Katse ja sydän kohdistettuina palkintoon
KERTONUT EDITH MICHAEL
Asuimme 30-luvun alussa Saint Louisin kaupungin tuntumassa Missourissa Yhdysvalloissa, kun kotonamme tuli käymään Jehovan todistaja. Juuri silloin pyykkinaru katkesi ja äidin häikäisevän valkoiset pyykit putosivat mutaan. Äiti otti tarjotut kirjat vastaan – vain päästäkseen naisesta eroon – pani ne hyllyyn ja unohti koko asian.
ELETTIIN lamavuosia, ja isä lomautettiin. Eräänä päivänä hän kysyi, oliko talossa mitään luettavaa. Äiti mainitsi hänelle kirjoista. Isä alkoi lukea niitä, ja tovin kuluttua hän huudahti: ”Äiti, tässä on totuus!”
”Eiköhän se ole samanlainen uskonto kuin kaikki muutkin – haluaa vain rahaa”, äiti vastasi. Isä kuitenkin pyysi häntä istumaan ja katsomaan raamatunkohdat hänen kanssaan. Kun äiti teki niin, hänkin varmistui asiasta. Sen jälkeen he alkoivat etsiä todistajia ja saivat selville, että nämä kokoontuivat vuokrasalissa Saint Louisin keskustan lähellä, salissa joka toimi myös muun muassa tanssipaikkana.
Isä ja äiti ottivat minut mukaansa – olin vasta kolmen vanha – ja etsivät salin, mutta siellä oli menossa tanssit. Isä sai tietää kokousajat, ja tulimme sitten uudestaan. Aloimme käydä myös viikoittaisessa raamatuntutkistelussa lähellä kotiamme. Sitä pidettiin sen naisen luona, joka oli ensimmäisenä käynyt meillä. ”Miksette ota poikia mukaan?” hän kysyi. Äitiä hävetti kertoa, ettei näillä ollut kenkiä. Kun hän lopulta sen sanoi, veljilleni järjestettiin kengät, ja he alkoivat käydä kokouksissa kanssamme.
Äiti sai kodin läheltä aluetta saarnaamista varten, ja hän alkoi käydä palveluksessa talosta taloon. Minä menin mukaan, piileskelemään hänen taakseen. Ennen kuin hän sai ajokortin, kävelimme aina reilun kilometrin matkan linja-autolle, jolla pääsimme kokouksiin Saint Louisiin. Emme koskaan jääneet pois kokouksista, vaikka ilma olisi ollut kuinka hyytävä tahansa.
Äiti ja isä kastettiin vuonna 1934. Minäkin halusin mennä kasteelle enkä antanut periksi ennen kuin äiti pyysi erästä vanhempaa todistajaa puhumaan asiasta kanssani. Tämä veli esitti minulle monia kysymyksiä sellaisessa muodossa, että pystyin ymmärtämään ne. Sitten hän sanoi vanhemmilleni, ettei minua saanut estää menemästä kasteelle, koska se voisi haitata hengellistä edistymistäni. Niin minut sitten kastettiin seuraavana kesänä, kun olin vasta kuusivuotias.
Minä rakastin kirjasta Koti ja onni, jota pidin aina mukanani: se oli yölläkin tyynyni alla. Yhä uudelleen pyysin äitiä lukemaan sitä minulle, kunnes osasin sen ulkoa. Sen takakannessa oli kuva pikkutytöstä, joka oli leijonan kanssa paratiisissa. Sanoin että minä olin tuo pikkutyttö. Kuva on auttanut minua pitämään katseeni palkinnossa – elämässä joka saadaan Jumalan uudessa maailmassa.
Olin hyvin ujo, mutta vastasin aina seurakunnan Vartiotornin tutkistelussa, vaikka minua olisi vapisuttanut.
Ikävä kyllä isä pelkäsi menettävänsä työpaikkansa ja lopetti siksi kanssakäymisen todistajien kanssa. Samoin tekivät veljeni.
Kokoaikainen palvelus
Äiti antoi tienraivaajien eli kokoaikaisten sananpalvelijoiden pitää asuntovaunujaan pihallamme, ja koulun jälkeen minä lähdin heidän mukaansa palvelukseen. Pian mieleni teki aloittaa tienraivaus, mutta isä oli sitä vastaan, koska hän ajatteli, että minun pitäisi jatkaa opintoja. Lopulta äiti taivutti hänet asian puolelle. Niinpä aloitin tienraivauksen 14-vuotiaana kesäkuussa 1943. Olin osa-aika- ja joskus kokopäivätyössä voidakseni antaa kotiin hieman talousrahaa. Pääsin silti kuukausittain 150 kenttäpalvelustunnin tavoitteeseen.
Aikanaan löysin itselleni tienraivaustoverin, Dorothy Cradenin, joka oli aloittanut tienraivauksen 17-vuotiaana tammikuussa 1943. Hän oli ollut innokas katolilainen, mutta mennyt kasteelle tutkittuaan puoli vuotta Raamattua. Hän oli minulle rohkaisun ja voiman lähde monia vuosia, ja minä taas olin sellainen hänelle. Meistä tuli läheisempiä kuin ovat sisarukset.
Toimimme vuodesta 1945 lähtien yhdessä tienraivaajina Missourin pikkukaupungeissa, joissa ei ollut seurakuntia. Bowling Greenissä panimme kuntoon kokoussalin äidin avulla. Sitten kävimme koko kaupungin talot läpi joka viikko ja kutsuimme ihmisiä esitelmään, jonka joku Saint Louisin veljistä tuli pyynnöstämme pitämään. Tilaisuudessa oli viikoittain läsnä 40–50 henkeä. Myöhemmin toimimme samalla tavalla Louisianassa, missä vuokrasimme vapaamuurarien tilat. Panimme esille lahjalaatikoita salivuokrien maksamista varten, ja kulut saatiin joka viikko peitettyä.
Seuraavaksi menimme Missourissa sijaitsevaan Mexicoon, jossa vuokrasimme liikehuoneiston. Panimme sen kuntoon sikäläistä pientä seurakuntaa varten. Rakennuksessa oli sivuhuoneita, jotka toimivat asuntonamme. Autoimme myös esitelmien järjestämisessä kaupunkiin. Sitten siirryimme osavaltion pääkaupunkiin Jefferson Cityyn ja kävimme siellä puhumassa viranomaisille heidän toimistoissaan aina arkisin aamupäivällä. Asuimme valtakunnansalin yläkerrassa Stella Willien kanssa, joka oli meille kuin äiti.
Sieltä me kolme menimme Festukseen ja Crystal Cityyn, jotka olivat toistensa naapurikaupunkeja. Majapaikkanamme oli asunnoksi muutettu kanala erään kiinnostuneen perheen talon takana. Koska kastettuja veljiä ei ollut käytettävissä, me johdimme kaikki kokoukset. Myimme kosmetiikkaa osa-aikatyöksemme. Meillä oli hyvin vähän omaisuutta. Meillä ei ollut varaa edes korjauttaa kengissämme olleita reikiä, ja siksi me panimme niihin joka aamu uudet kartonginpalaset; illalla jokainen meistä pesi ainokaisen mekkonsa.
Alkuvuodesta 1948, kun olin 19-vuotias, saimme Dorothyn kanssa kutsut lähetystyöhön valmentavan Vartiotornin raamattukoulun Gileadin 12. kurssille. Viisikuukautisen kurssin päätteeksi valmistui sata oppilasta 6. helmikuuta 1949. Se oli hyvin onnellinen hetki. Vanhempani olivat muuttaneet Kaliforniaan, ja äiti tuli sieltä asti päättäjäisiin.
Kohti määräaluetta
Kurssilta määrättiin 28 vastavalmistunutta lähetystyöntekijää Italiaan ja heistä kuusi, muun muassa Dorothy ja minut, Milanoon. Lähdimme New Yorkista 4. maaliskuuta 1949 italialaisella laivalla nimeltä Vulcania. Matka kesti 11 päivää, ja kova merenkäynti teki useimmat meistä sairaiksi. Veli Benanti oli meitä vastassa Genovan satamassa, ja matkustimme hänen kanssaan junalla Milanoon.
Kun saavuimme perille Milanon lähetyskotiin, löysimme kukin huoneestamme kukkasia, jotka muuan nuori italialaistyttö oli sinne pannut. Tämä tyttö, Maria Merafina, kävi vuosia myöhemmin Gileadin ja palasi Italiaan, ja me kaksi palvelimme yhdessä eräässä lähetyskodissa!
Ensimmäisenä aamunamme Milanossa katsoimme ulos kylpyhuoneen ikkunasta. Takana olevalla kadulla oli suuri, pommitettu kerrostalo. Eräs amerikkalainen pommikone oli pudottanut vahingossa pommin, joka oli surmannut kaikki tuon talon 80 perhettä. Toisella kertaa olivat erääseen tehtaaseen tähdätyt pommit osuneetkin kouluun ja tappaneet 500 lasta. Amerikkalaiset eivät siksi olleet kovin suuressa suosiossa.
Ihmiset olivat väsyneet sotaan. Monet sanoivat, että jos sota syttyisi uudelleen, he eivät menisi pommisuojiin vaan jäisivät kotiin, kääntäisivät kaasun päälle ja kuolisivat sinne. Me vakuutimme heille, ettemme edustaneet siellä Yhdysvaltoja tai mitään muutakaan ihmistekoista hallitusta vaan Jumalan valtakuntaa, joka tekisi lopun kaikista sodista ja niihin liittyvistä kärsimyksistä.
Tämän suuren kaupungin ainoa seurakunta, jossa oli parisenkymmentä julistajaa, kokoontui lähetyskodissa. Kenttäalueita ei ollut vielä järjestetty, joten aloitimme todistustyön eräästä suuresta kerrostalosta. Tapasimme ensimmäisellä ovella miehen nimeltä Giandinotti, joka halusi, että hänen vaimonsa eroaisi kirkosta, ja otti meiltä siksi julkaisun. Hänen vaimonsa oli vilpitön nainen, jolla oli paljon kysyttävää. ”Odotan innokkaasti, että opitte italiaa”, hän sanoi, ”jotta voitte opettaa minulle Raamatun totuuksia.”
Heidän asuntonsa huoneet olivat korkeat ja valoa oli vähän, ja siksi hän iltaisin nosti tuolinsa pöydälle päästäkseen lähemmäksi lamppua ja luki Raamattua. ”Jos tutkin teidän kanssanne Raamattua, niin voinko edelleen käydä kirkossa?” hän kysyi. Sanoimme että se oli hänen asiansa. Hän kävi kirkossa sunnuntaiaamuisin ja tuli meidän kokouksiimme iltapäivisin. Eräänä päivänä hän sitten sanoi: ”Enää en mene kirkkoon.”
”Miksi et?” me kysyimme.
”Siksi että siellä ei opeteta Raamatun mukaan ja minä olen löytänyt totuuden tutkimalla Raamattua teidän kanssanne.” Hän meni kasteelle ja tutki monien sellaisten naisten kanssa, jotka kävivät kirkossa joka päivä. Hän kertoi meille myöhemmin, että jos olisimme kieltäneet häntä käymästä kirkossa, hän olisi lopettanut tutkimisen eikä olisi luultavasti koskaan oppinut totuutta.
Uusia tehtävämääräyksiä
Dorothy ja minut sekä neljä muuta lähetystyöntekijää määrättiin myöhemmin Triesteen, joka siihen aikaan oli englantilaisten ja amerikkalaisten joukkojen miehittämä. Siellä oli vain kymmenen todistajaa, mutta määrä kasvoi. Saarnasimme kaupungissa kolme vuotta, ja lähtiessämme siellä oli 40 Valtakunnan julistajaa, joista 10 oli tienraivaajia.
Seuraava määräyksemme oli Veronan kaupunki, missä ei ollut lainkaan seurakuntaa. Mutta kun kirkko painosti maallisia viranomaisia, meidän oli pakko lähteä sieltä pois. Dorothy ja minut määrättiin Roomaan. Vuokrasimme sieltä kalustetun huoneen ja työskentelimme Vatikaanin lähistöllä. Tässä vaiheessa Dorothy muutti Libanoniin mennäkseen naimisiin John Chimiklisin kanssa. Olimme olleet yhdessä melkein 12 vuotta, ja minä jäin todella kaipaamaan häntä.
Vuonna 1955 avattiin uusi lähetyskoti toisessa osassa Roomaa Uuden Via Appian varrella. Yksi sen neljästä asukkaasta oli Maria Merafina, tyttö joka oli pannut kukkasia huoneisiimme sinä iltana jona saavuimme Milanoon. Tähän osaan kaupunkia perustettiin uusi seurakunta. Kun Roomassa oli pidetty kansainvälinen konventti tuona kesänä, minä pääsin Nürnbergin konventtiin. Oli ihmeellistä tavata noita todistajia, jotka olivat kestäneet niin paljon Hitlerin hallinnon alaisuudessa!
Takaisin Yhdysvaltoihin
Palasin Yhdysvaltoihin vuonna 1956 sairauslomalle. En kuitenkaan koskaan siirtänyt katsettani pois kallisarvoisesta edusta palvella Jehovaa nyt ja myöhemmin loputtomasti hänen uudessa maailmassaan. Aioin palata Italiaan. Mutta sitten tutustuin Orville Michaeliin, joka palveli Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa, ja meidät vihittiin kansainvälisen konventin jälkeen, joka pidettiin tuossa kaupungissa vuonna 1958.
Pian tämän jälkeen muutimme Front Royaliin Virginiaan, missä palvelimme pienessä seurakunnassa. Asuimme pikkuruisessa asunnossa valtakunnansalin takana. Maaliskuussa 1960 meidän oli lopulta palattava Brooklyniin etsimään ansiotyötä saadaksemme laskut maksettua. Siivosimme illat eri pankkeja, niin että saatoimme pysyä kokoaikaisessa palveluksessa.
Brooklynissa ollessamme isäni kuoli ja anoppini halvaantui lievästi. Päätimme siksi muuttaa Oregoniin lähelle äitejämme. Saimme molemmat osapäivätyötä ja jatkoimme tienraivauspalvelusta. Syksyllä 1964 ajoimme äitiemme kanssa mantereen poikki Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran vuosikokoukseen Pittsburghiin Pennsylvaniaan.
Käydessämme Rhode Islandilla kierrosvalvoja Arlen Meier ja hänen vaimonsa kannustivat meitä muuttamaan osavaltion pääkaupunkiin Providenceen, missä Valtakunnan julistajia tarvittiin enemmän. Äitimme kehottivat meitä ottamaan vastaan tämän uuden tehtävämääräyksen, joten palattuamme Oregoniin myimme suurimman osan irtaimistostamme ja muutimme Providenceen.
Uudelleen Gilead-kouluun
Kesällä 1965 olimme konventissa Yankee-stadionilla. Anoimme siellä Gilead-kouluun avioparina. Noin kuukauden kuluttua saimme yllätykseksemme anomukset, jotka piti palauttaa 30 päivän kuluessa. Minua arvelutti lähteä kauas ulkomaille, koska äiti oli huonossa kunnossa. Hän kuitenkin kannusti minua: ”Täytä vain tuo anomus. Kyllähän sinä tiedät, että meidän pitäisi aina tarttua mihin tahansa palvelustehtävään, jonka Jehova tarjoaa!”
Asia oli sillä selvä. Täytimme anomukset ja panimme ne postiin. Oli melkoinen yllätys saada kutsu 42. kurssille, joka alkoi 25. huhtikuuta 1966! Gilead-koulu sijaitsi silloin Brooklynissa New Yorkissa. Vajaan viiden kuukauden kuluttua me 106 oppilasta valmistuimme 11. syyskuuta 1966.
Määräys Argentiinaan
Kahden päivän kuluttua päättäjäisistä olimme matkalla Argentiinaan Perun lentoyhtiön koneella. Buenos Airesin lentokentällä meitä oli vastassa haaratoimistonvalvoja Charles Eisenhower. Hän luotsasi meidät tullin läpi ja vei meidät haaratoimistoon. Meillä oli päivä aikaa purkaa tavaramme ja kotiutua, sitten alkaisivat espanjan tuntimme. Opiskelimme espanjaa 11 tuntia päivässä ensimmäisen kuukauden ajan. Toisen kuukauden aikana opiskelimme kieltä neljä tuntia päivässä ja aloimme käydä kenttäpalveluksessa.
Viivyimme Buenos Airesissa viisi kuukautta, ja sitten meidät määrättiin Rosarioon, suureen kaupunkiin joka sijaitsee neljän tunnin junamatkan päässä pohjoiseen. Palveltuamme siellä vuoden ja kolme kuukautta meidät lähetettiin vielä pohjoisemmaksi Santiago del Esteroon, kuumassa erämaaprovinssissa sijaitsevaan kaupunkiin. Olimme siellä tammikuussa 1973, kun äiti kuoli. En ollut nähnyt häntä neljään vuoteen. Surussani minua auttoi varma ylösnousemustoivo ja tieto siitä, että palvelin siellä, missä äiti olisi halunnut minun olevan (Johannes 5:28, 29; Apostolien teot 24:15).
Santiago del Esteron asukkaat olivat ystävällisiä, ja oli helppo aloittaa raamatuntutkisteluja. Kun menimme sinne vuonna 1968, kokouksissa kävi 20–30 henkeä, mutta kahdeksan vuoden kuluttua seurakunnassamme oli yli sata julistajaa. Lisäksi lähikaupungeissa oli kaksi uutta seurakuntaa, joissa oli 25–50 julistajaa.
Taas takaisin Yhdysvaltoihin
Vuonna 1976 meidät määrättiin terveysongelmien vuoksi takaisin Yhdysvaltoihin erikoistienraivaajiksi, Fayettevilleen Pohjois-Carolinaan. Siellä oli paljon espanjankielisiä ihmisiä Keski- ja Etelä-Amerikasta, Dominikaanisesta tasavallasta, Puerto Ricosta ja jopa Espanjasta. Meillä oli monia raamatuntutkisteluja, ja aikanaan aloitti toimintansa espanjankielinen seurakunta. Olimme tuolla määräalueella lähes kahdeksan vuotta.
Meidän oli kuitenkin tarpeellista asua lähempänä anoppiani, joka oli hyvin iäkäs ja huonokuntoinen. Hän asui Portlandissa Oregonissa, ja siksi saimme uuden määräyksen espanjankieliseen seurakuntaan Washingtonin osavaltiossa sijaitsevaan Vancouveriin, joka ei ole kaukana Portlandista. Seurakunta oli pieni, kun saavuimme sinne joulukuussa 1983, mutta kokouksiin tulee monia uusia.
Kesäkuussa 1996 olin ollut kokoaikaisessa palveluksessa täydet 53 vuotta, ja 1. tammikuuta 1996 tuli miehelleni täyteen 55 vuotta. Olen näiden monien vuosien varrella saanut auttaa satoja ihmisiä oppimaan Jumalan sanan totuuden ja vihkimään elämänsä Jehovalle. Monet heistä palvelevat nykyään vanhimpina ja kokoaikaisina palvelijoina.
Silloin tällöin minulta kysytään, olisinko halunnut lapsia. Tosiasiassa Jehova on siunannut minua monilla hengellisillä lapsilla ja lastenlapsilla. Elämäni on tosiaan ollut rikasta ja täysipainoista Jehovan palveluksessa. Voin samaistua Jeftan tyttäreen, joka käytti elämänsä temppelipalvelukseen eikä koskaan hankkinut lapsia suuren palvelusetunsa vuoksi (Tuomarit 11:38–40).
Muistan vieläkin, miten vihkiydyin Jehovalle ollessani vasta pikkutyttö. Paratiisikuva on mielessäni aivan yhtä elävä kuin silloin. Katseeni ja sydämeni on yhä kohdistettu loputtoman elämän palkintoon, joka saadaan Jumalan uudessa maailmassa. En tosiaankaan halua palvella Jehovaa vain noin 50:tä vuotta vaan ikuisesti – hänen Valtakunnan hallintonsa alaisuudessa.
[Kuva s. 23]
Dorothy Craden, kädet harteillani, ja tienraivaustovereita vuonna 1943
[Kuva s. 23]
Roomassa toisten lähetystyöntekijöiden kanssa vuonna 1953
[Kuva s. 25]
Mieheni ja minä