Rikas ja palkitseva elämä Jehovan palveluksessa

KERTONUT LEO KALLIO

Oli vuosi 1914, ja kaunis myöhäiskesän päivä oli kääntymässä illaksi asumalähiössämme Turun kaupungin liepeillä. Yhtäkkiä tämän rauhan rikkoivat uutiset suursodan syttymisestä. Pian kaikki olivat kadulla pohtimassa sen merkitystä. Aikuisten vakavat ilmeet saivat meidät lapset miettimään, mitä tapahtuisi. Olin yhdeksänvuotias, ja muistan hyvin, kuinka lasten rauhanomaiset leikit vaihtuivat sotaleikeiksi.

SUOMI ei osallistunut ensimmäiseen maailmansotaan (1914–18), mutta sen sijaan maassa teki tuhojaan sisällissota vuonna 1918. Sukulaiset ja entiset ystävykset nousivat toisiaan vastaan surma-ase kädessään eriävien poliittisten näkemysten vuoksi. Seitsenhenkinen perheemme joutui maistamaan tätä vihan kylvöä. Isäni, joka oli suorasukainen mielipiteidensä ilmaisemisessa, pidätettiin ja tuomittiin seitsemäksi vuodeksi vankeuteen. Myöhemmin hänet vapautettiin syyttömänä, mutta silloin hän oli jo menettänyt terveytensä.

Tänä kauheana aikana vaativat nälkä ja sairaudet veronsa perheessämme. Kolme nuorinta sisartani menehtyi. Tampereella asuva isäni veli kuuli hädästämme ja kutsui isän, äidin ja meidät kaksi jäljellä olevaa lasta luokseen asumaan.

Vuosia myöhemmin asuessamme vielä Tampereella tapasin viehättävän Sylvi-neitosen, joka oli kokenut samanlaisia asioita kuin minä. Hänen isänsä oli ammuttu sisällissodan melskeissä, ja sen jälkeen heidän läheinen perheystävänsä, Kaarlo (Kalle) Vesanto Porista, otti hänet, hänen sisarensa ja äitinsä omaan kotiinsa. Hänen avullaan Sylvin äiti sai työtä ja tytöt saattoivat käydä koulua. Myöhemmin Sylvi muutti Tampereelle töihin, ja siellä me tapasimme toisemme.

Elämäni ratkaisevin ilta

Sylvistä tuli vuonna 1928 morsiameni, ja eräänä päivänä lähdimme Poriin tapaamaan Kalle Vesantoa perheineen. Mikään muu tapahtuma ei ole vaikuttanut elämänkulkuuni yhtä ratkaisevasti. Kalle oli aikoinaan omistanut ja valmentanut ravihevosia mutta oli luopunut tuosta puuhasta. Hänestä ja hänen vaimostaan oli tullut innokkaita Jumalan valtakunnan hyvän uutisen julistajia. Jehovan todistajien vuosikirjassa 1990 kuvailtiin, miten hän maalautti kaksikerroksisen talonsa päätyyn sanat ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan”. Teksti oli niin suurta, että sen saattoi helposti lukea ohi kiitävän junan ikkunasta.

Tuona iltana Kalle ja minä puhuimme aamuyöhön asti. Minä kysyin: ”Miksi? Miksi? Miksi?”, ja Kalle selitti. Opin kirjaimellisesti yhdessä yössä Raamatun perustotuudet. Kirjoitin muistiin raamatunkohdat, jotka selittivät eri opetuksia. Sitten kotiin päästyäni hankin muistivihkon ja kirjoitin siihen sanasta sanaan kaikki nuo jakeet. Koska en ollut vielä tottunut käyttämään Raamattua, todistin tämä vihko kädessäni rakennusmiehille työpaikallani. Paljastaessani väärän uskonnon opetuksia huomasin usein toistavani Kallelta oppimaani huudahdusta ”Pojat, teitä on petetty!”.

Kallelta saamani osoitteen perusteella löysin Tampereelta mökin, jossa noin 30 raamatuntutkijaa piti kokouksia. Siellä minä istua kökötin lähellä ovensuuta veli Anderssonin, mökin omistajan, vieressä. Kävin kokouksissa kovinkin epäsäännöllisesti, mutta rukouksesta löytyi apu. Kun minulla oli kerran vakavia vastoinkäymisiä työpaikalla, esitin rukouksen: ”Jumala, jos autat minua selviytymään näistä vaikeuksista, niin lupaan osallistua jokaiseen kokoukseen.” Tilanne vain paheni. Silloin minulle valkeni, että asetin Jehovalle ehtoja, ja esitinkin rukouksen toisin päin: ”Vaikka mitä tapahtuisi, lupaan käydä jokaisessa kokouksessa.” Vastoinkäymiset väistyivät, ja minusta tuli säännöllinen läsnäolija kokouksissa. (1. Johanneksen kirje 5:14.)

Palveluksemme varhaisvuodet

Vuonna 1929 menimme Sylvin kanssa naimisiin, ja vuonna 1934 me molemmat kävimme vesikasteella Jehovalle vihkiytymisemme vertauskuvaksi. Noihin aikoihin palvelustyö oli sitä, että menimme ihmisten oville gramofoni ja levyjä mukanamme ja pyysimme ystävällisesti, että saisimme esittää ilmaisen raamatullisen luennon. Usein ihmiset kutsuivat meidät halukkaasti sisään, ja kuunneltuaan levytetyn puheen he keskustelivat kanssamme ja ottivat kirjallisuutta.

Viranomaisten luvalla soitimme noita samoja raamatullisia luentoja ”kovaäänisten” avulla puistoissa, ja esikaupunkialueilla kiinnitimme kaiuttimen katolle tai savupiipun päähän. Levyjä soitettiin myös hiekkarannoilla, minne kaupunkilaisia kerääntyi suurin joukoin. Otimme vain vahvistimet veneeseen ja soudimme hitaasti rantaviivan tuntumassa. Sunnuntaisin rynnistettiin maaseudulle linja-autolla, ja mukana olivat samat rakkaat ”kovaääniset” ja runsaasti kirjallisuutta.

Muutos joka koetteli uskoamme

Vuonna 1938 aloitin kokoajanpalveluksen tienraivaajana muurarin työni ohella. Seuraavana keväänä sain Seuran haaratoimistolta pyynnön ryhtyä matkavalvojaksi, jollaista nykyään sanotaan kierrosvalvojaksi. Ratkaisun tekeminen ei ollut helppoa, sillä olin innostunut työstäni Tampereen seurakunnassamme. Sitä paitsi meillä oli oma koti, kuusivuotias poika Arto, joka menisi pian kouluun, ja Sylvi piti työstään myymälänhoitajana. Mutta keskusteltuamme asiasta yhdessä otin vastaan tämän lisäedun Valtakunnan palveluksessa (Matteus 6:33).

Sitten koittivat jälleen vaikeat ajat. Marraskuun 30. päivänä 1939 puhkesi sota, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Talvisota kesti maaliskuuhun 1940 asti, jolloin Suomen oli taivuttava rauhansopimukseen. Tuntui kuin luontokin olisi ryhtynyt sotaan, sillä tuolloin oli kylmin pakkastalvi, minkä muistan. Liikuin polkupyörällä seurakunnasta toiseen yli 30 asteen pakkasessa.

Vuonna 1940 Jehovan todistajien työ kiellettiin Suomessa. Sen jälkeen monet parhaassa iässä olevat suomalaiset todistajat joutuivat virumaan vankiloissa epäinhimillisissä oloissa. Onneksi minä sain palvella seurakuntia koko toisen maailmansodan ajan vuodesta 1939 vuoteen 1945. Sen vuoksi jouduin usein olemaan poissa Sylvin ja Arton luota kuukausia kerrallaan. Lisäksi minua uhkasi jatkuvasti vaara tulla pidätetyksi laittoman työn jatkamisesta.

Olin varmasti omituinen näky polkiessani pyörälläni, jolle oli ahdettu matkalaukku, kirjalaukku ja gramofoni levyineen. Levyt olivat mukanani muun muassa pidätyksen varalta todistamassa, etten ollut desantti. Olisin nimittäin voinut sanoa, että jos olisin ollut laskuvarjomies, levyt olisivat särkyneet pudotuksessa.

Siitä huolimatta muuan todistajaperhe luuli minua kerran vakoilijaksi ollessani seudulla, missä sellaisista oli varoiteltu. Koputtelin heidän ovelleen eräänä pimeänä talvi-iltana, eivätkä he uskaltaneet avata. Vietin yön ladossa heiniin hautautuneena ja yritin pysytellä lämpimänä. Aamulla tilanne selvisi talonväelle, ja sain totisesti nauttia tuolla vierailulla aivan poikkeuksellisesta vieraanvaraisuudesta!

Jatkosodan aikana Keski- ja Pohjois-Suomen seurakuntia palvelimme vain veli Johannes Koskinen ja minä. Meidän kummankin huolehdittavana oli valtavat, noin 600 kilometriä pitkät alueet. Seurakuntia oli niin paljon, että kukin vierailu saattoi kestää vain kahdesta kolmeen päivää. Junat olivat useimmiten myöhässä ja vähälukuiset linja-autot tupaten täynnä, joten oli suoranainen ihme, että yleensäkin selviydyimme perille.

Täpäriä tilanteita

Talvisodan alkupuolella kävin Helsingissä haaratoimistossa hakemassa neljä painavaa laatikollista kiellettyä kirjallisuutta, joka minun piti ottaa mukaani junaan ja toimittaa edelleen seurakunnille. Riihimäen risteysaseman kohdalla alkoivat sireenit ulvoa varoitukseksi ilmahyökkäyksestä. Junassa olevat sotilaat vetivät ylleen lumipuvut, ja matkustajia käskettiin poistumaan junasta viipymättä asemaa vastapäätä olevalle aukealle.

Pyysin sotilaita kantamaan laatikoitani ja selitin jotakin niiden tärkeästä sisällöstä. Neljä heistä poimi kukin yhden laatikon, ja juoksimme parisataa metriä pitkin lumista kenttää. Heittäydyimme maahan, ja minulle huudettiin: ”Hei siviili, älä liikahda paikaltasi! Jos pommittajista nähdään liikettä, ne ampuvat meitä.” Uteliaisuuttani käänsin kuitenkin kasvojani varovaisesti ylöspäin ja laskin taivaalta 28 lentokonetta!

Yhtäkkiä maa järähteli pommien räjähdellessä ympärillämme. Asemarakennus säästyi, mutta juna, jolla olimme tulleet, oli saanut osuman. Ratapihalla sikin sokin olevat vääntyneet kiskot ja romuttuneet junat olivat todella irvokas näky. Aamulla pääsin jatkamaan matkaa laatikoineni, ja sotilaat hyppäsivät toiseen junaan. Eräästä heistä tuli sodan jälkeen Jehovan todistaja, ja häneltä sain kuulla, että sotilaat olivat junassa jutelleet keskenään kummallisesta siviilistä ja hänen laatikoistaan.

Sodan myöhemmässä vaiheessa veli Koskinen pidätettiin junassa matkallaan palvelemaan Rovaniemen pientä seurakuntaa. Hänet vietiin poliisiasemalle, missä häntä pahoinpideltiin raa’asti. Kun tuli minun vuoroni palvella tuota seurakuntaa, suunnittelin matkani niin, että jäin pois junasta Koivu-nimisellä pienellä asemalla. Siellä oli sisar Helmi Pallari järjestänyt minulle kyydin maitoautoon. Vierailuni Rovaniemen seurakunnassa onnistui hyvin. Mutta lähdön hetkellä jouduin vaikeuksiin.

Kävellessämme kohti rautatieasemaa törmäsimme toverini kanssa kahteen sotapoliisiin, jotka tarkastivat jokaisen ohikulkijan paperit. Sanoin: ”Älä katso heihin vaan suoraan eteenpäin.” Kävelimme heidän välistään aivan kuin heitä ei olisi ollut olemassakaan. Silloin he lähtivät peräämme. Kun viimein olimme asemalla, onnistuin väistelemään heitä väentungoksessa ja hyppäämään liikkuvaan junaan. Matkatyöstä ei noina aikoina puuttunut vauhtia eikä jännitystä!

Kerran minut pidätettiin ja vietiin kutsuntalautakunnan eteen. Tarkoituksena oli lähettää minut rintamalle. Mutta puhelin soi, ja kuulusteleva upseeri vastasi siihen. Minäkin kuulin, miten ääni huusi toisessa päässä: ”Miksi te lähetätte tänne sairaita miehiä, joista ei ole mitään hyötyä? Joudumme vain lähettämään heidät takaisin. Tarvitsemme työkykyisiä miehiä!” Onneksi minulla oli mukanani lääkärintodistus, jossa mainittiin terveysongelmani. Kun näytin sitä, minun annettiin mennä, ja niin pääsin jatkamaan keskeytyksettä työtäni seurakuntien parissa.

Todistajana oikeudessa

Sotakiihko ei laantunut, ja ystäväni Ahti Laeste pidätettiin. Hänen vaimonsa otti minuun yhteyttä. Lähdin heidän kotiinsa ja löysin Ahdin paperien seasta paikallisen poliisin hänelle myöntämän luvan esittää levytettyjä puheita kaupungin puistoissa. Saavuimme oikeuteen tuo paperi mukanamme. Viranomaisten luettua syytekirjelmän työnsin paperin veli Laesteen käteen. Tuomari käski erään sotilaan noutaa gramofonin ja muutamia levytettyjä raamatullisia puheita oikeuden kuultavaksi. Kunkin levyn jälkeen tuomari sanoi, ettei siinä hänen mielestään ollut mitään sopimatonta.

Sitten Ahti, hänen vaimonsa ja minut lähetettiin käytävään odottamaan oikeuden päätöstä. Siellä me sitten seisoimme ja jännitimme. Lopulta kuului ääni: ”Syytetty oikeuden puolelle.” Veli Laeste vapautettiin syytteestä. Tunsimme sydämestä pulppuavaa kiitollisuutta Jehovaa kohtaan lähtiessämme jatkamaan työtämme, veli ja sisar Laeste paikallisessa seurakunnassa ja minä matkatyössä.

Sota loppuu – palvelustyö jatkuu

Sodan loputtua saarnaamistyötämme koskenut kielto poistettiin ja veljet vapautettiin vankilasta. Minuun on monina palvelusvuosinani tehnyt syvän vaikutuksen se osa, joka kristityillä sisarilla on ollut Valtakunnan työssä ja aviomiestensä tukena. Erityisen kiitollinen olen ollut Sylvin uhrauksista ja tuesta. Saatoin sen johdosta olla matkatyössä 33 vuotta yhtämittaisesti ja sen jälkeen palvella erikoistienraivaajana.

Rohkaisimme Sylvin kanssa Artoa aloittamaan koulun jälkeen tienraivauksen, lukemaan englantia ja pyrkimään Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin Yhdysvaltoihin. Hän valmistautui tuosta koulusta vuonna 1954. Myöhemmin hän avioitui, ja Eeva-vaimonsa kanssa he ovat yhdessä jatkaneet kokoajanpalvelusta kierrostyössä, Beetel-palveluksessa ja erikoistienraivauksessa. Vuonna 1988 he muuttivat kotikaupunkiimme Tampereelle huolehtimaan Sylvistä ja minusta erikoistienraivauksensa ohessa.

Olemme Sylvin kanssa saaneet elää rikkaan ja siunauksellisen elämän, jonka muisteleminen rohkaisee meitä, vaikka voimamme ovat nyt hyvin vähissä. On erittäin palkitsevaa mietiskellä sitä kasvua, jonka olemme nähneet. Kun vuonna 1939 lähdin vierailemaan seurakunnissa, Suomessa oli 865 Valtakunnan julistajaa, mutta nykyään heitä on yli 18 000!

Ryhtyessäni kokoajanpalvelukseen vuonna 1938 en olisi arvannut, että olisin siinä mukana vielä 55 vuotta myöhemmin. Ikääntymisestä huolimatta jatkamme eteenpäin Jehovan voimassa ja odotamme luvattua palkintoa. Luotamme psalmistan sanoihin: ”Sillä Herra on hyvä; hänen armonsa pysyy iankaikkisesti ja hänen uskollisuutensa polvesta polveen.” (Psalmit 100:5.)

[Kuva s. 21]

Leo ja Sylvi Kallio kävivät kasteella Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi vuonna 1934

[Kuva s. 23]

Uudempi kuva Leosta ja Sylvistä, kun palvelusta on vihkiytymisen jälkeen jatkunut lähes 60 vuotta