Jehovan palveleminen on tuottanut minulle iloa
KERTONUT GEORGE BRUMLEY
Olin juuri päättänyt oppitunnin radiotekniikasta keisari Haile Selassien nuorille poliisioppilaille, kun yksi heistä kertoi minulle kahden kesken tietävänsä, että olin Jehovan todistajien lähetystyöntekijä. ”Tutkisitko minun kanssani Raamattua?” hän kysyi innokkaasti.
KOSKA työmme oli tuolloin kielletty Etiopiassa, minut olisi muiden todistajien tavoin karkotettu maasta, jos viranomaiset olisivat saaneet tietää minusta. Pohdin itsekseni, mahtoiko oppilas olla vilpitön vai oliko hän hallituksen agentti, joka oli lähetetty saattamaan minut ansaan. Perheenpäänä, jolla oli kolme pientä lasta kasvatettavanaan, minua pelotti ajatus työn menettämisestä ja siitä, että joutuisin lähtemään maasta ja jättämään ystävät, joihin olin kiintynyt.
Saatat kuitenkin ihmetellä, miten joku amerikkalainen, jolla oli perhe elätettävänään, oli valinnut elämän Koillis-Afrikassa kaukana kodistaan ja sukulaisistaan? Annahan kun kerron siitä sinulle.
Kasvuvuodet Yhdysvalloissa
Minun ollessani vielä alaluokilla 1920-luvulla isäni tilasi Vartiotorni-lehden ja hankki kirjasarjan Raamatun tutkielmia. Isä piti lukemisesta ja suorastaan ahmi kirjoja. Hän oli nokkela ja ilkikurinen luonteeltaan, mikä käy ilmi siitä tavasta, jolla hän veti nenästä sunnuntaiksi kutsumiaan vieraita. Hänellä oli kaunis, nahkakantinen kirja, jonka kannessa ja selässä komeili ”Pyhä Raamattu” kultaisin kirjaimin. Hänellä oli tapana aloittaa keskustelu sanomalla: ”Kas niin, tänään onkin sunnuntai. Lukisitko meille muutaman jakeen?”
Vieras suostui siihen joka kerta, mutta kun hän avasi kirjan, ei millään sivulla ollutkaan kirjoitusta! Tietysti hän yllättyi kovasti. Silloin isä aina sanoi, että saarnaajat eivät tiedä yhtään mitään Raamatusta, ja haki sitten oikean Raamatun lukeakseen 1. Mooseksen kirjan 2:7:nnen. Siinä kuvaillaan ensimmäisen ihmisen luomista ja sanotaan: ”Ihmisestä tuli elävä sielu.” (1. Mooseksen kirja 2:7.)
Isä selitti, että ihmisellä ei ole sielua vaan hän on sielu, että synnin palkka on kuolema ja että kuollessaan ihminen on todella kuollut eikä tiedä mitään (Saarnaaja 9:5, 10; Hesekiel 18:4; Roomalaisille 6:23). Ennen kuin osasin edes lukea hyvin, muistin jo ulkoa tuon jakeen. Nämä ovat ensimmäiset muistoni siitä todellisesta ilosta, jota Raamatun totuuksien tunteminen ja niistä puhuminen toisille antavat.
Koska Vartiotorni tuli siihen aikaan kotiimme, koko perhe alkoi nauttia tätä hengellistä ravintoa. Äidinäitini asui luonamme, ja hänestä tuli perheemme ensimmäinen hyvän uutisen julistaja. Paikkakunnallamme Carbondalessa Illinoisissa ei ollut seurakuntaa, mutta siellä pidettiin epävirallisia kokouksia. Äiti otti meidät viisi lasta mukaansa kaupungin toiselle puolelle, jossa iäkkäät naiset johtivat Vartiotornin tutkistelua. Aloitimme myös kenttäpalveluksen.
Radioalalta vankilaan
Menin naimisiin vuonna 1937 vain 17-vuotiaana. Yritin ansaita elatuksen korjaamalla radioita ja opettamalla tuota taitoa toisille. Kahden lapsen, Peggyn ja Hankin, syntymän jälkeen avioliittoni kariutui. Ero oli omaa syytäni: en viettänyt kristillistä elämää. Se etten saanut kasvattaa kahta vanhinta lastani, on surettanut minua vuosikausia.
Toinen maailmansota puhkesi ja sai minut ajattelemaan monia asioita. Armeija tarjosi minulle luutnantin arvoa ja mahdollisuutta opettaa radiotekniikkaa asevelvollisille, mutta huoleni siitä, mitä Jehova ajatteli sodasta, sai minut rukoilemaan päivittäin. Vartiotornin tilaukseni oli päättynyt, ja luokseni tuli Lucille Haworth, joka oli saanut siitä ilmoituksen. Hänen isänsä Perry Haworth ja useimmat hänen suuresta perheestään olivat olleet Jehovan todistajia 1930-luvulta lähtien. Lucille ja minä rakastuimme toisiimme ja menimme naimisiin joulukuussa 1943.
Vuonna 1944 menin kasteelle ja aloitin kokoajanpalveluksen liittymällä tienraivaajien riveihin vaimoni rinnalle. Pian minut kutsuttiin asepalvelukseen, josta kuitenkin kieltäydyin. Sen vuoksi sain kolmen vuoden tuomion liittovaltion nuorisovankilaan El Renoon Oklahomaan. Oli ilo kärsiä Jehovan vuoksi. Joka aamu herätessäni ja tajutessani, missä olin ja miksi, tunsin syvää tyydytystä ja kiitin Jehovaa. Sodan jälkeen niitä meistä, jotka olivat yli 25-vuotiaita, päästettiin vähitellen ehdonalaiseen vapauteen. Minut vapautettiin helmikuussa 1946.
Kokoajanpalvelus
Kun pääsin takaisin Lucillen luo, hän oli tienraivaajana pienessä Wagonerin kaupungissa Oklahomassa. Meillä ei ollut autoa, joten kävelimme kaikki matkat ja kävimme siten koko kaupungin läpi. Myöhemmin muutimme samassa osavaltiossa sijaitsevaan Wewokaan. Pian sain työtä läheiseltä radioasemalta ja aloin työskennellä radiolähetysten parissa. Kuuden tunnin työpäivä tienraivauksen ohella ei tuntunut helpolta, mutta iloitsimme edustamme saada palvella Jehovaa. Onnistuimme hankkimaan vanhan auton juuri ajoissa mennäksemme sillä Los Angelesin konventtiin vuonna 1947. Siellä aloimme miettiä anomista Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin, joka valmensi lähetystyöhön.
Ymmärsimme, että tämä olisi suuri askel, emmekä halunneet tehdä hätäistä ratkaisua lähteä Yhdysvalloista. Minua vaivasi yhä se, että olin menettänyt lapseni, joten yritimme vielä kerran saada heidät huollettavaksemme. Entisen elämäntapani ja vankeustuomioni vuoksi se oli turha yritys, ja siksi päätimme anoa lähetystyöhön. Meidät kutsuttiin Gileadin 12. kurssille.
Valmistuimme koulusta vuonna 1949, mutta ensin meidät määrättiin vierailemaan Tennesseen osavaltion seurakunnissa. Oltuamme kolme vuotta matkatyössä Yhdysvalloissa saimme Vartiotorni-seuran presidentin toimistosta kirjeen, jossa meiltä kysyttiin, halusimmeko lähteä Etiopiaan koulunopettajiksi sen lisäksi, että saarnaisimme siellä. Yksi maan hallituksen esittämistä vaatimuksista oli se, että lähetystyöntekijät toimivat opettajina. Me suostuimme siihen, ja kesällä 1952 matkustimme Etiopiaan.
Päästyämme perille opetimme alaluokkia aamupäivisin ja johdimme ilmaisia raamattutunteja iltapäivisin. Pian raamatuntutkisteluihin alkoi tulla niin monia, että pidimme niitä usein kolme neljä tuntia päivässä. Jotkut oppilaista olivat poliiseja, toiset olivat lähetyskoulujen ja Etiopian ortodoksisen kirkon koulujen opettajia tai diakoneja. Aika ajoin jokaisella raamatuntutkisteluluokalla oli vähintään 20 henkeä! Monet heistä jättivät väärän uskonnon ja alkoivat palvella Jehovaa. Olimme haltioissamme. Jälleen herätessäni aamulla osoitin kiitokseni Jehovalle.
Perheenlisäyksiä ja saarnaamista kiellon alaisuudessa
Vuonna 1954 saimme tietää, että meistä tulisi vanhempia, ja siksi meidän oli päätettävä, lähtisimmekö takaisin Yhdysvaltoihin vai jäisimmekö Etiopiaan. Jääminen tietysti riippuisi siitä, saisinko töitä. Sain paikan radioinsinöörinä keisari Haile Selassien radioasemalta. Jäimme siis aloillemme.
Tyttäremme Judith syntyi 8. syyskuuta 1954. Luulin, että minulla oli varma työpaikka, koska työnantajani oli keisari, mutta kahden vuoden kuluttua menetin sen. Vajaan kuukauden kuluttua poliisi pestasi minut opettamaan nuoria miesoppilaita korjaamaan radiopuhelimia – ja maksoi paremman palkan. Seuraavien kolmen vuoden kuluessa syntyivät poikamme Philip ja Leslie.
Samaan aikaan vapauttamme osallistua saarnaamistyöhön muutettiin. Etiopian ortodoksinen kirkko oli taivutellut hallituksen karkottamaan maasta kaikki Jehovan todistajien lähetystyöntekijät. Noudatin Seuran neuvoa ja vaihdoin lähetystyöntekijän viisumini tavalliseksi työviisumiksi. Lähetystyömme kiellettiin, ja meidän oli toimittava varovaisesti ja tahdikkaasti. Kaikki seurakunnan kokoukset jatkuivat, mutta tapasimme pienissä tutkisteluryhmissä.
Poliisit tekivät kotietsintöjä monien todistajiksi epäiltyjen luona. Eräs poliisiluutnantti, joka oli Jehovan palvelija, tiedotti meille kuitenkin aina heidän tietämättään, milloin ratsiat oli määrä suorittaa. Sen ansiosta kirjallisuutta ei noina vuosina takavarikoitu lainkaan. Pidimme Vartiotornin tutkistelumme sunnuntaisin menemällä kaupungin reunamilla oleviin ravintoloihin, joissa oli pöytiä niitä varten, jotka halusivat syödä omia eväitä ulkosalla.
Juuri näihin aikoihin opettaessani radiotekniikkaa poliisioppilaille tuli alussa mainitsemani opiskelija pyytämään minulta raamatuntutkistelua. Hän vaikutti minusta vilpittömältä, joten aloimme tutkia. Vain kahden tutkistelukerran jälkeen hän toi mukanaan toisen oppilaan ja sitten kolmannen. Varoitin heitä kertomasta koskaan kenellekään, että he tutkivat kanssani, ja he pysyivätkin asiasta vaiti.
Vuonna 1958 pidettiin ”Jumalan tahdon” kansainvälinen konventti New Yorkissa Yankee-stadionilla ja Polo Grounds -kentällä. Tällä välin oli Peggystä ja Hankista sekä monista muista laajan sukuni jäsenistä tullut toimeliaita todistajia. Olin todella onnellinen siitä, että sain osallistua tuohon konventtiin! Sen lisäksi että minulla oli ilo tavata jälleen kaksi vanhinta lastani ja muita sukulaisiani, oli myös elämys nähdä tuo valtava, yli neljännesmiljoonainen ihmisjoukko, joka oli koolla konventin viimeisenä päivänä!
Seuraavana vuonna Seuran presidentti Nathan H. Knorr tuli vierailulle Etiopiaan. Hänellä oli erinomaisia ehdotuksia siitä, miten työtä voitaisiin jatkaa kiellon alaisuudessa, ja hän oli myös kiinnostunut perheestämme ja sen hengellisestä hyvinvoinnista. Kerroin, että opetimme parhaillaan lapsia rukoilemaan. Kysyin, halusiko hän kuulla, miten Judith rukoili. Hän halusi, ja rukouksen jälkeen hän sanoi tytölle: ”Se meni oikein hyvin, Judith.” Sitten aterialla pyysin veli Knorria pitämään ruokarukouksen, ja kun hän oli lopettanut sen, Judith sanoi: ”Se meni oikein hyvin, veli Knorr!”
Kasvatamme lapsiamme Yhdysvalloissa
Sopimukseni poliisin kanssa päättyi vuonna 1959. Halusimme jäädä maahan, mutta hallitus ei hyväksynyt enää mitään uusia sopimuksia kanssani. Mihin me sitten voisimme mennä? Yritin päästä maihin, missä oli suuri tarve veljistä, mutta en onnistunut siinä. Hiukan alakuloisina palasimme Yhdysvaltoihin. Tulomme jälkeen meillä oli iloinen perhejuhla. Kaikki viisi lastani tapasivat toisensa ja kiintyivät toisiinsa ensi näkemältä. He ovat olleet läheisiä toisilleen siitä pitäen.
Asetuimme Wichitaan Kansasiin, josta sain työtä radioinsinöörinä ja -juontajana. Lucille sopeutui kotitöihin, ja lapset kävivät koulua kodin lähellä. Johdin Vartiotornista perhetutkistelua maanantai-iltaisin, ja yritin aina tehdä siitä eloisan ja mielenkiintoisen. Otimme päivittäin selvää, oliko koulussa ilmaantunut ongelmia.
Kun kukin lapsista ilmoittautui teokraattiseen palveluskouluun, tuo valmennus auttoi heitä heidän koulunkäynnissään. Valmensimme heitä pienestä pitäen kenttäpalvelukseen. He oppivat tarjoamaan raamatullista kirjallisuutta ovilla, ja otimme heidät mukaamme Raamatun kotitutkisteluihin.
Koetimme myös opettaa lapsille elämän perusasioita ja selitimme, ettei jokainen heistä voinut aina saada sitä, mitä muut saivat. Esimerkiksi jotain lahjaa ei aina ollut mahdollista antaa kaikille. ”Jos veljesi tai sisaresi saa lelun”, valotimme asiaa, ”eikä sinulle ole samanlaista lahjaa, niin onko sinun sopivaa valittaa?” Tietysti muut lapset saivat vuorostaan jotakin toisella kertaa, niin ettei ketään laiminlyöty. Rakastimme heitä kaikkia, emmekä koskaan suosineet yhtä heistä toisten kahden kustannuksella.
Joskus muut lapset saivat tehdä sellaista, mitä me emme sallineet omille lapsillemme. Sain jatkuvasti kuulla: ”He saavat tehdä niin, miksi me emme saa?” Yritin selittää asiaa, mutta toisinaan ei auttanut muu kuin vastata: ”Sinä et kuulu siihen perheeseen. Olet Brumleyn perheen jäsen. Meillä on eri säännöt.”
Palvelemme Perussa
Etiopiasta paluustamme lähtien olimme Lucillen kanssa koko ajan ikävöineet takaisin lähetystyöhön. Viimein vuonna 1972 avautui tilaisuus lähteä Peruun Etelä-Amerikkaan. Emme olisi voineet valita parempaa paikkaa, jossa kasvattaa lapsiamme näiden ollessa teini-ikäisiä. He nauttivat lähetystyöntekijöiden, erikoistienraivaajien ja muiden sellaisten seurasta, jotka olivat tulleet Peruun palvelemaan, ja se auttoi heitä näkemään omin silmin, miten onnellisia ovat ne, jotka todella etsivät ensin Valtakuntaa. Philip nimesi seuransa myönteiseksi toverien painostukseksi.
Jonkin ajan kuluttua muutamat vanhat ystävät Kansasista huomasivat, miten menestyksellistä Valtakunnan palveluksemme oli, ja hekin tulivat Peruun. Järjestin kotimme lähetyskodin tapaan. Jokaisen oli huolehdittava määrätyistä tehtävistä, jotta kaikki ehtisivät osallistua kenttäpalvelukseen. Keskustelimme päivittäin jostakin raamatunkohdasta aamiaispöydässä. Se oli hyvin onnellista aikaa meille kaikille. Herätessäni aamuisin ja tajutessani, missä olin ja miksi, kiitin jälleen sydämessäni Jehovaa.
Aikanaan Judith avioitui ja palasi Yhdysvaltoihin, jossa hän jatkoi kokoajanpalvelusta. Oltuaan kolme vuotta erikoistienraivaajana Philip anoi ja hyväksyttiin Beetel-palvelukseen Brooklyniin New Yorkiin. Vihdoin myös Leslie palasi Yhdysvaltoihin. He lähtivät ristiriitaisin tuntein ja ovat usein sanoneet meille, että parasta, mitä olimme heille tehneet, oli viedä heidät Peruun.
Kun Perun taloudellinen tilanne paheni, tajusimme, että meidänkin oli lähdettävä. Palattuamme Wichitaan vuonna 1978 löysimme sieltä ryhmän espanjankielisiä todistajia. He pyysivät meitä jäämään auttamaan heitä, ja suostuimme siihen ilomielin. Perustettiin seurakunta, ja nopeasti siitä tuli meille yhtä rakas kuin niistä, joita olimme aiemmin palvelleet.
Ecuador kutsuu
Huolimatta kohtauksesta, joka jätti minut osittain halvaantuneeksi, toivoin kaihoisasti, että voisimme Lucillen kanssa vielä palvella jossakin muussa maassa. Vuonna 1984 eräs matkavalvoja kertoi meille kasvusta, joka oli käynnissä Ecuadorissa, ja siellä olevasta kristittyjen vanhinten tarpeesta. Huomautin, etten voinut tehdä paljoakaan kenttäpalveluksessa rampuuteni vuoksi, mutta hän vakuutti, että jopa 65-vuotiaasta, osittain halvaantuneesta vanhimmasta voisi olla apua.
Hänen lähdettyään emme saaneet unta koko yönä, koska puhuimme vain mahdollisuudesta lähteä Ecuadoriin. Lucille tunsi samaa polttavaa halua lähteä kuin minä. Niinpä ilmoitimme pienestä tuholaistorjuntayrityksestämme ja myimme sen kahdessa viikossa. Kymmenessä päivässä oli talomme myyty. Ja niin palasimme kultaisina eläkevuosinamme meille rakkaimman asian pariin, ulkomaiseen lähetyspalvelukseen.
Asetuimme Quitoon. Kenttäpalvelus oli suurenmoista, sillä jokainen päivä toi mukanaan uusia kokemuksia tai seikkailuja. Mutta sitten vuonna 1987 minulta löydettiin paksusuolisyöpä. Minut oli heti leikattava. Matkustimme sitä varten Wichitaan, ja leikkaus onnistui hyvin. Ehdimme olla Quitossa enää kaksi vuotta, kun syöpäpesäkkeitä löydettiin uudelleen, ja meidän oli palattava Yhdysvaltoihin pysyvästi. Muutimme Pohjois-Carolinaan, missä asumme edelleenkin.
Rikas, antoisa elämä
Terveyteni kannalta tulevaisuuteni näyttää epävarmalta. Minulle piti tehdä paksusuolen avanne vuonna 1989. Tässäkin kunnossa voin kuitenkin yhä palvella vanhimpana ja johtaa useita raamatuntutkisteluja sellaisille, jotka tulevat kotiini. Vuosien varrella olemme auttaneet kirjaimellisesti satoja istuttamalla, kastelemalla tai hoitamalla totuuden siemeniä. Se on ilo, joka ei koskaan kalpene, puhuttiinpa siitä kuinka monta kertaa tahansa.
Lisäksi olen syvästi iloinen nähdessäni, että kaikki lapseni palvelevat Jehovaa. Peggy on 30 vuoden ajan ollut miehensä Paul Mosken rinnalla matkatyössä Yhdysvalloissa. Philip ja hänen vaimonsa Elizabeth sekä Judith jatkavat kokoaikaista erikoispalvelusta Brooklynin Beetelissä New Yorkissa. Hank ja Leslie vaimoineen ovat toimeliaita todistajia, ja neljä veljeäni ja sisartani sekä heidän perheensä, yhteensä yli 80 verisukulaista, palvelevat kaikki Jehovaa. Lucille puolestaan on ollut esimerkillinen vaimo lähes 50 avioliittovuotemme ajan. Viime vuosina hän on valittamatta suorittanut monia epämiellyttäviä tehtäviä auttaessaan minua huolehtimaan rappeutuvasta ruumiistani.
Elämäni on todella ollut onnellinen, suuremmassa määrin kuin sanat voivat kertoa. Jehovan palveleminen tuottaa niin suurta iloa, että toivon sydämestäni voivani palvella häntä ikuisesti tämän maan päällä. Mieleeni muistuu aina Psalmin 59 jae 17, jossa sanotaan: ”Mutta minä veisaan sinun väkevyydestäsi ja riemuitsen aamulla sinun armostasi, sillä sinä olet minun linnani ja pakopaikkani minun hätäni päivänä.”
[Kuva s. 23]
George Brumley Etiopian keisarin Haile Selassien seurassa
[Kuva s. 25]
George Brumley ja hänen vaimonsa Lucille