Diocletianus hyökkää kristillisyyttä vastaan
KEISARIKUNNAN uudessa pääkaupungissa Nikomediassa, joka sijaitsi Vähässä-Aasiassa, vietettiin 23. helmikuuta vuonna 303 roomalaisen Terminus-jumalan juhlaa. Miehet kilpailivat tuossa juhlassa keskenään osoittaakseen isänmaallisuuttaan. Mutta väekkääseen kristittyjen yhteisöön kuuluvat loistivat poissaolollaan.
Palatsinsa näköalapaikalta keisari Diocletianus yhdessä alikeisarinsa Galeriuksen kanssa katseli lähellä sijaitsevaa kristittyjen kokouspaikkaa. Merkin saatuaan sotilaat ja virkamiehet tunkeutuivat tähän kristittyjen käyttämään rakennukseen, ryöstivät sen ja polttivat löytämänsä raamatut. Lopuksi he hajottivat rakennuksen maan tasalle.
Niin alkoi Diocletianuksen hallintoa tahrannut vainon aikakausi. Historioitsijat sanovat sitä ”viimeiseksi suureksi vainoksi”, ”erittäin väkivaltaiseksi vainoksi” ja jopa ”kristittyjen nimen perinpohjaiseksi hävittämiseksi”. On hyvin valaisevaa tutustua näiden dramaattisten tapahtumien taustaan.
Pakanuus vastassaan kristillisyys
Diocletianus syntyi Dalmatiassa, alueella josta myöhemmin tuli osa Jugoslaviaa, ja kohosi tavallisesta Rooman armeijan sotilaasta huomattavaan asemaan. Kun hänet oli huudettu keisariksi vuonna 284, hän sai kuuluisuutta poliittisista uudistuksistaan. Hän loi valtakunnan hallintojärjestelmäksi tetrarkian eli neljän hallitsijan kollektiivisen järjestelmän. Diocletianus valitsi hallituskumppanikseen vanhan sotilastoverinsa Maximianuksen, jonka oli määrä hallita toisena keisarina, augustuksena, valtakunnan länsiosia. Sekä Diocletianuksella että Maximianuksella oli oma alikeisarinsa, caesarinsa, jonka oli määrä periä valta. Constantius Chlorus toimi Maximianuksen caesarina, kun taas traakialainen Galerius käytti valtaa Diocletianuksen alaisuudessa.
Caesar Galerius oli, kuten Diocletianuskin, pakanajumalien harras palvoja. Galerius, jonka kunnianhimoinen tavoite oli päästä keisariksi, oli pelkäävinään kapinallisuutta armeijan keskuudessa. Häntä ei miellyttänyt se, että kristityiksi tunnustautuvien sotilaiden vaikutusvalta kasvoi. Heidän kieltäytymisensä osallistumasta pakanapalvontaan oli keisarin kannalta hänen valtansa uhmaamista. Siksi Galerius yllytti Diocletianusta hävittämään kristillisyyden. Talvella 302–303 keisari lopulta taipui tämän kristittyjä vastustavan caesarinsa vaatimuksiin ja suostui puhdistamaan sotajoukkonsa ja hovinsa näistä ihmisistä. Mutta Diocletianus ei halunnut verenvuodatusta, sillä hän pelkäsi, että marttyyrius kristillisyyden vuoksi saisi toiset jatkamaan vastarintaa päättäväisemmin.
Yhä epävarmana tällaisesta ratkaisusta Diocletianus neuvotteli ongelmasta sotilaskomentajien ja virkamiesten kanssa, esimerkiksi Bitynian maaherran Hierocleen kanssa. Tämä kiihkeä hellenisti kannatti väkivallan käyttöä kaikkia kristittyjä vastaan. Koska Diocletianus kannatti Rooman perinteisiä jumalia, se johti ristiriitaan kristillisyyden kanssa. Stephen Williamsin kirjan Diocletian and the Roman Recovery mukaan seurauksena oli ”rajoittamaton, loppuun asti käytävä sota Rooman jumalien ja kristittyjen jumalan välillä”.
Käskykirjeet
Saattaakseen vainokampanjansa menestyksellisesti päätökseen Diocletianus julkaisi neljä perättäistä käskykirjettä, ediktiä. Päivää Nikomediassa tehdyn hyökkäyksen jälkeen hän määräsi kaikki kristittyjen kokouspaikat ja koko heidän omaisuutensa tuhottavaksi, ja hän julisti, että pyhät kirjat piti luovuttaa poltettaviksi. Hallintoviroissa toimivat kristityt piti siirtää alempiin tehtäviin.
Kun itse keisarin palatsissa syttyi kaksi tulipaloa, saivat siellä työskentelevät kristityt syyn niskoilleen. Tämä sai keisarin julkaisemaan toisen käskykirjeen, jolla kaikki piispat, presbyteerit ja diakonit määrättiin pidätettäviksi ja vangittaviksi. Kolmannella käskykirjeellä, joka antoi luvan kiduttaa kristittyjä tarpeen mukaan, oli tarkoitus saada heidät luopumaan uskostaan, sillä siinä heitä vaadittiin uhraamaan Rooman jumalille. Neljäs julistus meni vielä pidemmälle ja määräsi kuolemanrangaistuksen jokaiselle, joka tunnusti kristillisyyttä.
Tästä seurannut häikäilemättömien raakuuksien aalto tuotti ihmisluokan, johon kuuluvia kutsuttiin halveksivasti nimellä traditores (”ne, jotka luopuivat”), koska he pettivät Jumalan ja Kristuksen ja yrittivät pelastaa henkensä luovuttamalla Raamattunsa. Historioitsija Will Durantin mukaan ”tuhannet kristityt luopuivat uskostaan – –. Mutta useimmat vainotuista pysyivät lujina, ja heidän sankarillisen kidutuksissa osoittamansa uskollisuuden näkeminen tai siitä kuuleminen vahvisti horjuvien uskoa ja sai aikaan sen, että nuo vainotut seurakunnat voittivat itselleen uusia jäseniä.” Monet kristityt Fryygiassa, Kappadokiassa, Mesopotamiassa, Foinikiassa, Egyptissä ja useimmissa muissa Rooman valtakunnan osissa kärsivät marttyyrikuoleman.
Kirkkohistorioitsija Eusebios Kesarealainen arvioi tuhansien kristittyjen saaneen surmansa tuon vainon aikana. Toisaalta kirjan The Decline and Fall of the Roman Empire tekijä Edward Gibbon väittää luvun olevan alle kaksituhatta. ”Gibbon suhtautuu moniin näistä kertomuksista hiukan epäillen, koska ne ovat peräisin huomattavasti kaunistelluista kristillisistä lähteistä, joista ilmenee taipumus ylistää marttyyreja ja ylentää uskollisten mieltä”, muuan kirjailija selittää. ”Ei ole epäilystäkään siitä”, hän jatkaa, että ”sellaiset kirjoittajat liioittelevat, jotka muuttavat muutaman ihmisen kuoleman ’suurten ihmisjoukkojen’ kuolemaksi, jotka eivät tee eroa vapaaehtoisen marttyyriuden ja sellaisen kuoleman välillä, joka on tahallisesti itselle aiheutettu, ja jotka kertovat, miten raivoisat pedot amfiteattereissa raatelevat kaikkia muita rikollisia, mutta ’yliluonnollinen voima’ estää niitä koskemasta kristittyihin. Mutta vaikka osa kertomuksista on itse sepitettyä, jäljelle jäävä osuus on kyllin hirveä.” Varmasti tuolloin on sattunut erittäin raaka vaino, jossa ihmisten kiduttamiseksi on käytetty piinapenkkejä, polttamista, ruoskimista ja pihtejä.
Joidenkin asiantuntijoiden mielestä vainon alkuunpanija oli Galerius eikä Diocletianus. ”Ei ole moraalisesti suinkaan merkityksetöntä”, väittää professori William Bright kirjassaan, ”että tuon pakanallisen maailmanvallan äärimmäiset yritykset murskata Valtakunta, joka ei ole tästä maailmasta, tapahtuivat Diocletianuksen eikä tuon hankkeen todellisen alkuunpanijan Galeriuksen nimessä” (The Age of the Fathers). Silti, tetrarkiastakin huolimatta, Diocletianuksella oli ylin valta, kuten Stephen Williams vakuuttaa: ”Ei ole lainkaan syytä epäillä sitä, etteikö Diocletianus olisi valvonut keisarikunnan kaikkien tärkeiden poliittisten päätösten tekemistä aina vuoteen 304 saakka. Hänellä oli vainosta päävastuu aina tuohon ajankohtaan saakka.” Diocletianus sairastui, ja lopulta hän luopui vallasta vuonna 305. Senjälkeiset kuutisen vainon vuotta heijastivat Galeriuksen katkeraa vihaa kaikkea kristillisyyteen liittyvää kohtaan.
Kristillisyys 300-luvulla
Nämä 300-luvun alun pöyristyttävät tapahtumat vahvistavat todeksi sen, mitä apostolit Paavali ja Pietari sekä muut henkeytetyt kirjoittajat ennustivat. Ennustettu ”laittomuuden ihminen”, kristityksi tunnustautuva hallitseva pappisluokka, oli jo vakiinnuttanut asemansa, kuten Diocletianuksen käskykirjeet, varsinkin toinen käskykirje, osoittavat (2. Tessalonikalaisille 2:3, 4; Apostolien teot 20:29, 30; 2. Pietari 2:12). Luopumusta ilmentävät tavat olivat 300-lukuun mennessä jo aivan yleisiä. Melkoinen määrä kristityksi tunnustautuvia kuului Rooman armeijaan. Eikö tuolloin sitten ollut lainkaan sellaisia kristittyjä, jotka olisivat uskollisesti pitäneet kiinni apostoleilta saadusta ”terveellisten sanojen mallista”? (2. Timoteukselle 1:13.)
Eusebios mainitsee nimeltä joitakin vainon uhreja ja kuvailee havainnollisesti heidän kiduttamistaan, kärsimyksiään ja lopulta tapahtunutta marttyyrikuolemaansa. Me emme voi nykyään tietää, kuolivatko kaikki nämä marttyyrit uskollisina tuon ajan paljastetulle totuudelle. Epäilemättä jotkut olivat panneet sydämeensä Jeesuksen varoitukset, jotka koskivat lahkolaisuuden, moraalittomuuden ja kaikenlaisen sovittelun karttamista (Ilmestys 2:15, 16, 20–23; 3:1–3). On ilmeistä, että joistakuista uskollisista, jotka selviytyivät vainosta, ei ole säilynyt historiallisia muistiinmerkintöjä (Matteus 13:24–30). Niin menestyksellistä julkisen kristillisen palvonnan tukahduttaminen oli, että eräässä tuon ajan espanjalaisessa monumentissa ylistetään Diocletianusta Kristusta koskevan taikauskon hävittämisestä. Silti hän epäonnistui kristillisyydenvastaisessa hyökkäyksessään tärkeässä suhteessa. Vaikka hän yritti koota ja hävittää Raamatun kirjoitusten jäljennökset, hän ei kyennyt täysin hävittämään Jumalan sanaa (1. Pietari 1:25).
Koska Saatana Panettelija, tämän maailman hallitsija, ei onnistunut täydellisesti tuhoamaan kristillisyyttä, hän jatkoi ovelia tekojaan keisari Konstantinuksen välityksellä, joka hallitsi vuosina 306–337 (Johannes 12:31; 16:11; Efesolaisille 6:11, viitelaitoksen alaviite). Ei-kristitty Konstantinus ei taistellut kristittyjä vastaan. Sen sijaan hän havaitsi edulliseksi yhdistää pakanalliset ja kristilliset uskonkäsitykset uudeksi valtionuskonnoksi.
Millainen varoitus meille kaikille! Kun joudumme ankaran vainon kohteeksi, rakkautemme Jehovaan auttaa meitä siinä, ettemme sovittele saadaksemme tilapäistä fyysistä helpotusta (1. Pietari 5:9). Me emme myöskään anna rauhallisen ajanjakson ehdyttää kristillistä elinvoimaisuuttamme (Heprealaisille 2:1; 3:12, 13). Se että noudatamme huolellisesti Raamatun periaatteita, auttaa meitä pysymään uskollisina Jehovalle, Jumalalle joka voi pelastaa kansansa (Psalmi 18:26, 49).
[Kuvan lähdemerkintä s. 28]
Musei Capitolini, Rooma