He etsivät oikeaa uskontoa

JOTKUT ihmiset ovat lapsuudestaan saakka etsineet tyydyttäviä vastauksia elämän peruskysymyksiin. He ovat ehkä nuorena käyneet jumalanpalveluksissa, mutta jossain vaiheessa monet heistä huomasivat, etteivät annetut vastaukset sen enempää kuin kirkonmenotkaan auttaneet heitä selviytymään elämän ongelmista.

He saattavat sanoa kuuluvansa edelleen vanhempiensa uskontoon, vaikkeivät juuri käy jumalanpalveluksissa. Erään Englannin kirkon piispan mukaan heidän uskonsa on jäännösuskoa. He ovat panneet uskonnon hyllylle. Toiset taas ovat tympääntyneet uskonnollisissa piireissä näkemäänsä ulkokultaisuuteen ja kääntäneet kokonaan selkänsä uskonnolle. Jäljellä ovat kuitenkin heidän elämää koskevat kysymyksensä.

Syitä joidenkuiden vakaviin epäilyksiin

Useimmat tietävät, että monilla kirkoilla on elimiä, jotka auttavat kodittomia, jakavat ruokaa puutteenalaisille ja tukevat kulttuuritapahtumia. Mutta he kuulevat uutisista lähes päivittäin myös väkivaltaisuuksista ja verenvuodatuksesta, jotka juontavat juurensa uskonnosta ja joita sattuu ei-kristittyjen lisäksi myös niiden keskuudessa, jotka väittävät olevansa kristittyjä. Ei ole mikään yllätys, jos he kyseenalaistavat sen, että noihin väkivaltaisuuksiin osallistuvat ryhmät harjoittavat oikeaa uskontoa.

Monet uskonnollisen kasvatuksen saaneet ihmiset ovat ajatelleet, että kirkkojen orpokodit ovat hyvä asia. Viime vuosina heitä ovat kuitenkin kauhistuttaneet syytteet, joita paikassa toisensa jälkeen on nostettu pappeja vastaan näiden huostaan uskottujen lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Aluksi ihmiset uskoivat, että asiasta voitiin syyttää vain joitakin pappeja. Nyt jotkut heistä miettivät, onko kirkossa itsessään jotakin perusteellisesti vialla.

Jotkut ovat jolloinkin olleet tiiviisti mukana kirkkonsa toiminnassa, niin kuin oli Eugenia. Monien muiden tavoin hän teki nuorena Argentiinassa pyhiinvaellusmatkoja palvoakseen Itatín Neitsyttä. Hän eli 14 vuotta luostarissa nunnana. Sitten hän lähti sieltä liittyäkseen kansainväliseen uskonnollis-poliittiseen ryhmään, joka kannatti yhteiskunnan sosiaalis-taloudellisten rakenteiden nopeaa, radikaalia muuttamista vallankumouksellisen toiminnan avulla. Se mitä hän näki ja koki, vei hänen uskonsa ja luottamuksensa Jumalaan. Hän ei oikeastaan etsinyt uskontoa, jota hän voisi pitää oikeana. Hän halusi löytää keinon saada oikeutta köyhille – sekä ystävän, johon hän voisi luottaa.

Toiset tarkkailevat, mitä kirkoissa tapahtuu, ja ovat pysytelleet niistä loitolla. Sputnik-lehdessä julkaistiin vuonna 1991 erään ateistin ajatuksia. Hän sanoi suoraan: ”En voi nähdä mitään olennaista eroa pakanallisen ja kristillisen mytologian ominaispiirteiden välillä.” Hän kuvaili esimerkkinä kulkuetta, jossa papit kävelivät hitaasti kullalla kirjailluissa kaavuissaan Moskovan katuja pitkin kantaen sarkofagia. Siinä oli ”erään ortodoksikristityn pyhimyksen” muumio, jota vietiin museosta kirkkoon, ja tämä toi kirjoittajan mieleen muinaisen Egyptin papit ja muumiot. Hän muisti myös, että siinä missä nuo moskovalaisen kulkueen osallistujat uskoivat ”kristilliseen kolminaisuuteen”, egyptiläisetkin olivat palvoneet jumalkolmikkoa – Osirista, Isistä ja Horusta.

Tuo kirjoittaja sanoi, että kristillisen rakkauden käsitteellä – ”Jumala on rakkaus” ja ”rakasta lähimmäistäsi” – ei ollut vastinetta pakanallisessa Egyptissä. Hän kuitenkin totesi: ”Veljellinen rakkaus ei ole voittanut maailmassa, ei edes siinä osassa, joka sanoo itseään kristilliseksi maailmaksi.” Hän tuki väitettään huomioilla siitä huonosta hedelmästä, joka on seurannut kirkon itsepintaista puuttumista valtion asioihin. Hän ei havaintojensa perusteella uskonut, että kristikunnan kirkoilla olisi antaa sitä, mitä hän oli etsimässä.

Sitä vastoin on muita, jotka ovat löytäneet tyydyttäviä vastauksia, mutta eivät kristikunnan kirkoista.

Hän oppi totuuden kuolleista

Nykyisin 37-vuotias Magdalena asuu Bulgariassa. Hänen appensa kuoltua vuonna 1991 hän oli hyvin masentunut. Kerran toisensa jälkeen hän kysyi itseltään, mihin kuolleet menevät ja missä hänen appensa oli. Hän kävi kirkossa ja rukoili kotona ikonin edessä, mutta ei saanut vastauksia.

Sitten eräänä päivänä hänen naapurinsa soitti ja pyysi häntä käymään. Naapurilla oli kylässä muuan nuorimies, joka tutki Jehovan todistajien kanssa. Magdalena kuunteli, kun tuo mies puhui Jumalan valtakunnasta ja Hänen tarkoituksestaan tehdä maasta paratiisi, missä ihmiset voisivat elää ikuisesti onnellisina. Pöydällä oli kirja Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä. Nuorimies näytti Magdalenalle sen avulla Saarnaajan 9:5:ssä olevaa raamatunkohtaa, joka kuuluu: ”Kuolleet eivät tiedä mitään.” Sinä iltana Magdalena luki lisää. Hän sai tietää, etteivät kuolleet ole siirtyneet toiseen elämään taivaaseen tai helvettiin; he eivät tiedä mitään, niin kuin ei tiedetä sikeässä unessa. Hän otti ilomielin vastaan kutsun tulla paikallisen Jehovan todistajien seurakunnan järjestämään kokoukseen. Sen jälkeen hän suostui säännölliseen raamatuntutkisteluun. Nähtyään kokouksessa, miten rukoukset esitettiin Jehovalle, hänkin alkoi rukoilla Jehovalta apua voittaakseen erään syvään juurtuneen heikkouden. Kun hänen rukoukseensa vastattiin, hän tiesi löytäneensä oikean uskonnon.

He löysivät elämän jolla on tarkoitus

André oli kasvanut voimakkaan katolisessa kodissa Belgiassa ja palvellut paikallisen papin apulaisena. Tuona aikana hän kuitenkin näki asioita, jotka jäytivät hänen kunnioitustaan kirkkoa kohtaan. Sen vuoksi hän oli katolilainen vain nimellisesti.

Hän oli pelannut 15 vuotta ammattilaisjalkapalloa. Kun hänen joukkueensa osallistui kerran erääseen turnaukseen Italiassa, se kutsuttiin tapaamaan paavia. Vierailu ei ollut mitenkään rakentava hengellisesti, ja paavia ympäröivä maailmallinen hyvinvointi järkytti Andréta. Hänen kirkkoa koskevat epäilynsä syvenivät. Hänen oma yksityiselämänsä oli kahden hajonneen avioliiton jälkeen onnetonta. Maailmantilanne tuntui hänestä turhauttavalta. Vuonna 1989 hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Mitä nämä kaikki ympärillämme tapahtuvat älyttömyydet oikein tarkoittavat?” Hän ei saanut vastauksia uskonnoltaan.

Andrén työskennellessä vuonna 1990 jalkapallovalmentajana Islannissa Iiris, Jehovan todistajien lähetystyöntekijä, tapasi hänet. André otti kirjallisuutta ja pyysi lähetystyöntekijää tulemaan uudelleen. Tämä palasi miehensä Kjellin kanssa. Kun he lopulta pääsivät istumaan ja puhumaan Andrén kanssa, kävi selväksi, että tätä kiinnosti syvästi ymmärtää Raamattua. Hänen vaimonsa Ástakin oli kiinnostunut. Andrélla oli keskipäivällä kolme tuntia vapaata harjoitusten välissä, ja he päättivät käyttää ajan raamatuntutkisteluun. ”Virkistyn paljon enemmän Raamatun tutkimisesta kuin pelkästä lepäämisestä”, hän sanoi. Vähitellen he saivat Raamatusta vastaukset kysymyksiinsä. Hitaasti heidän uskonsa Jehovaan ja hänen Valtakuntaansa kasvoi. Raamatun loistoisasta lupauksesta, joka koskee rauhaisaa uutta maailmaa, missä ei ole ”näitä kaikkia ympärillämme tapahtuvia älyttömyyksiä”, tuli heille todellinen. Sekä André että Ásta kertovat nyt vastalöytämästään uskosta toisille.

Magdalena, André ja Ásta tuntevat varmasti löytäneensä vihdoin oikean uskonnon. Yritettyään ratkaista maailman ongelmat poliittisin keinoin löysi viimein Eugeniakin Jehovan todistajien keskuudesta uskonnon, joka hänen mielestään oli oikea. Mutta mikä oikeastaan määrää, onko uskonto oikea? Katsohan seuraavia kirjoituksia.

[Kuva s. 7]

Säännöllinen raamatuntutkistelu Jehovan todistajien kanssa auttaa yli viittä miljoonaa ihmistä heidän etsiessään tyydyttäviä vastauksia