Karusta maasta tulee hedelmällistä
KERTONUT ARTHUR MELIN
Seisoskelin Brittiläisessä Kolumbiassa sijaitsevan Prince Rupertin satama-alueella kuulaana kevätpäivänä vuonna 1930. Katsellessani merenpohjassa lepäävää venettä ihmettelin, mihin kaikki vesi oli joutunut. Sain tuolloin ensimmäistä kertaa tuntuman Tyynenmeren länsirannikon vuoroveteen; tällä alueella merenpinta saattaa laskea jopa seitsemän metriä vain kuudessa tunnissa. Mutta miten preerialta kotoisin oleva maalaispoika oli joutunut Tyynenmeren rannalle?
MINUT oli kutsuttu laajentamaan etuani toimia Jehovan kokoaikaisessa palveluksessa liittymällä Charmian-veneen miehistöön. Meidät oli määrätty aloittamaan saarnaamistyö Vancouverin ja Alaskan välisen länsirannikon syrjäseuduilla. Suurin osa tästä alueesta koostui Brittiläisen Kolumbian monta kilometriä pitkästä rannikosta, missä ei ollut Jehovan aktiivisia ylistäjiä. Ainoa poikkeus oli Prince Rupertin kaupungissa toimiva Valtakunnan julistajien pieni ryhmä.
Halusin päästä työhön käsiksi, joten astuttuani junasta suunnistin heti satama-alueelle päin nähdäkseni Charmian-veneen ja tavatakseni sen miehistön, Arne ja Christina Barstadin. Veneessä ei ollut ketään, joten lähdin pois. Palattuani myöhemmin samana päivänä järkytyin: näytti siltä kuin valtameri olisi ollut kuivumassa!
Mutta mikä oli johtanut tähän kiinnostavaan aluemääräykseen?
Hengellinen perintö
Aloin arvostaa hengellisiä asioita kotona Albertan tasangoilla Kanadassa. Isäni oli löytänyt Siionin Vartiotornin traktaattiseuraan kuuluvan Charles Taze Russellin kirjoittaman traktaatin, joka muutti hänen elämänsä läpikotaisin. Isä alkoi saarnata naapureilleen siitä huolimatta, että hän teki aikaa vievää pientilallisen työtä Calmarissa Albertassa. Noista 1890-luvun alkuvuosista on kulunut jo yli sata vuotta.
Juuri tuohon Jumalaa pelkäävään kotiin synnyin minä 20. helmikuuta 1905 kahdeksantena lapsena perheeseen, johon kuului lopulta kymmenen sisarusta. Isästä samoin kuin muistakin tuohon ruotsalaiseen siirtokuntaan kuuluvista tuli ”kansainvälisiä raamatuntutkijoita”. Aikanaan he rakensivat kokouspaikan, jota sanottiin myöhemmin valtakunnansaliksi. Se oli ensimmäisiä kokouspaikkoja Kanadassa.
Maanviljely ei koskaan estänyt meitä käymästä kristillisissä kokouksissa, joissa toisinaan puhui joku Vartiotorni-seuran lähettämä puhuja. Nuo puheet saivat meidät hartaasti haluamaan osallistua saarnaamistyöhön. Niinpä lähes kaikki perheemme jäsenet ovat vaeltaneet vakaasti Raamatun totuuden valossa.
Osallistun saarnaamistyöhön
1920-luvun alkupuolella sain ensimmäisen todistamismääräykseni. Minun piti levittää esitelmäkutsuja ovelta ovelle Edmontonissa. Seisoessani siellä yksin tuona päivänä opin arvokkaan läksyn: turvaa Jehovaan (Sananlaskut 3:5, 6). Miten iloinen olinkaan siitä, että saatoin suorittaa tuon ensimmäisen tehtäväni Jehovan avulla!
Luottamukseni Jehovan näkyvään järjestöön ja hänen uskolliseen ja ymmärtäväiseen orjaansa kasvoi edelleen, kun hänen totuuden Sanaansa saatiin enemmän valoa. Monet kristikunnan tavat, esimerkiksi joulun ja syntymäpäivien vietto, hylättiin. Enää ei keskitytty henkilökohtaiseen pelastukseen; Valtakunnan saarnaaminen pääsi sen sijaan sille kuuluvalle tärkeälle paikalle. Kaikki tämä vaikutti syvästi elämääni. Siksi kokoaikaisesta palveluksesta tuli tavoitteeni pian sen jälkeen kun olin vihkinyt elämäni Jehovalle 23. huhtikuuta 1923.
Preerian pakkastalvina todistimme maaseutualueilla matkustaen hevosen vetämällä reellä. Toimin kerran kaksi viikkoa erään ryhmän kanssa niin sanotussa asuntoauto-työssä. Nämä erikoisautot olivat käteviä, kun todistettiin Kanadan preerioiden laajoilla alueilla. Taloudellisista vaikeuksista, ankarista sääoloista ja pitkistä välimatkoista huolimatta saatoin pysyä tienraivauspalveluksessa Albertassa pienin keskeytyksin kolmisen vuotta, kunnes saapui tuo ikimuistoinen vuoden 1930 päivä, jolloin minut pyydettiin palvelemaan Tyynenmeren länsirannikolle. Kutsu kummastutti minua, sillä en tiennyt mitään merestä enkä veneistä.
Jo pian Prince Rupertiin saapumiseni jälkeen tunsin oloni kotoisaksi uusien työtovereideni kanssa veneessä. Veli Barstad oli kokenut merimies kalastettuaan vuosikausia ammatikseen. Seuraavat kuusi vuotta käytin kokonaan saarnaamistyöhön kyntäen Brittiläisen Kolumbian rannikon vesiä Vancouverista Alaskaan saakka. Opin toisen läksyn: ota aina vastaan Jehovalta tuleva tehtävä, äläkä koskaan epäröi.
Siementä kylvetään rannikolle
Ensimmäinen välisatamamme tuon vuoden 1930 keväällä oli Alaskassa sijaitseva Ketchikan, missä lastasimme laivaan 60 laatikollista raamatullista kirjallisuutta. Useiden viikkojen kuluessa kävimme kaikissa kodeissa Ketchikanissa, Wrangellissa, Petersburgissa, Juneaussa, Skagwayssa, Hainesissa, Sitkassa ja muissa hajallaan sijaitsevissa taajamissa. Seuraavaksi työskentelimme Brittiläisen Kolumbian rannikolla, ja saimme sen käytyä läpi kesän loppuun mennessä. Kävimme syrjäisissä savottakämpissä, kalanjalostusleireissä, intiaanikylissä, pikkukaupungeissa sekä eristyksissä elävien uudisasukkaiden ja turkismetsästäjien luona. Toisinaan oli vaikeaa päästä pois yksinäisten majakanvartijoiden luota, jotka ottivat mielellään vastaan puhekumppanin.
Aikanaan Seura varusti meidät matkagramofoneilla ja raamatullisilla puhelevyillä. Kuljetimme mukanamme niitä sekä kirjoja, Raamattuja ja lehtiä. Meidän täytyi usein kantaa niitä kulkiessamme vaivalloisesti eteenpäin rantakivillä. Laskuveden aikaan meidän oli toisinaan kiskottava ne huojuvia tikkaita pitkin ylös korkeille satamalaitureille. Onneksi minulle oli karttunut nuorena voimia työskennellessäni pientilalla preerialla.
Veneemme äänentoistojärjestelmän avulla saatettiin levittää tehokkaasti Valtakunnan uutista. Äänitetyt puheet kantautuivat vettä myöten usein kilometrien päähän. Ollessamme erään kerran ankkurissa Vancouverinsaaren syrjäisessä poukamassa soitimme yhden tällaisen raamatullisen puheen. Seuraavana päivänä sisämaassa asuvat ihmiset kertoivat meille innoissaan: ”Kuulimme eilen saarnan suoraan taivaasta!”
Erään toisen kerran muuan iäkäs aviopari sanoi kuulleensa musiikkia savupiipustaan, mutta kun he olivat menneet ulos, he eivät olleet kuulleet mitään. Palattuaan sisään he kuulivat äänen. Mikä se oli? Heidän ollessaan ulkona me olimme juuri olleet vaihtamassa levyä. Soitimme tavallisesti ensin musiikkia kiinnittääksemme ihmisten huomion ja sitten raamatullisen puheen.
Ollessamme erään kerran ankkurissa lähellä saarta, jolla sijaitsi intiaanikylä, kaksi nuorta alkuasukaspoikaa souti luoksemme nähdäkseen, mistä äänet kuuluivat. Jotkut saarelaiset luulivat, että ne olivat heidän henkiin heränneiden vainajiensa ääniä!
Saatoimme levittää sata kirjaa päivässä syrjäisten kalasäilyketehtaiden työntekijöille. Heillä oli aikaa ajatella hengellisiä asioita, koska muuta ajanvietettä oli vain vähän. Lopulta monista näistä eristyksissä asuvista tuli Jehovan todistajia. Seuraavilla matkoilla odotimme innokkaasti heidän näkemistään saadaksemme ”keskinäistä rohkaisua” (Roomalaisille 1:12).
Jatkan palvelusta puolisoni kanssa
Vuonna 1931 menin naimisiin Christina Barstadin sisaren Annan kanssa. Jatkoimme sen jälkeen tienraivausta yhdessä veneellä ja saimme vuosien varrella monia antoisia kokemuksia. Seuralaisinamme oli valaita, merileijonia, hylkeitä, pyöriäisiä, peuroja, karhuja ja kotkia, ja maisemana oli majesteettisia vuoria, suojaisia lahdelmia ja tyyniä poukamia, joita reunustivat setripuut, männyt ja jättiläismäiset douglaskuuset. Autoimme monta kertaa uupuneita peuroja ja niiden vasoja, kun ne yrittivät uida virtaavien salmien yli päästäkseen pakoon petoeläimiä.
Eräänä iltapäivänä huomasimme valkopäämerikotkan lentävän veden yllä pitäen lujasti kynsissään kuningaslohta. Kala oli niin painava, ettei kotka jaksanut nostaa sitä kokonaan vedestä, joten se suunnisti kohti rantaa vetäen lohta perässään. Miehistöömme kuuluva Frank Franske otti tilaisuudesta vaarin ja lähti juoksemaan rantaa pitkin tavoittaakseen väsyneen linnun ja houkutellakseen sen luopumaan saaliistaan. Tienraivausmiehistömme sai tuona iltana herkullisen lohiaterian, ja kotka oppi jakamaan saaliinsa, vaikkakin vastahakoisesti.
Vancouverinsaaren pohjoiskärjessä sijaitsevalla pikku saarella otti Raamatun totuuden vastaan Thuotin pariskunta. Aviomies oli lukutaidoton, voimakastahtoinen, itsenäinen ihminen ja noin 85-vuotias, ja vaimo oli suunnilleen 75-vuotias. Totuus kiinnosti miestä kuitenkin siinä määrin, että hän nöyrtyi ja suostui siihen, että hänen vaimonsa opetti hänet lukemaan. Pian mies saattoi itse tutkia Raamattua ja Seuran julkaisuja. Ei kulunut kolmeakaan vuotta, kun minulla oli ilo kastaa heidät molemmat heidän kodissaan syrjäisessä saaressa kastealtaana soutuveneemme!
Meillä oli ilo nähdä Powell Riverissä asuvan Sallisin perheen ottavan myös vastaan Valtakunnan sanoman. Walter luki kirjasen Sota vai rauha, kumpi? ja tunnisti heti totuuden soinnin. Pian koko perhe liittyi Walterin tavoin tienraivaajien riveihin Vancouverissa, jonne meillä oli tapana telakoida Charmian talveksi. Walterista tuli hyvin innokas, ja vuosien mittaan koko Vancouverin alueen veljesseura oppi pitämään hänestä todella paljon. Hän päätti maallisen vaelluksensa vuonna 1976 ja jätti jälkeensä suuren todistajaperheen.
Vastustus voitetaan
Intiaanikylissä toimiva papisto vastusti usein työtämme ja piti meitä hengellisen valtakuntansa salametsästäjinä. Port Simpsonin pappi vaati, että kylän päällikön oli kiellettävä meitä käymästä kodeissa. Otimme yhteyttä päällikköön ja kysyimme, oliko papilla hänen mielestään oikeutta pitää hänen kylänsä väkeä liian tyhmänä tekemään oma ratkaisunsa. Ehdotimme, että kyläläisille annettaisiin tilaisuus kuulla Jumalan sanaan perustuva keskustelu ja päättää itse, mitä he halusivat uskoa. Tuloksena oli se, että päällikkö antoi meille luvan jatkaa saarnaamista tuossa kylässä.
Erään toisen kylän päällikkö torjui kymmenien vuosien ajan kyläneuvoston jäsenien ja uskonnollisten ryhmien kaikki yritykset estää todistajia käymästä hänen kylänsä asukkaiden luona. ”Niin kauan kuin minä olen päällikkö”, hän sanoi, ”Jehovan todistajat ovat tänne tervetulleita.” Emme tosin olleet aina tervetulleita kaikkialle, mutta vastustuksesta huolimatta meitä ei koskaan pakotettu lähtemään miltään alueelta. Saatoimme siksi suorittaa palveluksemme joka kerta, kun laivamme pysähtyi jollekin paikkakunnalle.
Merellä sattuneet vaikeudet kestetään
Vuosien varrella meillä oli vaikeuksia myrskyjen, vuoroveden, kartoittamattomien kivien ja toisinaan konevian vuoksi. Kerran ajelehdimme liian lähelle Lasquetinsaarta noin 160 kilometrin päähän Vancouverista pohjoiseen. Jouduimme laskuveden myötä riutalle, juutuimme siihen kiinni ja jäimme ilmojen armoille. Jos sää olisi huonontunut, vene olisi pirstoutunut kappaleiksi kiviin. Me kaikki nousimme kiville ja teimme parhaamme huonosta tilanteesta huolimatta. Söimme lounasta, syvennyimme tutkimaan ja jäimme odottamaan nousuvettä.
Monista vaaroista ja epämukavuuksista huolimatta elämä oli terveellistä ja onnellista. Kahden poikamme syntymä muutti sitä kuitenkin suuresti. Asuimme edelleen veneessä, mutta aina kun matkasimme niin kauaksi pohjoiseen kuin Oonajoelle saakka, Anna ja pojat jäivät Annan vanhempien luo meidän muiden jatkaessa matkaa yhä pohjoisemmaksi Alaskaan saakka. Kun sitten palasimme etelään, Anna ja pojat tulivat taas mukaamme.
En muista lasten koskaan valittaneen tai olleen sairaita. Heillä oli koko ajan yllään pelastusliivit, ja toisinaan sidoimme jopa köyden heidän ympärilleen. Joskus meillä tosiaankin oli jännittäviä tilanteita.
Lisää muutoksia
Vuonna 1936 meidän oli lähdettävä Charmianilta, ja minä hankin itselleni ansiotyötä. Myöhemmin saimme kolmannen pojan. Ostin aikanaan kalastusveneen, jonka avulla saimme elantomme ja saatoimme sen lisäksi jatkaa saarnaamistyötä rannikolla.
Perustimme kodin Digbynsaarelle lahden toiselle puolelle Prince Rupertista, ja ennen pitkää sinne muodostettiin pieni seurakunta. Kun Jehovan todistajien saarnaamistyö kiellettiin Kanadassa toisen maailmansodan aikana, meillä oli tapana mennä veneellä Prince Rupertiin keskiyön jälkeen ja tehdä alueelle ”salamahyökkäyksiä”. Jätimme kirjallisuutta joka kotiin, eikä kukaan koskaan yhdistänyt keskiöisiä lahden ylityksiämme kielletyn kirjallisuuden levittämiseen!
Maasta on tullut hedelmällistä
Vähitellen yhä useammat ihmiset alkoivat tulla Jehovan todistajien yhteyteen, ja vuonna 1948 Prince Rupertissa tarvittiin kipeästi valtakunnansalia. Ostettuamme satamaa vastapäätä sijaitsevan armeijan rakennuksen purimme sen ja kuljetimme sen ensin lautalla satamaan ja sieltä kuorma-autolla rakennuspaikalle. Jehova siunasi uurastuksemme, ja saimme oman valtakunnansalin.
Vuonna 1956 liityin jälleen tienraivaajien riveihin, ja Anna seurasi minua vuonna 1964. Työskentelimme jälleen veneellä Tyynenmeren rannikolla. Olimme jonkin aikaa myös kierrostyössä, ja kävimme seurakunnissa, jotka sijaitsivat Kuningatar Charlotten saarilta itäänpäin vuorten yli Fraserjärvelle saakka. Myöhemmin kävimme jopa Prince Georgen ja Mackenzien kaupungeissa. Vuosien mittaan matkustimme tuhansia kilometrejä autolla, veneellä ja lentokoneella eri puolilla Tyynenmeren rannikkoa maan luoteisosissa.
Prince Rupertissa olemme saaneet jatkuvasti hyviä kokemuksia palveluksessa. Sekä Anna että minä olemme tutkineet ihmisten kanssa, jotka ovat myöhemmin käyneet Vartiotornin raamattukoulun Gileadin ja palvelleet jälkeenpäin lähetystyössä ulkomailla. On ollut todella ilo nähdä hengellisten lapsiemme vievän arvokasta Valtakunnan sanomaa kaukaisiin maihin.
Me kumpikin olemme nyt reippaasti yli kahdeksankymmenen ja taistelemme heikkenevää terveyttä vastaan, mutta olemme silti onnellisia Jehovan palveluksessa. Alaskassa ja Brittiläisessä Kolumbiassa näkemämme luonnonkauneudet herättävät ihania muistoja. Vielä suurempaa iloa tuottaa kuitenkin nähdä, kuinka tämän laajan alueen aikaisemmin karussa hengellisessä erämaassa kukoistaa nyt monia Jehovan ylistäjistä koostuvia seurakuntia.
Erityisen hyvältä sydämessämme tuntuu sen vuoksi, että näemme omien lastemme samoin kuin hengellisten lastemme kasvaneen ja siunaavan Jehovaa. Iloitsemme siitä, että meillä on ollut pieni osa hengellisessä kasvussa tässä osassa maailmaa. Esimerkiksi Alaskassa on nykyään oma haaratoimisto, joka valvoo yli 25 seurakunnassa tehtävää työtä.
Täällä Prince Rupertissa meillä oli vuonna 1988 etu vihkiä käyttöön uusi kaunis valtakunnansali, joka sijaitsee aivan kaupungin keskustassa. Me tosiaankin iloitsemme Jesajan tavoin sanoen: ”Sinä – – Herra – – olet kunniasi näyttänyt, olet laajentanut kaikki maan rajat.” (Jesaja 26:15.)
[Kuva s. 21]
Palvelimme kierrostyössä vuosina 1964–67
[Kuva s. 24]
Käytimme todistaessamme tämäntapaista venettä