’Jehova on minun Jumalani, johon minä turvaan’

KERTONUT WILLI DIEHL

”Miksi haluat mennä Beeteliin?” Isäni kysyi minulta tätä vuoden 1931 keväällä kerrottuani hänelle toiveestani aloittaa Beetel-palvelus. Vanhempani, jotka asuivat Saarin alueella Saksassa, olivat olleet totuudessa kymmenkunta vuotta, ja he olivat antaneet meille kolmelle pojalle hyvän esimerkin. Totuus oli heidän elämässään kaikki kaikessa, ja minäkin halusin sen olevan kaikkein tärkeintä elämässäni.

MUTTA miten vanhempani olivat saaneet tietää Jehovasta ja hänen pyhästä tahdostaan? Tyytymättöminä valtauskontoon he olivat pitkään etsineet totuutta. He tutkivat useita eri kirkkoja ja lahkoja, mutta havaitsivat kaikista niistä vuoron perään, etteivät ne olleet oikea uskonto.

Eräänä päivänä ovellemme jätettiin jakeluilmoitus, jossa mainostettiin Jumalan tarkoitusta käsittelevää ”Luomisnäytös”-nimistä esitystä, johon sisältyi puhe, kuvia ja elokuva. Isän täytyi olla työssä silloin, kun ”Luomisnäytös” oli määrä esittää, mutta hän kannusti äitiä menemään katsomaan sitä. ”Ehkä siitä on jotain hyötyä”, isä sanoi. Nähtyään esityksen tuona iltana äiti oli innoissaan. ”Lopultakin olen löytänyt sen!” hän sanoi. ”Tule itse katsomaan tuo kuvanäytös huomenillalla. Siinä on totuus, jota olemme etsineet!” Elettiin vuotta 1921.

Hengellä voideltuina kristittyinä vanhempani pysyivät uskollisina kuolemaansa saakka – isäni kuoli vuonna 1944 jouduttuaan useita kertoja natsien vangitsemaksi, ja äitini kuoli vuonna 1970. Hänkin oli kauan aikaa vankilassa natsihallituksen ollessa vallassa.

Vanhempieni esimerkillinen into

Kuolemaansa saakka vanhempani olivat hyvin aktiivisia kenttäpalveluksessa. Äiti oli erityisen innokas levittämään vuosina 1922–28 konventeissa julkaistuja päätöksiä. Traktaatissa Syytös väärää kristillisyyttä vastaan, jossa oli vuonna 1924 hyväksytty päätös, arvosteltiin purevasti papistoa. Sen levittäminen vaati rohkeutta. Julistajat olivat hereillä aamuneljältä työntämässä traktaatteja ovien alitse. Vaikka olin vasta 12-vuotias, vanhempani antoivat minun osallistua tuohon työhön. Aloitimme usein viideltä aamulla, ja ajoimme polkupyörillä kolmesta neljään tuntia päästäksemme syrjäiselle alueelle. Piilotimme pyörät pensaikkoon, ja minä vartioin niitä toisten käydessä läpi kylää. Iltapäivällä poljimme kotiin, ja illalla kävelimme tunnin matkan kokoukseen.

Myöhemmin joku nuorempi jätettiin vahtimaan pyöriä, ja minä menin julistajien mukaan. Kukaan ei kuitenkaan ollut tullut ajatelleeksi minun valmentamistani. He vain sanoivat, mikä katu minun piti käydä! Sydän pamppaillen raahauduin ensimmäiselle ovelle toivoen, ettei kukaan olisi kotona. Valitettavasti mies avasi oven. Olin sanaton. Osoitin haparoiden laukussani olevaa kirjaa. ”Onko se tuomari Rutherfordin kirja?” hän kysyi. Änkytin vastauksen. ”Onko se uusi, sellainen mitä minulla ei ole?” ”Kyllä, se on uusi”, vakuutin. ”Sitten minun täytyy saada se. Paljonko se maksaa?” Tästä kokemuksesta sain rohkeutta jatkaa työtä.

Vuonna 1924 aikuiset puhuivat paljon vuodesta 1925. Ollessamme kerran kylässä erään raamatuntutkija-perheen luona kuulin erään veljen kysyvän: ”Jos Herra ottaa meidät pois, kuinka lastemme käy?” Myönteisenä, kuten aina, äiti vastasi: ”Herra kyllä tietää miten huolehtia heistä.” Tuo aihe kiehtoi minua. Mitä se kaikki oikein merkitsi? Vuosi 1925 tuli ja meni, eikä mitään tapahtunut. Vanhempieni into ei kuitenkaan laantunut.

Isän viisas neuvo

Lopulta vuonna 1931 kerroin isälleni, mitä halusin tehdä omalla elämälläni. ”Miksi haluat mennä Beeteliin?” kysyi isäni. ”Koska haluan palvella Jehovaa”, vastasin. ”Oletetaanpa, että sinut hyväksytään Beeteliin”, hän jatkoi. ”Tajuatko, etteivät siellä palvelevat veljet ole mitään enkeleitä? He ovat epätäydellisiä ja tekevät virheitä. Pelkään, että se voi saada sinut lähtemään pois ja jopa luopumaan uskosta. Muista harkita sitä huolellisesti.”

Olin järkyttynyt kuullessani tällaista, mutta punnittuani asioita joitakin päiviä kerroin jälleen toiveestani anoa Beeteliin. ”Kerro minulle vielä, miksi haluat mennä sinne”, isä sanoi. ”Koska haluan palvella Jehovaa”, toistin. ”Poikani, älä koskaan unohda sitä. Jos sinut kutsutaan Beeteliin, muista, miksi menet sinne. Jos näet jotakin, mikä on väärin, älä huolestu siitä liikaa. Vaikka sinua kohdeltaisiinkin väärin, älä lähde pois. Älä koskaan unohda miksi olet Beetelissä – haluat palvella Jehovaa! Keskity vain työhösi ja luota häneen.”

Niinpä varhain iltapäivällä 17. marraskuuta 1931 saavuin Bernissä Sveitsissä sijaitsevaan Beeteliin. Asuin samassa huoneessa kolmen muun kanssa, ja työskentelin painossa, missä opettelin käyttämään pientä käsisyöttöistä painokonetta. Yksi ensimmäisistä julkaisuista, joita minut määrättiin painamaan, oli romaniankielinen Vartiotorni.

Sanoma taivaasta!

Vuonna 1933 Seura julkaisi Ratkaisu-kirjasen, jossa oli kolme veli Rutherfordin Yhdysvalloissa pitämää puhetta. Veli Harbeck, haaratoimistonpalvelija, kertoi Beetel-perheelle eräänä aamuna aamiaisella, että kirjasta oli määrä levittää erityisellä tavalla. Mainoslehtisiä tiputettaisiin pienestä vuokratusta lentokoneesta, joka lentelisi Bernin yllä, samalla kun julistajat seisoisivat kaduilla tarjoamassa kirjasta yleisölle. ”Kuka teistä veljistä on valmis menemään ylös lentokoneessa?” hän kysyi. ”Ilmoittautukaa heti.” Minä ilmoittauduin, ja veli Harbeck kertoi myöhemmin, että minut oli valittu.

Tuona tärkeänä päivänä veimme laatikoittain lehtisiä lentokentälle. Istuuduin lentäjän taakse ja pinosin lehtiset viereiselle istuimelle. Minulle annetut tarkat ohjeet kuuluivat: Kääri lehtiset sadan kappaleen rulliksi, ja heitä kukin käärö ulos sivuikkunasta niin lujaa kuin mahdollista. Huolimattomuus olisi voinut saada lentolehtiset sotkeutumaan koneen takaosaan, ja se olisi voinut aiheuttaa ongelmia. Kaikki sujui kuitenkin hyvin. Veljet kertoivat myöhemmin, että oli todella jännittävää nähdä tämä ’sanoma taivaasta’. Sillä oli toivottu vaikutus, ja monia kirjasia levitettiin, vaikka jotkut ihmiset soittivatkin valittaakseen siitä, että heidän kukkapenkkinsä olivat mainoslehtisten peitossa.

Kiitollinen jokaisesta palvelusedusta

Kiitin Jehovaa päivittäin Beetel-palveluksessa saamastani ilosta ja tyytyväisyydestä. Seurakunnassa minut oli määrätty avaamaan valtakunnansalin ovet, järjestämään tuolit paikoilleen ja laittamaan lasillinen raikasta vettä puhujapöydälle. Tämä oli mielestäni suuri kunnia.

Lopulta työskentelin Beetelissä suurella laakapainokoneella, jota käytettiin puolankielisen Kultaisen Ajan (nykyään Herätkää!) painamiseen. Vuonna 1934 aloimme käyttää gramofoneja, ja olin mukana rakentamassa niitä. Iloitsin suuresti ovelta-ovelle-työstä, jossa käytettiin levytettyjä raamatullisia puheita. Monet tapaamamme ihmiset olivat uteliaita näkemään tämän pienen laitteen, ja usein koko perhe kokoontui kuuntelemaan, kunnes he yksi toisensa jälkeen katosivat. Kun koko perhe oli poistunut muualle, jatkoin vain matkaa seuraavaan paikkaan.

Toimeliaana pysyminen sota-aikana

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kotipaikkani Saarin alue erotettiin Saksasta, ja sitä ryhdyttiin hallitsemaan Kansainliiton suojeluksessa. Niinpä Saarin alueen asukkaille saatettiin myöntää omat henkilöllisyyspaperit. Vuonna 1935 pantiin toimeen kansanäänestys sen ratkaisemiseksi, halusivatko alueen asukkaat tulla yhdistetyiksi jälleen Saksaan. Käytin tilaisuutta hyväkseni vieraillakseni perheeni luona, sillä tiesin, että se olisi mahdotonta, jos Saarin alue joutuisi natsien hallintaan. Sen jälkeen en tosiaankaan moniin vuosiin kuullut mitään vanhemmistani enkä veljistäni.

Vaikka Sveitsi säästyikin suoranaiselta sekaantumiselta toiseen maailmansotaan, se joutui täysin eristyksiin Saksan miehittäessä sen naapurimaat yhden toisensa jälkeen. Olimme painaneet kirjallisuutta koko Eurooppaa varten Saksaa lukuun ottamatta, mutta nyt ei voitu toimittaa yhtään tilausta. Veli Zürcher, joka toimi tuolloin haaratoimistonpalvelijana, kertoi meille, ettei meillä ollut käytännöllisesti katsoen lainkaan rahaa jäljellä, ja hän kehotti meitä hankkimaan työtä Beetelin ulkopuolelta, kunnes tilanne vakiintuisi. Minun annettiin kuitenkin jäädä Beeteliin, sillä noin tuhannelle paikalliselle julistajalle oli vielä jotakin painettavaa.

Beetel-perhe ei tule koskaan unohtamaan heinäkuun 5. päivää vuonna 1940. Heti päivällisen jälkeen paikalle ajoi sotilaskuorma-auto. Sotilaat hyppäsivät ulos ja ryntäsivät Beeteliin. Meidän käskettiin seistä hiljaa, ja kutakin meistä vartioi aseellinen sotilas. Meidät koottiin ruokasaliin, samalla kun rakennuksen muut osat tarkastettiin. Viranomaiset epäilivät meidän kehottaneen muita kieltäytymään sotapalveluksesta, mutta he eivät löytäneet siitä mitään todisteita.

Sotavuosina toimin seurakunnanpalvelijana sekä Thunissa että Frutigenissa. Viikonlopun aikatauluni oli näin ollen erittäin kiireinen. Joka lauantai heti päivällisen jälkeen ajoin polkupyörällä 50 kilometrin matkan Frutigeniin, missä johdin illalla Vartiotornin tutkistelun. Sunnuntaiaamuna olin julistajien kanssa kenttäpalveluksessa. Sitten varhain iltapäivällä lähdin Interlakeniin johtamaan seurakunnan kirjantutkistelua, ja myöhemmin iltapäivällä johdin raamatuntutkistelua eräälle Spiezissä asuvalle perheelle. Päivän päätteeksi johdin Vartiotornin tutkistelun Thunissa.

Myöhään illalla, kun kaikki oli tehty, matkasin laulellen ja vihellellen takaisin Berniin sangen tyytyväisenä. Autoja näkyi vain harvakseltaan. Sota-ajan pimennysmääräyksen vuoksi kukkulat näyttivät kuin mustiin verhotuilta, ja maisema oli tyyni ja rauhallinen ja hohti aika ajoin kuutamossa. Nämä viikonloput todella rikastuttivat elämääni ja vahvistivat minua.

Odottamattomia seurauksia aiheuttava vierailu

Vuoden 1945 syksyllä veli Knorr vieraili luonamme. Eräänä päivänä hän tuli painoon seisoessani rotaatiokoneen sivulla. ”Tule alas!” hän kehotti. ”Mitä pitäisit Gilead-koulun käymisestä?” Olin yllättynyt. ”Jos luulet minun pystyvän siihen, se sopii minulle mainiosti”, vastasin. Kutsut veli Fred Borysille, sisar Alice Bernerille ja minulle saapuivat keväällä 1946. Mutta koska olin syntynyt Saarin alueella, olin ilman minkään maan kansalaisuutta, ja sen vuoksi minun täytyi anoa erikoisviisumia Washingtonista (D.C.) Yhdysvalloista.

Toisten lähtiessä ajoissa matkaan minun täytyi jäädä odottamaan vastausta anomukseeni. Kun kurssi alkoi 4. syyskuuta, olin yhä Sveitsissä ja menettämässä hiljaa toivoani. Sitten Yhdysvaltain konsulaatista soitettiin, ja minulle kerrottiin, että viisumini oli saapunut. Yritin heti tehdä matkajärjestelyjä, ja lopulta sain makuusijan Marseillesista New Yorkiin menevään joukkojenkuljetusalukseen. Se oli melkoinen kokemus! Athos II oli täpötäynnä. Minulle osoitettiin jostakin nurkasta sohva. Ollessamme toista päivää merellä konehuoneessa sattunut räjähdys pysäytti laivan. Sekä matkustajat että miehistö olivat levottomia peläten, että saattaisimme upota. Tämä soi minulle loistavan tilaisuuden todistaa ylösnousemustoivosta.

Laivan korjaamiseen kului kaksi päivää, minkä jälkeen jatkoimme matkaa alhaisemmalla nopeudella. Pääsimme New Yorkiin 18 päivää myöhemmin, mutta satamalakon vuoksi meidän oli pakko pysyä laivassa. Neuvottelujen jälkeen saatoimme lopulta lähteä laivasta. Olin ilmoittanut tilanteesta Seuralle sähkeitse, ja päästyäni passintarkastuksesta ja tullista muuan mies kysyi minulta: ”Oletteko herra Diehl?” Hän oli yksi veli Knorrin avustajista, ja hän pani minut Ithacaan, lähelle Gilead-koulun sijaintipaikkaa, menevään yöjunaan. Saavuin perille heti kahdeksan jälkeen seuraavana aamuna. Kuinka haltioissani olinkaan voidessani viimeinkin olla Gileadin ensimmäisellä kansainvälisellä kurssilla!

Kestämistä vaikeuksista huolimatta

Gileadin kahdeksannen kurssin päättäjäiset olivat 9. helmikuuta 1947, ja jännitys oli korkealla. Minne meidät lähetettäisiin? ”Mittanuorat” lankesivat minulle niin, että minut määrättiin Seuran vasta avattuun painoon Wiesbadeniin Saksaan. (Psalmi 16:6, UM) Palasin Berniin anomaan tarvittavia lupapapereita, mutta Yhdysvaltain Saksassa olevat miehitysjoukot sallivat maahanpääsyn vain niille, jotka olivat asuneet siellä ennen sotaa. Koska minä en ollut asunut, tarvitsin uuden aluemääräyksen Brooklynin päätoimistosta. Tuo määräys olikin kierrostyö Sveitsissä, minkä otin vastaan luottaen täysin Jehovaan. Mutta odotellessani tätä tehtävämääräystä minua pyydettiin eräänä päivänä esittelemään Beetelin tiloja kolmelle vierailevalle sisarelle. Yksi heistä oli Marthe Mehl -niminen tienraivaaja.

Toukokuussa 1949 ilmoitin Bernin haaratoimistoon, että aioin mennä naimisiin Marthen kanssa ja että halusimme pysyä kokoajanpalveluksessa. Miten siihen suhtauduttiin? Meille ei annettu muita etuja kuin vakituinen tienraivaus. Aloitimme sen Bielissä vuoden 1949 kesäkuussa vietettyjen häidemme jälkeen. Minun ei annettu pitää puheita, emmekä me voineet etsiä majoitusta edessä olevaan konventtiin tuleville vieraille, vaikka kierrosvalvoja olikin suositellut meitä tähän työhön. Monet eivät enää tervehtineet meitä, vaan kohtelivat meitä kuin erotettuja, vaikka olimmekin tienraivaajia.

Tiesimme kuitenkin, ettei naimisiin meneminen ollut epäraamatullista, joten turvauduimme rukoukseen ja panimme luottamuksemme Jehovaan. Tällainen kohtelu ei todellisuudessa ollut Seuran kannan mukaista. Se oli vain tulosta Seuran ohjeiden väärästä soveltamisesta.

Veli Knorr vierailee jälleen

Vuonna 1951 veli Knorr kävi jälleen Sveitsissä. Kun hän oli pitänyt puheen, minulle kerrottiin, että hän halusi puhua kanssani. Vaikka minua hieman pelottikin, olin iloinen siitä, että hän halusi tavata minut. Hän kysyi, olisimmeko halukkaita ottamaan vastaan määräyksen lähetyskotiin, joka oli määrä perustaa Geneveen. Olimme luonnollisesti ilahtuneita, vaikka olimmekin pahoillamme siitä, että meidän oli lähdettävä Bielistä. Seuraavana päivänä veli Knorr tiedusteli vielä sitä, olisimmeko halukkaita ryhtymään kierrostyöhön, koska tähän työmuotoon tarvitsi kiinnittää huomiota Sveitsissä. Suostuimme siihen heti. Olen aina halunnut ottaa vastaan minkä tahansa tarjotun tehtävän.

Toimiamme kierrostyössä Itä-Sveitsissä siunattiin suuresti. Matkustimme seurakunnasta toiseen junalla, ja kannoimme mukanamme koko omaisuutemme kahdessa matkalaukussa. Veljet olivat usein meitä vastassa asemalla polkupyörien kanssa, sillä noihin aikoihin vain harvoilla heistä oli auto. Vuosia myöhemmin muuan veli antoi auton käyttöömme, mikä teki palveluksestamme jonkin verran helpompaa.

Uusia yllätyksiä

Kuinka jännittävää olikaan, kun vaimoni ja minut kutsuttiin Gileadin 40. kurssille – viimeiselle laajalle, kymmenen kuukautta kestävälle kurssille, joka sitten lyhennettiin kahdeksan kuukautta kestäväksi. Marthen täytyi oppia nopeasti englantia, mutta hän onnistui siinä ihailtavan hyvin. Monet pohdiskelivat sitä, minne meidät lähetettäisiin. Itse ajattelin: ’Ei ole väliä sillä, minne minut määrätään, kunhan ei toimistotöihin!’

Juuri niin kuitenkin kävi! Päättäjäispäivänä 13. syyskuuta 1965 minut nimitettiin Sveitsin haaratoimistonpalvelijaksi. Beetel oli oleva uusi kokemus Marthelle. Minulle se merkitsi palaamista ”Jumalan huoneeseen” – ei painoon, missä olin työskennellyt vuosina 1931–1946, vaan toimistoon. Minulla oli paljon uutta opittavaa, mutta Jehovan avulla kykenin siihen.

Katsaus menneeseen

Niiden 60 vuoden ajan, jotka olen viettänyt kokoajanpalveluksessa, olen luottanut täysin Jehovaan, niin kuin isäni kehotti minua tekemään. Jehova onkin vuodattanut monenlaisia siunauksia. Marthe on ollut valtavan rohkaisun lähde hetkinä, jolloin olen kokenut pettymyksiä, tai silloin, kun olen ollut hukkua tehtävien paljouteen. Marthe on ollut todella uskollinen kumppani, joka luottaa täysin Jehovaan.

Minun on tosiaan ylistettävä Jehovaa niistä monista palveluseduista, joita olen saanut! Palvelen yhä haaratoimistokomitean koordinaattorina Thunissa, ja useita kertoja olen matkustellut vyöhykevalvojana. Mitä tahansa minua onkin pyydetty tekemään, olen aina etsinyt opastusta Jehovalta. Monista virheistäni ja puutteistani huolimatta uskon hartaasti, että Jehova on antanut minulle anteeksi Kristuksen kautta. Toivon jatkuvasti miellyttäväni häntä hyvin. Ohjatkoon hän askeleitani, kun lakkaamatta katson häneen ”Jumalanani, johon minä turvaan”. – Psalmi 91:2.

[Kuva s. 27]

Veli Diehl Beetel-palveluksensa alkuaikoina