Opettiko alkukirkko että Jumala on kolminaisuus?

4. osa – Milloin ja miten kolminaisuusoppi kehittyi?

Tämän sarjan kolmessa ensimmäisessä kirjoituksessa osoitettiin, etteivät Jeesus, hänen opetuslapsensa, apostoliset isät eivätkä apologeetat opettaneet kolminaisuusoppia (Vartiotorni 1.11.1991, 1.2.1992 ja 1.4.1992). Tässä sarjan viimeisessä kirjoituksessa käsitellään sitä, miten kolminaisuusoppi kehittyi ja mikä osuus vuonna 325 pidetyllä Nikean kirkolliskokouksella oli tässä asiassa.

VUONNA 325 Rooman keisari Konstantinus kutsui koolle piispoista muodostuvan kirkolliskokouksen Nikeaan Vähään-Aasiaan. Hänen tarkoituksensa oli ratkaista ne jatkuvat uskonnolliset kiistat, jotka koskivat Jumalan Pojan suhdetta Kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Tämän kirkolliskokouksen tuloksista sanotaan Encyclopædia Britannica -tietosanakirjassa seuraavaa:

”Konstantinus itse toimi puheenjohtajana, hän johti aktiivisesti keskustelua ja teki henkilökohtaisesti ehdotuksen – – lopullisesta sanamuodosta: ’Isän kanssa yhtä olemusta’ [ho·mo·ouʹsios], jolla ilmaistiin Kristuksen suhde Jumalaan tuon kirkolliskokouksen julkaisemassa uskontunnustuksessa. – – Pelonsekaisessa kunnioituksessaan keisaria kohtaan piispat vain kahta poikkeusta lukuun ottamatta allekirjoittivat uskontunnustuksen, monet heistä varsin vastahakoisesti.”¹

Puuttuiko tämä pakanahallitsija asiaan raamatullisen vakaumuksensa vuoksi? Ei puuttunut. Kirjassa A Short History of Christian Doctrine (Kristillisen opin lyhyt historia) sanotaan: ”Konstantinus ei pohjimmiltaan ymmärtänyt lainkaan kreikkalaiseen teologiaan liittyviä kysymyksiä.”² Mutta sen hän ymmärsi, että uskonnolliset kiistat uhkasivat hänen valtakuntansa ykseyttä, ja hän halusi saada ne ratkaistuksi.

Perustiko se kolminaisuusopin?

Saiko Nikean kirkolliskokous aikaan sen, että kolminaisuudesta tuli kristikunnan oppi? Monet olettavat näin tapahtuneen. Mutta tosiasiat puhuvat toista.

Tämän kirkolliskokouksen julkistamassa uskontunnustuksessa sanottiin Jumalan Pojasta sellaisia asioita, jotka antoivat monille kirkonmiehille mahdollisuuden pitää häntä tietyssä mielessä yhdenvertaisena Isä Jumalan kanssa. On kuitenkin valaisevaa panna merkille, mitä Nikean tunnustuksessa ei sanota. Koko tunnustus, sellaisena kuin se alun perin julkistettiin, kuuluu seuraavasti:

”Me uskomme yhteen Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, kaikkien näkyvien ja näkymättömien Luojaan.

”Ja yhteen Herraan Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan, joka on Isästä syntynyt ainosyntyinen, se on Isän olemuksesta, – – Jumala Jumalasta, Valkeus Valkeudesta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt eikä tehty; joka on Isän kanssa yhtä olemusta – –, jonka kautta kaikki ovat tehdyt, jotka ovat taivaassa ja maan päällä; joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas ja tuli lihaan ja syntyi ihmiseksi; kärsi ja nousi ylös kolmantena päivänä, astui ylös taivaisiin, ja on tuleva tuomitsemaan elävät ja kuolleet.

”Ja Pyhään Henkeen.”³

Sanotaanko tässä tunnustuksessa, että Isä, Poika ja pyhä henki ovat kolme persoonaa yhdessä Jumalassa? Sanotaanko siinä, että nämä kolme ovat yhdenvertaisia iankaikkisuudessa, voimassa, asemassa ja viisaudessa? Ei sanota. Siinä ei esiinny missään muodossa kolme yhdessä -kaavaa. Alkuperäisessä Nikean tunnustuksessa ei perustettu tai vahvistettu kolminaisuusoppia.

Tässä tunnustuksessa korkeintaan Poika rinnastetaan Isän kanssa sanomalla, että Poika on ”yhtä olemusta” Isän kanssa. Mutta siinä ei sanota mitään sen suuntaista pyhästä hengestä. Siinä vain sanotaan, että ”me uskomme – – Pyhään Henkeen”. Kristikunnan kolminaisuusoppi ei ole tällainen.

Tunnustuksen tärkeinkään ilmaus ”yhtä olemusta” (ho·mo·ouʹsi·os) ei välttämättä tarkoita sitä, että kirkolliskokous uskoi Isän ja Pojan olevan numeerisesti yhtä. New Catholic Encyclopedia -tietosanakirjassa sanotaan:

”On kyseenalaista, pyrkikö kirkolliskokous vahvistamaan sen, että Isä ja Poika ovat numeerisesti samaa olemusta.”⁴

Vaikka kirkolliskokous olisikin tarkoittanut sitä, että Poika ja Isä olivat numeerisesti yhtä, kyseessä ei siltikään olisi ollut kolminaisuus. Kyseessä olisi vasta ollut Jumala, jossa on kaksi yhdessä, ei kolminaisuusopin edellyttämää kolmea yhdessä.

”Vähemmistön mielipide”

Olivatko Nikeassa koolla olleet piispat yleisesti sitä mieltä, että Poika oli yhdenvertainen Jumalan kanssa? Eivät olleet. Kilpailevia näkemyksiä oli olemassa. Yhtä niistä edusti Areios, joka opetti, että Pojalla oli rajallinen alku ja että tästä syystä Poika ei ole yhdenvertainen Jumalan kanssa, vaan kaikissa suhteissa Jumalaa alempi. Athanasius taas uskoi, että Poika on tietyllä tavalla yhdenvertainen Jumalan kanssa. Oli myös muita näkemyksiä.

Martin Marty sanoo seuraavaa kirkolliskokouksen päätöksestä, jonka mukaan Poika on samaa olemusta kuin Jumala: ”Nikea edusti todellisuudessa vähemmistön mielipidettä; monet, jotka eivät olleet katsomukseltaan areiolaisia, pitivät ratkaisua ongelmallisena, eivätkä he voineet hyväksyä sitä.”⁵ Kirjassa A Select Library of Nicene and Post-Nicene Fathers of the Christian Church (Nikean aikaisten ja sitä edeltäneiden kirkonmiesten valikoituja teoksia) sanotaan saman suuntaisesti, että ”vain vähemmistö omaksui selväsanaisen opillisen kannan areiolaisuutta vastaan, vaikka tämä vähemmistö onnistuikin saamaan tahtonsa läpi”.⁶ Ja kirjassa A Short History of Christian Doctrine sanotaan:

”Idän piispat ja teologit näyttävät vastustaneen erityisesti käsitettä homoousios [”yhtä olemusta”], jonka itse Konstantinus liitti uskontunnustukseen ja josta tuli erimielisyyden kohde myöhemmin puhjenneessa oikeaoppisuuden ja harhaoppisuuden välisessä kiistassa.”⁷

Kiistelyt jatkuivat kirkolliskokouksen jälkeen vuosikymmeniä. Ne, jotka kannattivat Pojan samastamista Kaikkivaltiaaseen Jumalaan, joutuivat jopa joksikin aikaa pois suosiosta. Esimerkiksi Martin Marty sanoo Athanasiuksesta: ”Hänen suosionsa nousi ja laski, ja hän joutui niin usein maanpakoon [kirkolliskokouksen jälkeisinä vuosina], että edestakainen matkustaminen tuli hänelle oikeastaan tavaksi.”⁸ Athanasius vietti vuosia maanpaossa, koska poliittiset ja kirkolliset viranomaiset vastustivat hänen käsityksiään Isän ja Pojan yhdenvertaisuudesta.

Ei ole siksi tosiasioiden mukaista väittää, että vuonna 325 pidetty Nikean kirkolliskokous perusti tai vahvisti kolminaisuusopin. Kolminaisuusoppia ei ollut tuolloin olemassa; se tuli olemassaoloon myöhemmin. Kirkolliskokous tai sitä aiemmin eläneet kirkonmiehet eivät kehittäneet sellaista näkemystä, että Isä, Poika ja pyhä henki ovat kaikki tosi Jumalia ja yhdenvertaisia iankaikkisuudessa, voimassa, asemassa ja viisaudessa ja kuitenkin vain yksi Jumala, jossa on kolme yhdessä. Kirjassa The Church of the First Three Centuries (Kirkko kolmella ensimmäisellä vuosisadalla) sanotaankin:

”Nykyään laajalle levinnyt kolminaisuusoppi – – ei saa lainkaan tukea Justinuksen [Marttyyri] kielestä; ja tämä havainto voidaan ulottaa kaikkiin Nikean kirkolliskokousta edeltäneisiin apostolisiin ja kirkkoisiin, toisin sanoen kaikkiin Kristuksen syntymästä lähtien kolmensadan vuoden kuluessa toimineisiin kristillisiin kirjoittajiin. He tosin puhuivat Isästä, Pojasta ja profeetallisesta eli pyhästä Hengestä, mutta eivät yhdenvertaisina, eivät numeerisesti yhtenä olevaisena, eivät Kolmena Yhdessä, eivät missään kolminaisuusopin kannattajien nykyään hyväksymässä merkityksessä. On aivan päinvastoin. Kolminaisuusoppi sellaisena kuin nämä isät sen selittivät, oli olennaisesti erilainen kuin nykyinen oppi. Tämän me esitämme tosiasiana, joka voidaan panna kokeeseen, kuten mikä tahansa tosiasia ihmisten mielipiteiden historiassa.”

”Me haastamme kenet tahansa esittämään yhdenkin kolmella ensimmäisellä vuosisadalla eläneen huomattavan kirjailijan, joka uskoi tähän [kolminaisuus]oppiin siten kuin siihen nykyään uskotaan.”⁹

Nikea edusti kuitenkin käännekohtaa. Se avasi oven sille, että Pojan ja Isän yhdenvertaisuus voitiin virallisesti hyväksyä, ja tämä tasoitti tietä jälkeenpäin syntyneelle kolminaisuuskäsitykselle. J. A. Buckley toteaa kirjassaan Second Century Orthodoxy (Toisen vuosisadan oikeaoppisuus):

”Ainakin toisen vuosisadan loppuun saakka kaikki kirkkoon kuuluvat olivat eräästä perusasiasta yhtä mieltä; he kaikki hyväksyivät Isän ylemmyyden. Heidän kaikkien mielestä Kaikkivaltias Isä Jumala oli yksin korkein, muuttumaton, sanoin kuvaamaton ja aluton. – –

”Näiden toisen vuosisadan kirjailijoiden ja johtomiesten kuoleman jälkeen kirkko havaitsi – – luisuvansa hitaasti mutta varmasti kohti sitä vaihetta – – jossa koko tämä vähittäinen turmeltuminen alkuperäisestä uskosta saavutti huippukohtansa Nikean kirkolliskokouksessa. Siellä hyökkäävä vähemmistö tyrkytti harhaoppisuuttaan alistuvalle enemmistölle ja poliittisten viranomaisten tuella painosti, suostutteli ja uhkaili niitä, jotka pyrkivät säilyttämään uskonsa alkuperäisen puhtauden tahriintumattomana.”¹⁰

Konstantinopolin kirkolliskokous

Vuonna 381 pidetty Konstantinopolin kirkolliskokous vahvisti Nikean tunnustuksen. Se lisäsi siihen myös jotain. Se käytti pyhästä hengestä sanoja ”Herra” ja ”eläväksitekijä”. Vuoden 381 laajennettu tunnustus (jota kirkot nykyään pääasiallisesti käyttävät ja jota kutsutaan ”Nikealais-konstantinopolilaiseksi uskontunnustukseksi”) osoittaa, että kristikunta oli aivan lähellä kolminaisuusopin lopullisen sanamuodon laatimista. Mutta tässäkään kirkolliskokouksessa tätä oppia ei saatettu lopulliseen muotoonsa. New Catholic Encyclopedia -tietosanakirjassa myönnetään:

”On kiinnostavaa, että 60 vuotta Nikean I kirkolliskokouksen jälkeen Konstantinopolin I kirkolliskokous [381] vältti sanan homoousios käyttöä määritellessään Pyhän Hengen jumaluutta.”¹¹

”Oppineita on hämmentänyt se, että tässä tunnustuksessa esiintyvät ilmaisut ovat selvästikin lieviä; siinä ei esimerkiksi käytetä Pyhästä Hengestä sanaa homoousios eli Pyhän Hengen ei sanota olevan yhtä olemusta Isän ja Pojan kanssa.”¹²

Samassa tietosanakirjassa myönnetään: ”Sana homoousios ei esiinny Raamatussa.”¹³ Raamatussa ei tosiaankaan käytetä tätä sanaa siinä merkityksessä, että pyhä henki tai Poika on yhdenvertainen Jumalan kanssa. Se oli ei-raamatullinen ilmaisu, jonka avulla päädyttiin ei-raamatulliseen, todellakin, raamatunvastaiseen kolminaisuusoppiin.

Konstantinopolin jälkeenkin kului vuosisatoja ennen kuin kolminaisuusoppi hyväksyttiin kaikkialla kristikunnassa. New Catholic Encyclopedia -tietosanakirjassa sanotaan: ”Lännessä – – kaikesta päättäen vaiettiin yleisesti Konstantinopolin I kirkolliskokouksesta ja sen uskontunnustuksesta.”¹⁴ Tässä tietolähteessä osoitetaan, että tämän kirkolliskokouksen tunnustus hyväksyttiin lännessä laajalti vasta 600- tai 700-luvulla.

Oppineet myöntävät myös sen, että Athanasiuksen uskontunnustusta, jonka avulla kolminaisuusoppia yleensä määritellään ja tuetaan, ei kirjoittanut Athanasius, vaan joku kauan hänen jälkeensä elänyt tuntematon kirjailija. Britannica-tietosanakirja huomauttaa:

”Tuo uskontunnustus oli idän kirkolle tuntematon aina 1100-luvulle saakka. Oppineet ovat 1600-luvulta lähtien olleet yleensä samaa mieltä siitä, että Athanasius (joka kuoli vuonna 373) ei kirjoittanut Athanasiuksen uskontunnustusta, vaan se laadittiin luultavasti Etelä-Ranskassa 400-luvulla. – – Tällä uskontunnustuksella näyttää olleen vaikutusta pääasiassa Etelä-Ranskassa ja Espanjassa 500- ja 600-luvulla. Sitä käytettiin kirkon liturgiassa Saksassa 800-luvulla ja Roomassa hiukan myöhemmin.”¹⁵

Miten se kehittyi

Kolminaisuusoppi alkoi kehittyä hitaasti vuosisatojen aikana. Kreikkalaisten filosofien, esimerkiksi useita vuosisatoja ennen Kristusta eläneen Platonin, kolminaisuutta koskevat käsitykset ujuttautuivat pikkuhiljaa kirkon opetuksiin. Kirjassa The Church of the First Three Centuries sanotaan:

”Olemme sitä mieltä, että kolminaisuusoppi muodostui vähitellen ja verrattain myöhään; että se oli peräisin lähteestä, joka oli täysin vieras juutalaisille ja kristillisille kirjoituksille; että se kehittyi ja yhdistyi kristillisyyteen platonismia kannattavien apostolisten ja kirkkoisien kätten kautta; että Justinuksen aikana ja kauan sen jälkeen opetettiin yleisesti Pojan olevan eri olemusta ja alempi ja että vasta kolminaisuusopin ensimmäiset epämääräiset ääriviivat olivat silloin tulossa näkyviin.”¹⁶

Ennen Platonia jumalten triadit eli kolmikot olivat yleisiä Babyloniassa ja Egyptissä. Ja se, että kirkonmiehet pyrkivät houkuttelemaan puolelleen Rooman maailmanvallan alueella eläneitä epäuskoisia, johti siihen, että joitakin näistä käsityksistä sisällytettiin vähitellen kristillisyyteen. Tämä johti lopulta sen uskomuksen hyväksymiseen, että Poika ja pyhä henki ovat yhdenvertaisia Isän kanssa.a

Jopa sana ”kolminaisuus” hyväksyttiin hyvin hitaasti. 100-luvun jälkimmäisellä puoliskolla kreikaksi kirjoittanut Syyrian Antiokian piispa Teofilos otti käyttöön sanan tri·asʹ, joka tarkoittaa ’triadia’ eli ’kolmeutta’. Sen jälkeen Karthagosta Pohjois-Afrikasta kotoisin ollut latinalainen kirjailija Tertullianus alkoi käyttää kirjoituksissaan sanaa trinitas, joka tarkoittaa ’kolmeutta’.b Sana tri·asʹ ei kuitenkaan esiinny henkeytetyissä Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa, eikä sanaa trinitas löydy Raamatun latinalaisesta Vulgata-käännöksestä. Kumpikaan näistä ilmaisuista ei siis ollut raamatullinen. Siitä huolimatta pakanallisiin käsityksiin perustuva sana ”kolminaisuus” ujuttautui kirkkojen kirjallisuuteen, ja siitä tuli 300-luvun jälkeen yksi niiden opinkappaleista.

Kyse ei siis ollut siitä, että oppineet tutkivat perusteellisesti Raamattua saadakseen selville, opetettiinko siellä tätä oppia. Sen sijaan tätä oppia koskevaan ratkaisuun vaikuttivat suuressa määrin maallinen ja kirkkopolitiikka. Kirjassa The Christian Tradition (Kristilliset perinteet) kirjailija Jaroslav Pelikan kiinnittää huomiota ”kiistan ei-teologisiin tekijöihin, joista monet näyttivät kerran toisensa jälkeen ratkaisevan kiistan lopputuloksen, mutta joiden vaikutusta ehkäisivät muut yhtä merkitykselliset voimat. Oppi näytti usein olevan kirkkopolitiikan ja persoonallisuuksien välisen taistelun uhri – tai tuote.”¹⁷ Yalen yliopiston professori E. Washburn Hopkins esitti asian näin: ”Kolminaisuuden lopullinen oikeaoppinen määrittely oli paljolti kirkkopoliittinen kysymys.”¹⁸

Kolminaisuusoppi vaikuttaa todella järjettömältä, kun sitä verrataan siihen Raamatun yksinkertaiseen opetukseen, että Jumala on korkein, jolla ei ole vertaista. Jumala sanookin: ”Keneenkä te vertaatte minut, kenenkä rinnalle minut asetatte, kenenkä kaltaiseksi te minut katsotte, että olisimme toistemme vertaiset?” (Jesaja 46:5.)

Mitä se osoitti

Mitä kolminaisuuskäsityksen vähittäinen kehittyminen osoitti? Se liittyy siihen tosi kristillisyydestä luopumiseen, jonka Jeesus ennusti (Matteus 13:24–43). Myös apostoli Paavali ennusti luopumuksen tulemisen:

”Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin.” (2. Timoteukselle 4:3, 4; Kirkkoraamattu.)

Kolminaisuusoppi oli yksi näistä taruista. Muita kristillisyydelle vieraita taruja, jotka myös kehittyivät vähitellen, olivat: ihmissielun synnynnäinen kuolemattomuus, kiirastuli, limbus ja ikuinen kidutus helvetin tulessa.

Mikä kolminaisuusoppi siis on? Se on kristilliseksi naamioitu pakanallinen oppi, jonka kehittymistä Saatana edisti johtaakseen ihmisiä harhaan, tehdäkseen Jumalasta heidän silmissään hämmentävän ja salaperäisen. He ovat tämän vuoksi myös halukkaampia hyväksymään muita vääriä uskonnollisia käsityksiä ja tapoja.

”Heidän hedelmistään”

Matteuksen 7:15-19:ssä Jeesus sanoi, että väärän uskonnon ja tosi uskonnon voi erottaa seuraavalla tavalla:

”Varokaa vääriä profeettoja, jotka tulevat luoksenne lampaiden vaatteissa, mutta ovat sisältä saaliinhimoisia susia. Heidän hedelmistään te tunnette heidät. Ei kai orjantappuroista kerätä viinirypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita? Samoin jokainen hyvä puu tuottaa hyvää hedelmää, mutta jokainen huono puu tuottaa pahaa hedelmää – –. Jokainen puu, joka ei tuota hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen.”

Harkitse yhtä esimerkkiä. Jeesus sanoi Johanneksen 13:35:ssä: ”Tästä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on rakkaus keskuudessanne.” Lisäksi Johanneksen 1. kirjeen 4:20, 21:ssä Jumalan henkeytetty sana julistaa:

”Jos joku sanoo: ’Minä rakastan Jumalaa’ ja kuitenkin vihaa veljeään, niin hän on valehtelija. Sillä joka ei rakasta veljeään, jonka hän on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt. Ja tämä käsky meillä on häneltä, että sen, joka rakastaa Jumalaa, tulee rakastaa myös veljeään.”

Sovella tätä perusperiaatetta, jonka mukaan tosi kristittyjen keskuudessa tulee vallita rakkaus, siihen, mitä tämän vuosisadan aikana on tapahtunut molemmissa maailmansodissa ja muissa selkkauksissa. Samaan kristikunnan uskontoon kuuluvat ovat kohdanneet toisensa taistelukentillä ja teurastaneet toisiaan kansallisten erimielisyyksien vuoksi. Kumpikin puoli on väittänyt edustavansa kristillisyyttä, ja kumpikin puoli on saanut tukea papistoltaan, joka on uskotellut Jumalan olevan heidän puolellaan. Tällainen sotiminen, jossa ”kristitty” on teurastanut ”kristityn”, on huonoa hedelmää. Tämä on rikkomus kristillistä rakkautta vastaan, Jumalan lakien kieltämistä. (Ks. myös 1. Johannes 3:10–12.)

Tilinteon päivä

Kristillisyydestä luopuminen ei siis johtanut ainoastaan Jumalan vastaisten uskomusten, esimerkiksi kolminaisuusopin, hyväksymiseen, vaan myös jumalattomiin tekoihin. Tilinteon päivä on kuitenkin edessä, sillä Jeesus sanoi: ”Jokainen puu, joka ei tuota hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen.” Siksi Jumalan sanassa kehotetaan:

”Lähtekää siitä [väärästä uskonnosta] ulos, minun kansani, ellette tahdo osallistua hänen kanssaan hänen synteihinsä ja ellette tahdo saada osaa hänen vitsauksistaan. Sillä hänen syntinsä ovat kasaantuneet aina taivaaseen saakka, ja Jumala on palauttanut mieleensä hänen epäoikeudenmukaiset tekonsa.” (Ilmestys 18:4, 5.)

Pian Jumala panee poliittisten vallanpitäjien sydämeen, että he kääntyvät väärää uskontoa vastaan. He ”riisuvat hänet paljaaksi ja – – syövät hänen lihansa ja polttavat hänet kokonaan tulella”. (Ilmestys 17:16, 17.) Väärä uskonto ja sen pakanalliset käsitykset Jumalasta hävitetään ikuisiksi ajoiksi. Jumala tulee sanomaan väärän uskonnon harjoittajille niin kuin Jeesus sanoi omana aikanaan: ”Teidän huoneenne jätetään teille hylätyksi.” (Matteus 23:38.)

Tosi uskonto säästyy Jumalan tuomioiden täytäntöönpanolta, minkä vuoksi siitä lähtien kaikki kunnia ja ylistys annetaan Sille, jota Jeesus sanoi ”ainoaksi tosi Jumalaksi”. Psalmista julisti juuri Hänestä: ”Sinä, jonka nimi on Jehova, sinä yksin olet Korkein kaikessa maassa.” (Johannes 17:3; Psalmi 83:19, UM.)

Lähdeluettelo:

1. Encyclopædia Britannica, 1971, osa 6, s. 386.

2. Bernhard Lohse, A Short History of Christian Doctrine, saksasta kääntänyt F. Ernest Stoeffler, 1963, s. 51.

3. Kääntänyt Seppo Teinonen ja julkaistu Tuomo Mannermaan kirjassa Kristillisen opin vaiheet, 1975, s. 56, 57.

4. New Catholic Encyclopedia, 1967, VII osa, s. 115.

5. Martin E. Marty, A Short History of Christianity, 1959, s. 91.

6. Philip Schaff ja Henry Wace, A Select Library of Nicene and Post-Nicene Fathers of the Christian Church, 1892, IV osa, s. xvii.

7. A Short History of Christian Doctrine, s. 53.

8. A Short History of Christianity, s. 91.

9. Alvan Lamson, The Church of the First Three Centuries, 1869, s. 75, 76, 341.

10. J. A. Buckley, Second Century Orthodoxy, 1978, s. 114, 115.

11. New Catholic Encyclopedia, 1967, VII osa, s. 115.

12. Sama, IV osa, s. 436.

13. Sama s. 251.

14. Sama s. 436.

15. The New Encyclopædia Britannica, 1985, 15. painos, Micropædia, osa 1, s. 665.

16. The Church of the First Three Centuries, s. 52.

17. Jaroslav Pelikan, The Christian Tradition, 1971, s. 173.

18. E. Washburn Hopkins, Origin and Evolution of Religion, 1923, s. 339.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 22]

Jumala saa poliittiset vallanpitäjät kääntymään väärää uskontoa vastaan

[Kuva s. 24]

Tosi uskonto säästyy Jumalan tuomioiden täytäntöönpanolta