin, että yrittäisimme saada Jehovan todistajien työn laillistettua. Jätimme tekemämme paperin hallituksen tarkistettavaksi joulukuussa 1971, ja 26. huhtikuuta 1972 olimme iloisia lukiessamme Diario Oficial -nimisestä hallituksen sanomalehdestä, että anomuksemme oli hyväksytty. Lähetystyöntekijöiden ei enää tarvitsisi lähteä viiden vuoden jälkeen, vaan he voisivat hankkia pysyvän maassaololuvan.

Koetuksia ja siunauksia

Viettäessämme yli kymmenen vuotta eri alueilla olemme saaneet monia hyviä ystäviä ja nähneet palveluksemme tuottavan hedelmää. Elsalla oli San Salvadorissa erinomainen kokemus erään opettajan ja tämän miehen kanssa, joka oli sotilas. Yksi opettajan ystävistäkin kiinnostui totuudesta. Aluksi aviomies ei osoittanut kiinnostusta totuuteen; siitä huolimatta kävimme hänen luonaan hänen ollessaan sairaalassa, ja hän oli ystävällinen. Lopulta hän tutki Raamattua, luopui sotilasurastaan ja alkoi saarnata kanssamme.

Sillä välin muuan nainen tuli valtakunnansaliin ja kysyi Elsalta, tutkiko tämä entisen sotilaan kanssa. Kävi ilmi, että nainen oli ollut miehen rakastajatar! Tämä nainenkin tutki Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Piirikonventissa entinen sotilas, hänen vaimonsa, vaimon ystävä ja miehen entinen rakastajatar olivat kaikki kasteella!

Kasvua El Salvadorissa

Suuren kasvun vuoksi on rakennettu monia valtakunnansaleja, ja maassa on nyt yli 18 000 toimeliasta Jehovan todistajaa. Tämä edistys ei ole kuitenkaan sujunut koetuksitta. Kymmenen vuoden ajan veljien on täytynyt tehdä Jehovan tahto sisällissodan riehuessa. He ovat kuitenkin säilyttäneet puolueettomuutensa ja pysyneet uskollisina Jehovan valtakunnalle.

Elsa ja minä yhdessä olemme olleet kaikkiaan 85 vuotta kokoajanpalveluksessa. Olemme huomanneet, että kun odotamme Jehovaa ja kuuntelemme ’sanaa takanamme: ”Tässä on tie, sitä käykää”’, emme koskaan pety. Olemme voineet nauttia tyydyttävästä ja palkitsevasta elämästä Jehovan kokoajanpalvelijoina.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 24]

Konventti eräässä metsässä Espanjassa vuonna 1956

[Kuva s. 25]

Saarnasimme Marokossa asuville ei-islamilaisille

[Kuva s. 26]

Nykyisen määräalueemme El Salvadorin haaratoimisto