Loppuuko viha milloinkaan?

JOS olet katsonut edes joitakin television uutisohjelmia, olet nähnyt paljon vihaa. Se on yhteistä niille joukkomurhille, jotka näyttävät lähes päivittäin jättävän veriset jälkensä tähän maailmaan. Belfastista Bosniaan, Jerusalemista Johannesburgiin teurastetaan onnettomia sivustakatsojia.

Hyökkääjät eivät useinkaan tunne uhrejaan. Näiden ainoa ”rikos” on se, että he ehkä kuuluvat ”toiselle puolelle”. Tällaiset kuolemat saattavat kuulua kaameaan vaihtokauppaan, jossa nuo teot ovat kosto jostakin aiemmasta kauhuteosta tai eräänlaista ”etnistä puhdistusta”. Jokainen väkivallanteko lietsoo vihaa näiden toisiaan inhoavien ryhmien välille.

Tämä kauhistuttava vihan kierre näyttää vain kiihtyvän. Heimojen, rotujen ja etnisten tai uskonnollisten ryhmien välillä pannaan toimeen verikostoja. Voidaanko viha koskaan tukahduttaa? Vastauksen saamiseksi on ymmärrettävä, mikä aiheuttaa vihaa, sillä me emme ole syntyneet vihaamaan.

Vihan siementen kylväminen

Zlata Filipović, Sarajevossa asuva nuori bosnialaistyttö, ei ole vielä oppinut vihaamaan. Hän kirjoittaa päiväkirjassaan vaikuttavasti etnisestä väkivallasta: ”Mietin syytä kaikkeen tähän. Minkä takia? Kuka on vastuussa? Mietin, mutta en keksi. – – Minun kaverieni, meidän ystäviemme, meidän suvun piirissä on serbejä, kroaatteja ja muslimeja. – – Hyvien kanssa me seurustellaan, pahojen ei. Hyvien joukossa on serbejä, kroaatteja ja muslimeja. Ja pahojen keskuudessa kaikkia on yhtä paljon.”

Monet aikuiset ovat sitä vastoin toista mieltä. He uskovat, että heillä on painavat syyt tuntea vihaa. Miksi?

Epäoikeudenmukaisuus. Vihaa lietsovat todennäköisesti huomattavimmin epäoikeudenmukaisuus ja sorto. Kuten Raamatussa sanotaan, ”viisaan saattaa sorto panna toimimaan mieltä vailla” (Saarnaaja 7:8, UM). Kun ihmisiä kohdellaan kaltoin tai raa’asti, heissä kehittyy helposti viha sortajia kohtaan. Ja niin järjetöntä tai ”mieltä vailla” kuin se onkin, viha kohdistuu usein koko ryhmään.

Vaikka epäoikeudenmukaisuus – olipa se todellista tai kuviteltua – saattaakin olla pääsyy vihaan, muutkin seikat synnyttävät sitä. Toinen syy ovat ennakkoluulot.

Ennakkoluulot. Johonkin etniseen tai kansalliseen ryhmään kohdistuvat ennakkoluulot juontavat usein alkunsa tietämättömyydestä. Kuulopuheen, vanhan kaunan tai parin yksilön kanssa saadun huonon kokemuksen vuoksi saatetaan koko rotuun tai kansallisuuteen liittää kielteisiä ominaisuuksia. Syvään juurtuneet ennakkoluulot voivat sokaista ihmiset näkemästä tosiasioita. ”Vihaamme joitakin ihmisiä siksi, että emme tunne heitä; emmekä opi heitä tuntemaan, koska vihaamme heitä”, huomautti englantilainen kirjailija Charles Caleb Colton.

Poliitikot ja historioitsijat saattavat toisaalta tahallaan edistää ennakkoluuloja poliittisten ja kansallisten päämäärien saavuttamiseksi. Hitler oli tästä hyvä esimerkki. Georg, joka kuului aikoinaan Hitlerin nuorisoliikkeeseen, sanoo: ”Natsipropaganda opetti meidät vihaamaan ensin juutalaisia, sitten venäläisiä ja sitten kaikkia ’[Kolmannen] valtakunnan vihollisia’. Teini-ikäisenä uskoin, mitä minulle sanottiin. Myöhemmin sain tietää, että minua oli petetty.” Natsi-Saksassa rotuihin ja etnisiin ryhmiin kohdistuvia ennakkoluuloja puolusteltiin vetoamalla kansallismielisyyteen, joka myös synnyttää vihaa, ja näin on käynyt muuallakin.

Kansallismielisyys sekä heimo- ja rotuylpeys. Vihan kehittymistä käsittelevässä kirjassaan historioitsija Peter Gay kuvailee sitä, mitä tapahtui ensimmäisen maailmansodan puhjetessa: ”Taistelussa lojaaliudesta kansallismielisyys syrjäytti kaiken muun. Rakkaus isänmaata ja viha sen vihollisia kohtaan antoivat voimakkaimman syyn saada pitkällä 1800-luvulla syntynyt viha näyttämään järkevältä.” (The Cultivation of Hatred.) Saksan kansallistunteet tulivat tunnetuiksi ”Vihan hymni” -nimisessä sotalaulussa. Gay selittää, että Englannissa ja Ranskassa vihanlietsojat sepittivät tarinoita, joiden mukaan saksalaiset sotilaat raiskaavat naisia ja murhaavat lapsia. Siegfried Sassoon, englantilainen sotilas, kuvailee, mikä oli olennaista Englannin sotapropagandalle: ”Vaikutti siltä, että ihminen oli luotu iskemään hengiltä saksalaisia.”

Jonkin etnisen ryhmän tai rodun liiallinen ylistäminen voi kansallismielisyyden tavoin lietsoa vihaa toisia etnisiä ryhmiä tai rotuja kohtaan. Heimoylpeys synnyttää edelleen väkivaltaa monissa Afrikan maissa, samalla kun rotusyrjintä vaivaa yhä Länsi-Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa. Kansallismielisyyteen saattaa sekoittua uskonto, joka myös aiheuttaa jakautumista.

Uskonto. Monissa maailman hankalimmissa selkkauksissa vaikuttaa voimakkaasti uskonto. Pohjois-Irlannissa, Lähi-idässä ja muualla ihmisiä vihataan heidän uskontonsa vuoksi. Yli kaksisataa vuotta sitten englantilainen kirjailija Jonathan Swift huomautti: ”Meissä on uskonnollisuutta juuri riittämiin vihataksemme, mutta ei tarpeeksi rakastaaksemme toisiamme.”

Vuonna 1933 Hitler ilmoitti Osnabrückin piispalle, että juutalaisten suhteen hän vain toimisi samoin kuin katolinen kirkko oli toiminut viimeksi kuluneet 1 500 vuotta. Useimmat Saksan kirkon johtajat eivät tuominneet koskaan Hitlerin inhottavia juutalaisvainoja. Kirjassaan A History of Christianity Paul Johnson huomauttaa, että ”kirkko erotti katolilaisia, jotka määräsivät testamentissaan, että he halusivat polttohautauksen, – – mutta se ei kieltänyt heitä työskentelemästä keskitys- ja kuolemanleireissä”.

Jotkut uskonnolliset johtajat eivät ole ainoastaan suvainneet vihaa, vaan ovat jopa siunanneet sen. Vuonna 1936 Espanjan sisällissodan puhjettua paavi Pius XI tuomitsi tasavaltalaisten ”todella saatanallisen vihan Jumalaa kohtaan”, vaikka tasavallan puolella oli katolisia pappeja. Kardinaali Gomá, Espanjan arkkipiispa sisällissodan aikana, väittikin, ettei rauha ollut mahdollinen ilman aseellista taistelua.

Uskonnollinen vihamielisyys ei näytä laantuvan. Vuonna 1992 Human Rights Without Frontiers -lehdessä tuomittiin se, miten Kreikan ortodoksisen kirkon virkailijat lietsoivat vihaa Jehovan todistajia vastaan. Lehdessä mainittiin monien esimerkkien joukossa tapaus, jossa kreikkalaiskatolinen pappi oli nostanut syytteen kahta 14-vuotiasta todistajaa vastaan. Mistä hän syytti näitä? Siitä, että he olivat yrittäneet saada hänet vaihtamaan uskontoaan.

Vihan seuraukset

Vihan siemeniä kylvetään ja kastellaan kautta maailman epäoikeudenmukaisuuden, ennakkoluulojen, kansallismielisyyden ja uskonnon avulla. Seurauksena on väistämättä vihaa, väkivaltaa, sotaa ja hävitystä. Se mitä Raamatussa sanotaan Johanneksen 1. kirjeen 3:15:ssä, auttaa näkemään, miksi tämä on vakavaa: ”Jokainen, joka vihaa veljeään, on tappaja.” Siellä missä viha kukoistaa, on rauha vaarassa – jos sitä on lainkaan.

Nobelisti ja natsien joukkoteurastuksesta elossa säilynyt Elie Wiesel kirjoittaa: ”Elossa säilyneen velvollisuus on todistaa tapahtuneesta – – Ihmisiä on varoitettava siitä, että sellaista voi tapahtua, että paha voidaan päästää valloilleen. Rotuviha, väkivalta ja henkilöpalvonta kukoistavat yhä.” 1900-luvun historia todistaa, ettei vihan liekki sammu itsestään.

Saadaanko viha koskaan juurituksi pois ihmisten sydämestä? Onko viha aina tuhoisaa, vai onko siinä jotain myönteistäkin? Katsotaanpa.