Lukijoiden kysymyksiä
Kuinka huolissaan kristittyjen tulisi olla siitä, että elintarvikkeisiin on saatettu lisätä veren aineosia, kuten kuivattua plasmaa?
Jos on perusteltua uskoa, että eläinten verta (tai sen osaa) jollakin paikkakunnalla tosiaan käytetään elintarvikkeissa, kristittyjen tulee olla asianmukaisen varuillaan sellaisten tuotteiden suhteen. Olisi kuitenkin epäviisasta huolestua pelkkien epäilysten perusteella tai täysin aiheettomasti.
Jo ihmiskunnan historian varhaisessa vaiheessa Luojamme kielsi ihmisiä syömästä verta (1. Mooseksen kirja 9:3, 4). Hän sanoi, että veri edustaa elämää, joka on lahja häneltä. Jostakin luomuksesta poistettu veri voitiin käyttää vain uhritarkoituksiin, kuten alttarilla. Muuten niiden veri oli vuodatettava maahan, ikään kuin annettava takaisin Jumalalle. Hänen kansaansa kuuluvien tuli karttaa elämän ylläpitämistä veren avulla. Jumala sääti: ”Älkää syökö minkään lihan verta. Sillä kaiken lihan sielu on sen veri; jokainen, joka sitä syö, hävitettäköön.” (3. Mooseksen kirja 17:11–14.) Jumalan antama veren syömistä koskeva kielto toistettiin kristityille (Apostolien teot 15:28, 29). Varhaiskristittyjen täytyi siis karttaa verta sisältäviä elintarvikkeita, kuten kuristettujen eläinten lihaa tai verimakkaroita.
Miten nuo kristityt sitten toimisivat käytännössä päätöksensä mukaisesti ”pysyä erossa – – verestä”? (Apostolien teot 21:25.) Tulisiko heidän vain noudattaa seuraavaa apostoli Paavalin kehotusta: ”Syökää yhä kaikkea, mitä lihakaupassa myydään, kyselemättä mitään omantuntonne vuoksi”?
Ei, sillä nämä 1. Korinttolaiskirjeen 10:25:ssä olevat sanat viittaavat lihaan, joka on saattanut olla osa epäjumalien temppelissä uhrattua eläintä. Tuohon aikaan temppeleiden lihaylijäämästä päästiin eroon myymällä se kauppiaille, jotka ovat voineet panna sen muun heidän kaupassaan myytävän lihan joukkoon. Paavali tarkoitti pääasiassa sitä, että temppelistä tuotu liha ei ollut itsessään huonoa tai saastunutta. Pakanoilla oli ilmeisesti tapana vuodattaa uhrieläinten veri pois ja uhrata se pakanatemppeleittensä alttareilla. Jos siis kaupoissa myytiin yli jäänyttä lihaa yhdistämättä sitä mitenkään temppeliin tai pakanoiden vääriin käsityksiin, niin kristityt saattoivat ostaa sitä yhtä lailla kuin kaupan muutakin lihaa, joka oli puhdasta ja josta oli veri asianmukaisesti vuodatettu pois.
Tilanne olisi kuitenkin ollut toinen, jos nuo kristityt olisivat tienneet, että paikallisissa kaupoissa myytiin myös kuristettujen eläinten lihaa (tai verimakkaroita). Heidän olisi pitänyt valita huolellisesti se liha, jonka he aikoivat ostaa. He olisivat ehkä voineet tunnistaa ne lihatuotteet, joissa oli verta, jos ne erosivat väriltään muista tuotteista (samoin kuin nykyään voidaan verimakkarat tavallisesti tunnistaa niissä maissa, joissa niitä on yleisesti saatavilla). Kristityt voisivat myös etsiä hyvämaineisen teurastajan tai lihakauppiaan. Jos heillä ei olisi mitään syytä uskoa, että jossakin lihassa on verta, he voisivat vain ostaa sitä ja syödä.
Paavali kirjoitti myös: ”Tulkoon järkevyytenne tunnetuksi kaikille ihmisille.” (Filippiläisille 4:5.) Tämä voisi soveltua myös lihan ostamiseen. Ei Israelin laissa eikä ensimmäisen vuosisadan kristittyjen hallintoelimen antamassa säädöksessäkään sanottu, että Jumalan kansaan kuuluvien pitäisi uhrata paljon aikaa ja voimia saadakseen selville, onko jossakin lihassa verta, tai jopa tulla kasvissyöjiksi, jos jostakin tarjolla olevasta lihasta on pienintäkin epäilystä.
Kaadettuaan eläimen israelilaismetsästäjä vuodatti sen veren maahan (vrt. 5. Mooseksen kirja 12:15, 16). Jos hänen perhekuntansa ei pystynyt syömään kaikkea lihaa, hän saattoi myydä osan siitä. Sellaiseenkin lihaan, josta veri on asianmukaisesti vuodatettu pois, jää aina pieniä määriä verta. Raamattu ei kuitenkaan missään kohdassa anna ymmärtää, että lihaa ostavan juutalaisen olisi tarvinnut tutkia pikkutarkasti, montako minuuttia oli kulunut tappamisen ja veren vuodattamisen välillä, minkä valtimon tai laskimon kautta veri laskettiin ulos sekä miten eläin riiputettiin ja kuinka kauan. Hallintoelin ei myöskään kirjoittanut, että kristittyjen pitäisi olla erittäin varovaisia tässä asiassa ja olla ehdottoman varmoja jonkin lihan täydellisestä verettömyydestä, ennen kuin he söisivät sitä.
Monissa maissa laki, tottumukset ja uskonnolliset tavat ovat nykyään sellaiset, että lihatuotteet (paitsi sellaiset erikoisruoat kuin verimakkara) tehdään sellaisten eläinten lihasta, joista veri on teurastettaessa pitänyt laskea pois. Tällaisilla alueilla kristittyjen ei siis tavallisesti tarvitse olla turhan huolissaan eläinten teurastustavoista tai lihan jalostusmenetelmistä. Yleisesti ottaen he voivat siis yksinkertaisesti ”syödä – – kaikkea” myytävänä olevaa lihaa ”kyselemättä mitään” ja säilyttää hyvän omantunnon, koska he karttavat verta.
Veren kaupallisesta käytöstä on kuitenkin toisinaan ilmestynyt alan ammattijulkaisuissa kirjoituksia, joista jotkut kristityt ovat huolestuneet. Voiton saamiseksi jotkut lihanjalostamot ovat saaneet ajatuksen käyttää suuria määriä teurasverta käytännön sovellutuksiin, kuten lannoitteeksi ja eläinten ravinnoksi. Tutkijat ovat ottaneet selvää siitä, voidaanko tällaista verta (tai sen osia) käyttää lihajalosteissa. Muutamat kaupalliset tehtaat ovat jopa tuottaneet jonkin verran nestemäistä, pakastettua tai kuivattua plasmaa (tai väritöntä punasoluvalmistetta), jolla voidaan korvata pieni määrä lihaa makkaran kaltaisissa tuotteissa tai pasteijoissa. Toiset tutkimukset ovat keskittyneet jauhomaisten veren johdannaisten käyttöön lisukkeena tai sitomaan vettä ja rasvaa jauhelihassa, leivonnaisissa tai muissa elintarvikkeissa ja juomissa niiden proteiini- tai rautapitoisuuden lisäämiseksi.
Kannattaa kuitenkin huomata, että tällaista tutkimusta on tehty vuosikymmeniä. Näyttää joka tapauksessa siltä, että näitä tuotteita ei useimmissa maissa ole käytetty paljoakaan, jos lainkaan. Jotkin tyypilliset selonteot auttavat ymmärtämään, miksi on näin:
”Verestä saadaan ravinteikkaita ja toiminnallisia proteiineja. Naudan verta on käytetty ihmisten ravinnoksi vain verraten vähän sen voimakkaan värin ja sille ominaisen maun takia.” (Journal of Food Science, 55. vsk., nro 2, 1990.)
”Veren plasmaproteiineilla on sellaisia hyödyllisiä ominaisuuksia kuin suuri liukoisuus, emulgoituvuus ja vedensitomiskyky – – ja niiden käyttämisestä elintarviketuotannossa on monia etuja. Japanissa ei ole kuitenkaan keksitty mitään tehokasta tapaa steriloida plasmaa, varsinkaan sen kuivattamisen jälkeen.” (Journal of Food Science, 56. vsk., nro 1, 1991.)
Jotkut kristityt ovat toisinaan tarkistaneet paketoitujen elintarvikkeiden tuoteselosteet; monien maiden laki näet vaatii luettelemaan kaikki tuotteen valmistusaineet. He voivat haluta tarkistaa ne säännöllisesti aina, kun on kyse sellaisesta tuotteesta, jonka heidän on aihetta epäillä sisältävän verta. Olisi tietenkin oikein karttaa sellaisia tuotteita, jotka tuoteselosteen mukaan sisältävät verta, veriplasmaa, plasmaa, globiini- (tai globuliini)proteiinia. Erään eurooppalaisen yhtiön markkinointitiedotteessa myönnetään tästä: ”Globiinin käyttö valmistusaineena on ilmoitettava pakatun elintarvikkeen päällyksessä siten, ettei kuluttajaa johdeta harhaan elintarvikkeen koostumuksen tai arvon suhteen.”
Järkevyyttä tarvitaan kuitenkin siinäkin, kun tavaraselosteita tarkistetaan ja teurastajilta tiedustellaan heidän menettelytapojaan. Jokaisen eri puolilla maailmaa asuvan kristityn ei tarvitse tutkia kaikkien pakattujen elintarvikkeiden tuoteselosteita ja valmistusaineluetteloita eikä tiedustella asiaa ravintoloiden ja elintarvikeliikkeitten työntekijöiltä. Kristitty voisi ensiksi kysyä itseltään: ”Onko mitään vahvistettuja todisteita siitä, että tällä alueella tai tässä maassa käytetään verta ja sen johdannaisia tavallisissa elintarvikkeissa?” Useimmissa paikoissa vastaus on kielteinen. Näin ollen jotkut kristityt ovat päätelleet, että he eivät kuluta paljon aikaa ja kiinnitä paljon huomiota pelkän vähäisen mahdollisuuden tarkistamiseen. Kristityn, joka on eri mieltä, tulee toimia sopusoinnussa oman omantuntonsa kanssa tuomitsematta toisia, jotka saattavat tehdä tässä asiassa erilaisen ratkaisun ja säilyttävät silti hyvän omantunnon Jumalan edessä (Roomalaisille 14:2–4, 12).
Vaikka verta sisältäviä elintarvikkeita voidaankin tuottaa, niin saattaa olla, että niitä ei tuoteta kovin yleisesti kustannusten, lainsäädännön tai muiden syiden vuoksi. Esimerkiksi eräässä elintarviketuotantoa käsittelevässä julkaisussa (Food Processing, syyskuu 1991) huomautettiin: ”Ne jalostajat, joilla on ongelmia sellaisen seoksen suhteen, jossa on alle 1 prosenttia veteen sekoitettua naudan plasmaa (lopullisessa jauhelihatuotteessa), voivat käyttää vaihtoehtoista seosta, jossa on heramaista proteiinitiivistettä, ja tällöin tuote voidaan luokitella puhtaaksi [verestä tai sen aineosista].”
On aihetta korostaa, että monissa maissa lait, tavat tai maku ovat sellaisia, että niiden vuoksi teuraseläinten veri tavallisesti vuodatetaan pois, eikä sitä käytetä muissa elintarvikkeissa. Jos ei ole todellista syytä olettaa, että tilanne on paikallisesti erilainen tai että käytäntö on äskettäin merkittävästi muuttunut, kristittyjen tulisi varoa tulemasta levottomiksi pelkän mahdollisuuden tai huhun perusteella. Mutta kun on aivan varmaa tai hyvin todennäköistä, että verta käytetään yleisesti – joko elintarvikkeissa tai lääkehoitona – meidän tulisi päättää totella Jumalan käskyä karttaa verta.