Olemme palvelleet Jumalaa yhdessä hyvinä ja huonoina aikoina
Kertoneet Michel ja Babette Muller
”MINULLA on teille huonoja uutisia”, lääkäri sanoi. ”Voitte unohtaa lähetystyöelämänne Afrikassa.” Sitten hän katsoi vaimoani Babettea ja sanoi: ”Teillä on rintasyöpä.”
Olimme sanattomia. Moni asia välähteli mielessämme. Olimme luulleet, että tämä käynti lääkärillä merkitsisi vain viimeistä tarkastusta. Paluuliput Beniniin Afrikkaan oli jo hankittu. Olimme toivoneet pääsevämme sinne takaisin viikossa. Olimme 23-vuotisen avioliittomme aikana kokeneet hyviä ja huonoja aikoja. Sekavin mielin ja peloissamme valmistauduimme nyt taistelemaan syöpää vastaan.
Aloitetaanpa alusta. Michel on syntynyt syyskuussa 1947 ja Babette elokuussa 1945. Kasvoimme Ranskassa ja avioiduimme vuonna 1967. Asuimme Pariisissa. Eräänä aamuna alkuvuodesta 1968 Babette oli myöhässä töistä. Ovelle tuli nainen, joka tarjosi hänelle uskonnollista kirjasta, ja hän otti sen. Sitten nainen sanoi: ”Voinko tulla mieheni kanssa keskustelemaan teidän ja miehenne kanssa?”
Babetten ajatukset pyörivät hänen työpaikassaan. Hän halusi naisen lähtevän, joten hän sanoi: ”Hyvä on, hyvä on.”
Michel kertoo: ”Uskonto ei kiinnostanut minua, mutta kirjanen vangitsi huomioni, ja luin sen. Muutaman päivän kuluttua tuo nainen, Joceline Lemoine, palasi miehensä Clauden kanssa. Claude käytti Raamattua mestarillisesti. Hänellä oli vastaukset kaikkiin kysymyksiini. Se teki minuun vaikutuksen.
Babette oli kunnon katolilainen muttei omistanut Raamattua, mikä ei ollut mitenkään harvinaista katolilaisten keskuudessa. Hänestä oli hyvin jännittävää nähdä Jumalan sana ja lukea sitä. Tutkiessamme saimme tietää, että monet uskonnolliset käsitykset, joita meille oli opetettu, olivat vääriä. Aloimme puhua sukulaisillemme ja ystävillemme oppimastamme. Tammikuussa 1969 meistä tuli kastettuja Jehovan todistajia. Pian sen jälkeen yhdeksän sukulaistamme ja ystäväämme kävi kasteella.”
Palvelemme alueella jolla tarvitaan saarnaajia
Pian kasteemme jälkeen ajattelimme, että koska meillä ei ole lapsia, miksemme ryhtyisi kokoaikaisiksi sananpalvelijoiksi. Vuonna 1970 me sitten jätimme työpaikkamme, ilmoittauduimme vakituisiksi tienraivaajiksi ja muutimme Keski-Ranskaan Magny-Lormesin pikkukaupunkiin lähelle Neversiä.
Se oli vaativa määräalue. Oli vaikea löytää ihmisiä, jotka olisivat halunneet tutkia Raamattua. Emme löytäneet vakituista työtä, joten rahaa oli niukasti. Toisinaan söimme pelkkiä perunoita. Talvella lämpötila laski pariinkymmeneen pakkasasteeseen. Kutsuimme siellä viettämäämme aikaa seitsemän laihan lehmän ajaksi (1. Mooseksen kirja 41:3).
Jehova piti meistä kuitenkin huolta. Yhtenä päivänä ollessamme miltei ilman ruokaa postimies toimitti meille suuren juustopaketin Babetten sisarelta. Kun eräänä toisena päivänä tulimme saarnaamasta, meitä odottivat kotona muutamat ystävämme, jotka olivat tulleet autolla 500 kilometrin päästä meitä katsomaan. Kuultuaan koettelemuksistamme nämä veljet olivat pakanneet kahteen autoonsa ruokaa meitä varten.
Puolentoista vuoden kuluttua Seura nimitti meidät erikoistienraivaajiksi. Seuraavien neljän vuoden aikana palvelimme ensin Neversissä, sitten Troyes’ssa ja lopuksi Montigny-lès-Metzissä. Vuonna 1976 Michel nimitettiin kierrosvalvojaksi Lounais-Ranskaan.
Kahden vuoden kuluttua, kierrosvalvojille järjestetyn koulun aikaan, saimme Vartiotorni-seuralta kirjeen, jossa meitä pyydettiin lähtemään ulkomaille lähetystyöhön; kirjeessä meitä pyydettiin valitsemaan joko Tšad tai Burkina Faso (silloinen Ylä-Volta). Valitsimme Tšadin. Pian saimme toisen kirjeen, jossa meidät määrättiin työskentelemään Tahitin haaratoimiston alaisuuteen. Olimme pyytäneet päästä valtaisalle Afrikan mantereelle, mutta hetken päästä päädyimmekin pienelle saarelle!
Palvelusta Tyynenmeren eteläosissa
Tahiti on kaunis, trooppinen saari Tyynenmeren eteläosassa. Meitä oli lentokentällä vastassa satakunta veljeä. Saimme heiltä tervetuliaisiksi leit, ja vaikka pitkä matka Ranskasta oli uuvuttanut meidät, olimme hyvin onnellisia.
Neljä kuukautta Tahitiin saapumisestamme astuimme pieneen purjeveneeseen, joka oli lastattu täyteen kuivia kookospähkinöitä. Viisi päivää myöhemmin olimme uudella määräalueellamme – Marquesassaariin kuuluvassa Nuku Hivassa. Saarella oli noin 1 500 asukasta muttei yhtään veljeä. Me olimme ainoat.
Olot olivat tuolloin alkeelliset. Asuimme pienessä betonista ja bambusta tehdyssä mökissä. Sähköä ei ollut. Vesihanasta tuli joskus vettä, mutta se oli mutaista. Useimmiten käytimme sadevettä, jota keräsimme säiliöön. Päällystettyjen teiden sijaan oli vain tallattuja polkuja.
Meidän oli vuokrattava hevoset, jotta olisimme päässeet saaren kaukaisiin osiin. Satulat olivat puuta – ne olivat erittäin epämukavat, varsinkin Babettesta, joka ei ollut koskaan ennen ratsastanut hevosella. Pidimme mukanamme viidakkoveistä, jolla katkoimme polulle kaatuneet bambut. Elämä oli aivan erilaista kuin Ranskassa.
Pidimme sunnuntain kokoukset, vaikkei meidän lisäksemme ollut muita läsnä. Alkuvaiheessa emme pitäneet muita kokouksia, koska meitä oli vain kaksi. Sen sijaan luimme kokousten aineiston yhdessä.
Muutaman kuukauden kuluttua päätimme, ettei ollut hyvä jatkaa siten. Michel kertoo: ”Sanoin Babettelle: ’Meidän täytyy pukeutua asianmukaisesti. Sinä istut siinä ja minä tässä. Minä aloitan rukouksella, ja sitten pidämme teokraattisen palveluskoulun ja palveluskokouksen. Minä kysyn ja sinä vastaat, vaikkei paikalla ole meidän lisäksemme ketään muuta.’ Tämä oli hyvä järjestely, koska ilman seurakuntaa on helppo laiskistua hengellisesti.”
Vei aikansa, ennen kuin saimme väkeä kristillisiin kokouksiimme. Olimme kaksistaan ensimmäiset kahdeksan kuukautta. Myöhemmin seuraamme liittyi yksi, kaksi tai joskus kolme muuta. Eräänä vuonna paikalla olimme vain me kaksi, kun aloitimme vuosittaisen Herran illallisen vieton. Kymmenen minuutin kuluttua saapui muutamia muita, joten aloitin puheen alusta.
Nykyään Marquesassaarilla on 42 julistajaa ja 3 seurakuntaa. Vaikka suurimman osan työstä tekivät meidän jälkeemme saapuneet julistajat, jotkut aikoinaan tapaamamme ihmiset ovat nyt kastettuja.
Veljemme ovat kallisarvoisia
Nuku Hivassa opimme kärsivällisyyttä. Meidän oli odotettava kaikkea muuta paitsi välttämättömimpiä perustarvikkeita. Jos halusi esimerkiksi kirjan, oli kirjoitettava kirje ja odotettava pari kolme kuukautta ennen kuin se saapui.
Toiseksi opimme sen, kuinka kallisarvoisia veljemme ovat. Kun kävimme Tahitissa kokouksessa ja kuulimme veljien laulavan, liikutuimme kyyneliin. Voi olla, että joidenkin veljien kanssa on vaikea tulla toimeen, mutta yksin ollessa oivaltaa, kuinka hyvä on olla veljesseuran yhteydessä. Vuonna 1980 Seura päätti, että meidän pitäisi palata Tahitiin ja ryhtyä kierrostyöhön. Paikallisten veljien lämmin vieraanvaraisuus ja heidän rakkautensa saarnaamistyöhön rohkaisivat meitä suuresti. Olimme Tahitissa kierrostyössä kolme vuotta.
Saarelta saarelle
Seuraavaksi meidät määrättiin lähetyskotiin Raïatéan saarelle, joka sekin sijaitsee Tyynessämeressä, ja olimme siellä pari vuotta. Raïatéan jälkeen meidät nimitettiin kierrostyöhön Tuamotun saariryhmään. Vierailimme veneellä 25 saarella 80:stä. Babettelle se oli vaikeaa. Hän tuli veneessä aina sairaaksi.
Babette kertoo: ”Se oli kauheaa! Olin sairaana koko sen ajan, jonka olimme veneessä. Jos olimme merellä viisi päivää, olin sairaana viisi päivää. Mikään lääke ei tehonnut minuun. Pahasta olosta huolimatta valtameri oli mielestäni kaunis. Se näytti ihmeelliseltä. Delfiinit kisailivat veneen kanssa. Jos taputti käsiään, ne hyppäsivät usein vedestä ylös!”
Oltuamme viisi vuotta kierrostyössä meidät lähetettiin takaisin Tahitiin kahdeksi vuodeksi, ja jälleen koimme mukavia hetkiä saarnaamistyössä. Seurakuntamme kaksinkertaistui 35 julistajasta 70:een puolessatoista vuodessa. Kaksitoista niistä, joiden kanssa tutkimme Raamattua, kävi kasteella juuri ennen lähtöämme. Jotkut heistä ovat nyt seurakunnan vanhimpia.
Kaikkiaan Tyynenmeren eteläosissa vierähti 12 vuotta. Sitten saimme Seuralta kirjeen, jossa sanottiin, ettei saarilla tarvittu enää lähetystyöntekijöitä, koska seurakunnat olivat nyt vahvoja. Kun saavuimme Tahitiin, siellä oli noin 450 julistajaa, ja lähtiessämme heitä oli yli 1 000.
Vihdoinkin Afrikka!
Palasimme Ranskaan, ja puolentoista kuukauden kuluttua saimme Seuralta uuden määräyksen: Benin, Länsi-Afrikka. Olimme 13 vuotta aiemmin toivoneet pääsevämme Afrikkaan, joten olimme riemuissamme.
Saavuimme Beniniin 3. marraskuuta 1990 ja olimme ensimmäisiä lähetystyöntekijöitä, joita sinne tuli sen jälkeen kun 14 vuotta kestänyt Valtakunnan saarnaamistyön kielto oli poistettu. Se oli hyvin jännittävää. Sopeutuminen sujui ongelmitta, koska elämä on siellä samanlaista kuin Tyynenmeren saarilla. Ihmiset ovat valtavan ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Kadulla voi pysäyttää kenet tahansa ja aloittaa keskustelun.
Vain muutaman viikon päästä Beniniin saapumisestamme Babette huomasi rinnassaan kyhmyn. Menimme siksi käymään pienessä sairaalassa, joka oli äskettäin perustetun haaratoimiston lähellä. Lääkäri tutki hänet ja sanoi, että hänet täytyisi leikata pikaisesti. Seuraavana päivänä menimme toiseen sairaalaan, jossa tapasimme eurooppalaisen lääkärin, erään ranskalaisen gynekologin. Hänkin sanoi, että meidän täytyy lähteä heti Ranskaan, jotta Babette voidaan leikata. Kahden päivän kuluttua istuimme Ranskaa kohti lentävässä koneessa.
Meistä tuntui haikealta lähteä Beninistä. Nyt kun maahan oli palautettu uskonnonvapaus, veljet olivat innoissaan uusista lähetystyöntekijöistä ja me nautimme saadessamme olla siellä. Olimme siksi murheellisia, kun jouduimme lähtemään sieltä jo muutaman viikon jälkeen.
Saavuttuamme Ranskaan kirurgi tutki Babetten ja vahvisti sen, että hän tarvitsi leikkausta. Lääkärit panivat toimeksi, suorittivat pienen leikkauksen ja päästivät Babetten pois sairaalasta seuraavana päivänä. Luulimme, että asia oli sillä selvä.
Kahdeksan päivää myöhemmin tapasimme kirurgin. Juuri silloin hän ilmoitti, että Babettella on rintasyöpä.
Babette muistelee tuntojaan noina päivinä: ”Aluksi en ollut yhtä järkyttynyt kuin Michel. Mutta päivä noiden huonojen uutisten jälkeen tunteeni olivat aivan turtana. En kyennyt itkemään. En kyennyt hymyilemään. Luulin kuolevani. Minulle syöpä merkitsi samaa kuin kuolema. Asenteeni oli se, että meidän on otettava vastaan, mitä tuleman pitää.”
Taistelu syöpää vastaan
Kuulimme huonot uutiset perjantaina, ja Babette oli määrä leikata toisen kerran tiistaina. Olimme oleskelleet Babetten sisaren luona, mutta hänkin oli kovin sairaalloinen, joten emme voineet jäädä hänen pieneen asuntoonsa.
Pohdimme, mihin oikein voisimme mennä. Sitten muistimme Yves ja Brigitte Merdan, pariskunnan jonka luona olimme olleet aiemmin. He olivat olleet hyvin vieraanvaraisia meille. Soitimme siksi Yvesille ja kerroimme, että Babette aiotaan leikata eikä meillä ollut majapaikkaa. Kerroimme myös, että Michel tarvitsi työpaikan.
Yves järjesti Michelille kaikenlaista puuhaa talossaan. Veljet tukivat ja kannustivat meitä monilla huomaavaisilla tavoilla. He auttoivat meitä myös taloudellisesti. Seura maksoi Babetten lääkärinlaskut.
Leikkaus oli vaativa. Lääkäreiden täytyi poistaa imusolmukkeet ja rinta. He aloittivat kemoterapian viipymättä. Viikon päästä Babette pääsi sairaalasta, mutta hänen täytyi käydä siellä joka kolmas viikko saamassa hoitoa.
Sinä aikana kun Babettelle annettiin hoitoa, seurakunnan veljet olivat hyvin avuliaita. Eräs sisar, jolla myös oli ollut rintasyöpä, oli suureksi rohkaisuksi. Hän kertoi Babettelle, mitä tämän edessä olisi, ja lohdutti häntä suuresti.
Olimme silti levottomia tulevaisuutemme suhteen. Michel ja Jeanette Cellerier huomasivat sen ja veivät meidät ravintolaan syömään.
Kerroimme, että meidän täytyy jättää lähetystyö emmekä enää voisi palata Afrikkaan. Mutta veli Cellerier sanoi: ”Mitä? Kuka sanoo, että teidän täytyy lopettaa? Hallintoelinkö? Vai veljet Ranskassa? Kuka niin sanoi?”
”Ei kukaan”, vastasin. ”Minä sanon niin.”
”Ehei!” sanoi veli Cellerier. ”Te palaatte takaisin!”
Kemoterapiaa seurasi sädehoito, jota jatkui vuoden 1991 elokuun loppuun. Lääkärit sanoivat, etteivät he nähneet estettä meidän palaamisellemme Afrikkaan, mikäli Babette kävisi Ranskassa säännöllisissä tarkastuksissa.
Takaisin Beniniin
Kirjoitimme Brooklyniin ja anoimme takaisin lähetystyöhön. Odotimme heidän vastaustaan kärsimättömästi. Päivät matelivat. Lopulta Michel ei malttanut enää odottaa vaan soitti Brooklyniin ja kysyi, olivatko he saaneet kirjeemme. He sanoivat harkinneensa sitä – me voisimme palata Beniniin! Olimme suunnattoman kiitollisia Jehovalle!
Merdan perhe piti suuret kekkerit juhliakseen tapausta. Marraskuussa 1991 palasimme Beniniin, ja veljet järjestivät meille tervetuliaispidot!
Babette tuntuu nyt olevan kunnossa. Olemme aika ajoin käyneet Ranskassa perusteellisessa lääkärintarkastuksessa, eivätkä lääkärit ole löytäneet jälkeäkään syövästä. Meistä on nautittavaa olla jälleen lähetystyössä. Tunnemme olevamme tarpeellisia Beninissä, ja Jehova on siunannut työtämme. Paluumme jälkeen olemme auttaneet 14:ää ihmistä tulemaan kastetuiksi. Viisi heistä on nyt vakituisia tienraivaajia, ja yksi on nimitetty avustavaksi palvelijaksi. Olemme myös nähneet pienen seurakuntamme kasvavan ja jakautuvan kahdeksi seurakunnaksi.
Vuosien ajan olemme palvelleet Jehovaa miehenä ja vaimona, nauttineet monista siunauksista sekä oppineet tuntemaan suurenmoisia ihmisiä. Mutta lisäksi Jehova on valmentanut ja vahvistanut meitä läpäisemään koettelemukset menestyksellisesti. Jobin tavoin emme aina ole ymmärtäneet, miksi kaikki on tapahtunut niin kuin on tapahtunut, mutta sen olemme tienneet, että Jehova on aina valmis auttamaan meitä. Jumalan sanassa sanotaankin: ”Katso! Jehovan käsi ei ole tullut liian lyhyeksi pelastamaan, eikä hänen korvansa ole tullut liian hitaaksi kuulemaan.” (Jesaja 59:1.)
[Kuva s. 23]
Michel ja Babette Muller perinteisissä beniniläisissä asuissa
[Kuvat s. 25]
Lähetystyössä polynesialaisten parissa trooppisessa Tahitissa