Olen palvellut kärsivällisesti Jehovaa nuoruudestani saakka

KERTONUT RUDOLF GRAICHEN

Ollessani vasta 12-vuotias perhettämme kohtasi murhenäytelmä, joka iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ensin isä joutui vankilaan. Sitten sisareni ja minut vietiin väkisin pois kotoa ja lähetettiin asumaan vieraiden ihmisten luokse. Myöhemmin Gestapo pidätti äidin ja minut. Minä jouduin vankilaan, ja äiti päätyi keskitysleirille.

TÄMÄ tapahtumasarja oli vasta alkua sille tuskallisen vainon ajalle, jonka jouduin nuoruudessani kokemaan yhtenä Jehovan todistajista. Natsien pahamaineinen Gestapo ja sitten Itä-Saksan Stasi yrittivät saada nuhteettomuuteni Jumalan edessä murtumaan. Palveltuani hänelle vihkiytyneenä nyt yli 50 vuotta voin sanoa psalmistan tavoin: ”Kyllin kauan he ovat osoittaneet vihamielisyyttä minua kohtaan nuoruudestani asti, mutta he eivät ole päässeet minusta voitolle.” (Psalmit 129:2.) Miten kiitollinen olenkaan Jehovalle!

Synnyin 2. kesäkuuta 1925 pienessä Luckan kaupungissa lähellä Leipzigiä Saksassa. Jo ennen syntymääni vanhempani Alfred ja Teresa tunnistivat Raamatun totuuden soinnin silloin raamatuntutkijoina tunnettujen Jehovan todistajien julkaisuista. Muistan katselleeni joka päivä kotimme seinillä riippuvia raamatullisia kuvia. Eräässä kuvassa oli susi ja karitsa, vohla ja leopardi, vasikka ja leijona – kaikki rauhassa ja pieni poika niitä johdattelemassa (Jesaja 11:6–9). Tällaiset kuvat tekivät minuun pysyvän vaikutuksen.

Milloin vain oli mahdollista, vanhempani ottivat minut mukaansa seurakunnan toimintoihin. Esimerkiksi helmikuussa 1933, vain muutama päivä Hitlerin valtaannoususta, pikkukaupungissamme esitettiin ”Kuvanäytös Luominen”, joka koostui kuultokuvista, elokuvista ja levytetystä selostuksesta. Olin aivan innoissani, kun seitsenvuotiaana pikkupoikana ajoin avopakettiauton lavalla ”Luomisnäytöksen” mainoskulkueessa! Nuoresta iästäni huolimatta veljet saivat minut tässä ja muissa tilanteissa tuntemaan itseni seurakunnan hyödylliseksi jäseneksi. Sain siis opetusta Jehovalta ja vaikutteita hänen Sanastaan hyvin nuoresta pitäen.

Opin luottamaan Jehovaan

Koska Jehovan todistajat ovat kristittyinä ehdottoman puolueettomia, he eivät sekaantuneet kansallissosialistiseen politiikkaan. Siksi natsit saattoivat vuonna 1933 voimaan lakeja, joilla meitä kiellettiin saarnaamasta, kokoontumasta ja edes lukemasta omaa raamatullista kirjallisuuttamme. Syyskuussa 1937 Gestapo pidätti kaikki seurakuntamme veljet, myös isäni. Se suretti minua kovasti. Isä tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen.

Tilanne kävi meille kotona hyvin vaikeaksi. Opimme kuitenkin nopeasti luottamaan Jehovaan. Eräänä päivänä kun tulin koulusta kotiin, äiti oli lukemassa Vartiotornia. Hän halusi valmistaa minulle jotain syötävää, ja siksi hän pani lehden pienen astiakaapin päälle. Kun korjasimme astioita pöydästä aterian jälkeen, ovelta kuului äänekäs koputus. Siellä oli poliisi, joka halusi tarkastaa, oliko asunnossamme raamatullista kirjallisuutta. Säikähdin kovasti.

Oli epätavallisen kuuma päivä. Siksi poliisi otti ensi töikseen päästään kypärän ja asetti sen pöydälle. Sitten hän aloitti etsinnän. Hänen katsellessaan pöydän alle hänen kypäränsä alkoi liukua pois sen päältä. Siksi äiti tarttui nopeasti kypärään ja asetti sen astiakaapin päälle, niin että Vartiotorni jäi aivan kypärän alle! Poliisi tutki asuntomme läpikotaisin, muttei löytänyt lainkaan kirjallisuutta. Hänelle ei tietenkään tullut mieleenkään katsoa kypäränsä alle. Ollessaan valmis lähtemään hän mumisi äidille anteeksipyyntönsä ja tapaili samalla selkänsä takana olevaa kypärää. Miten helpottunut olinkaan!

Tällaiset kokemukset valmistivat minua vaikeampiin koetuksiin. Esimerkiksi koulussa minua painostettiin liittymään Hitlerin nuorisojärjestöön, jossa lapsia totutettiin sotilaalliseen kuriin ja heihin iskostettiin natsifilosofiaa. Joillakin opettajilla oli henkilökohtaisena tavoitteena saada oppilaansa osallistumaan siihen sataprosenttisesti. Minun opettajani, Schneider, piti varmaan itseään täysin epäonnistuneena, koska häneltä toisin kuin kaikilta muilta kouluni opettajilta puuttui yksi oppilas sataprosenttisesta osallistumisesta. Minä olin tuo puuttuva oppilas.

Eräänä päivänä Schneider ilmoitti koko luokalle: ”Pojat, huomenna lähdemme luokkaretkelle.” Kaikki pitivät ajatuksesta. Sitten hän lisäsi: ”Teidän kaikkien pitäisi pukea yllenne Hitlerin nuorisojärjestön univormunne, niin että kun marssimme pitkin katuja, kaikki voivat nähdä, että te olette hyviä Hitlerin poikia.” Seuraavana aamuna kaikki pojat ilmaantuivat paikalle univormussaan paitsi minä. Opettaja kutsui minut luokan eteen ja kehotti minua: ”Katso ympärillesi muita poikia ja katso sitten itseäsi.” Hän lisäsi: ”Tiedän, että vanhempasi ovat köyhiä ja ettei heillä ole varaa ostaa sinulle univormua, mutta katsopas, mitä minulla on.” Hän toi minut pöytänsä luo, avasi erään laatikon ja sanoi: ”Haluan antaa sinulle tämän upouuden univormun. Eikös olekin hieno?”

Ennemmin olisin kuollut kuin pukenut ylleni natsiunivormun. Nähdessään, ettei minulla ollut aikomustakaan käyttää sitä, opettajani suuttui, ja koko luokka buuasi minulle. Sitten hän vei meidät retkelle, mutta yritti piilottaa minut panemalla minut kävelemään kaikkien univormupukuisten poikien keskellä. Monet kaupunkilaiset saattoivat kuitenkin nähdä minut, sillä erotuin selvästi luokkatoverieni joukosta. Kaikki tiesivät, että vanhempani ja minä olimme Jehovan todistajia. Olen kiitollinen Jehovalle siitä, että hän antoi minulle tarvitsemaani hengellistä voimaa, kun olin nuori.

Vaino kiihtyy

Eräänä päivänä alkuvuodesta 1938 sisareni ja minut haettiin koulusta ja vietiin poliisiautolla koulukotiin Stadtrodaan noin 80 kilometrin päähän. Miksi? Oikeudessa oli päätetty siirtää meidät pois vanhempiemme vaikutuspiiristä ja tehdä meistä kansallissosialistisia lapsia. Tuosta koulukodista vastaava henkilökunta huomasi pian, että me olimme sisareni kanssa kunnioittavia ja tottelevaisia, mutta samalla lujia kristillisessä puolueettomuudessamme. Se vaikutti johtajattareen niin syvästi, että hän halusi tavata äitini henkilökohtaisesti. Vastoin käytäntöä äiti sai kerran käydä luonamme. Olimme sisareni ja äidin kanssa hyvin onnellisia ja kiitollisia Jehovalle siitä, että hän soi meille tilaisuuden olla yhdessä koko päivän saamassa keskinäistä rohkaisua. Sitä me todella tarvitsimme.

Olimme koulukodissa nelisen kuukautta. Sitten meidät lähetettiin Pahnaan asumaan erääseen perheeseen. Sen jäseniä käskettiin pitämään meidät erossa sukulaisistamme. Äiti ei saanut edes käydä luonamme. Muutaman kerran hän kuitenkin onnistui ottamaan meihin yhteyttä. Äiti tarttui noihin harvinaisiin tilaisuuksiin ja teki parhaansa juurruttaakseen meihin päätöksen pysyä uskollisina Jehovalle, sallisipa tämä millaisia koetuksia ja olosuhteita tahansa (1. Korinttilaisille 10:13).

Ja koetukset tosiaan tulivat. Joulukuun 15. päivänä 1942, ollessani vasta 17-vuotias, Gestapo pidätti minut ja vei minut vankilaan Geraan. Noin viikkoa myöhemmin äitikin pidätettiin, ja hänet tuotiin samaan vankilaan. Koska olin yhä alaikäinen, tapaustani ei voitu käsitellä oikeudessa. Siksi olimme äidin kanssa kuusi kuukautta pidätettyinä tuomioistuimen odottaessa, että täytän 18 vuotta. Samana päivänä, jona täytin 18, äiti ja minä jouduimme oikeuden eteen.

Ennen kuin tajusinkaan, kaikki oli ohi. Silloin en ymmärtänyt, etten enää näkisi äitiä. Viimeiseksi muistikuvakseni hänestä jäi tilanne, jossa näin hänen istuvan oikeudessa tummalla puupenkillä vieressäni. Meidät molemmat julistettiin syyllisiksi. Minut tuomittiin neljäksi vuodeksi vankeuteen ja äiti puoleksitoista vuodeksi.

Noihin aikoihin vankiloissa ja leireissä oli tuhansia Jehovan todistajia. Minut lähetettiin kuitenkin Stollbergin vankilaan, jossa olin ainoa todistaja. Vietin yli vuoden eristyssellissä, mutta Jehova oli kanssani. Rakkaus, jota olin kehittänyt häntä kohtaan nuoruudessani, oli hengellisen selviytymiseni avain.

Toukokuun 9. päivänä 1945, oltuani vankilassa kaksi ja puoli vuotta, saimme hyviä uutisia: sota oli ohi! Tuona päivänä pääsin vapaaksi. Käveltyäni 110 kilometriä saavuin kotiin kirjaimellisesti sairaana uupumuksesta ja nälästä. Tervehtymiseni kesti useita kuukausia.

Sain heti saavuttuani kuulla hyvin ikäviä uutisia. Ensiksi äidistä. Hänen oltuaan vankilassa puolitoista vuotta natsit pyysivät häntä allekirjoittamaan todistuksen, jonka mukaan hän luopuisi uskostaan Jehovaan. Hän kieltäytyi. Siksi Gestapo vei hänet naisten keskitysleiriin Ravensbrückiin. Hän kuoli siellä pilkkukuumeeseen juuri ennen sodan päättymistä. Hän oli hyvin rohkea kristitty – sisukas taistelija, joka ei antanut koskaan periksi. Muistakoon Jehova häntä hyvällä.

Sain uutisia myös vanhemmasta veljestäni Werneristä, joka ei koskaan vihkiytynyt Jehovalle. Hän oli liittynyt Saksan armeijaan ja kuollut Venäjällä. Entä isäni? Hän tuli kyllä kotiin, mutta valitettavasti hän oli yksi niistä hyvin harvoista todistajista, jotka allekirjoittivat tuon pahamaineisen dokumentin, jossa he kielsivät uskonsa. Nähdessäni hänet hän vaikutti synkältä ja mieleltään häiriintyneeltä (2. Pietarin kirje 2:20).

Lyhyt innokkaan hengellisen toiminnan kausi

Maaliskuun 10. päivänä 1946 olin ensimmäisessä sodanjälkeisessä konventissani Leipzigissä. Olin aivan innoissani kuullessani ilmoituksen, että samana päivänä olisi kastetilaisuus! Vaikka olin vihkinyt elämäni Jehovalle monta vuotta aikaisemmin, tämä oli ensimmäinen tilaisuuteni päästä kasteelle. En milloinkaan unohda tuota päivää.

Maaliskuun 1. päivänä 1947, oltuani tienraivaajana kuukauden, minut kutsuttiin Beteliin Magdeburgiin. Seuran toimistot olivat vahingoittuneet pahoin pommituksessa. Oli suuri etu auttaa korjaustyössä! Tuon kesän jälkeen minut määrättiin Wittenbergen kaupunkiin erikoistienraivaajaksi. Joinakin kuukausina käytin yli 200 tuntia Jumalan valtakunnan hyvän uutisen julistamiseen toisille. Oli todella riemullista olla taas vapaa – ei sotaa, ei vainoa, ei vankiloita!

Valitettavasti tuo vapaus ei kestänyt kauan. Sodan jälkeen Saksa jaettiin, ja se alue, jolla minä asuin, joutui kommunistien valvontaan. Syyskuussa 1950 Stasina tunnettu Itä-Saksan salainen poliisi alkoi pidättää veljiä järjestelmällisesti. Minua vastaan esitettiin järjettömiä syytteitä. Väitettiin, että olin Amerikan hallituksen hyväksi toimiva vakoilija. Minut lähetettiin maan pahimpaan Stasin vankilaan Brandenburgiin.

Saan tukea hengellisiltä veljiltäni

Siellä Stasi ei antanut minun nukkua päivällä. Sitten minua kuulusteltiin koko yö. Kun minua oli piinattu tällä tavoin muutamia vuorokausia, tilanne paheni. Eräänä aamuna minua ei vietykään takaisin selliini, vaan yhteen heidän pahamaineisista ”sukellusveneselleistään” (U-Boot Zellen), jotka olivat saaneet nimensä siitä, että ne sijaitsivat syvällä kellarissa. Vanha, ruosteinen rautaovi avattiin ja minua pyydettiin astumaan sisään. Minun piti astua korkean kynnyksen yli. Kun laskin jalkani alas, huomasin lattian olevan kokonaan veden peitossa. Ovi rämäytettiin pelottavan äänekkäästi kiinni. Sellissä ei ollut valoja eikä ikkunaa. Oli pilkkopimeää.

Koska lattialla oli vettä monta tuumaa en voinut istua, maata enkä nukkua. Odotettuani ikuisuudelta tuntuneen ajan minut vietiin lisäkuulusteluihin kirkkaiden lamppujen alle. En tiedä, kumpi oli pahempaa – seistä vedessä koko päivä lähes täydellisessä pimeydessä vai kestää koko yö tuskallisen kirkkaita valonheittimiä, jotka oli suunnattu suoraan minuun.

Monta kertaa minut uhattiin ampua. Kun olin ollut joitakin öitä kuulusteluissa, luokseni tuli eräänä aamuna korkea-arvoinen venäläinen upseeri. Minulla oli tilaisuus sanoa hänelle, että saksalainen Stasi kohteli minua jopa vielä huonommin kuin natsien Gestapo oli kohdellut. Kerroin hänelle, että Jehovan todistajat olivat puolueettomia niin natsihallituksen alaisuudessa kuin myös kommunistihallituksen alaisuudessa ja että me emme sekaannu politiikkaan missään päin maailmaa. Sanoin, että sitä vastoin monet silloiset Stasin virkailijat olivat kuuluneet Hitlerin nuorisojärjestöön, jossa he todennäköisesti oppivat vainoamaan julmasti viattomia ihmisiä. Puhuessani hytisin vilusta, nälästä ja uupumuksesta.

Yllätyksekseni tuo venäläinen upseeri ei suuttunut minulle. Päinvastoin hän pani harteilleni huovan ja kohteli minua ystävällisesti. Pian hänen käyntinsä jälkeen pääsin takaisin mukavampaan selliin. Muutaman päivän kuluttua minut luovutettiin saksalaisen tuomioistuimen haltuun. Juttuni ollessa vielä kesken minulla oli hieno etu jakaa selli viiden muun todistajan kanssa. Tunsin virkistyväni suuresti hengellisten veljieni seurasta kärsittyäni paljon julmaa kohtelua (Psalmit 133:1).

Oikeudessa minut julistettiin syylliseksi vakoiluun ja tuomittiin neljäksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Sitä pidettiin lievänä rangaistuksena. Jotkut veljet tuomittiin yli kymmeneksi vuodeksi. Minut lähetettiin äärimmäisen tarkasti vartioituun kuritushuoneeseen. Sitä vartioitiin niin tiukasti, etten usko edes hiiren pystyneen ryömimään tuohon vankilaan tai siitä ulos. Jehovan avulla jotkut urheat veljet onnistuivat kuitenkin salakuljettamaan sinne kokonaisen Raamatun. Se hajotettiin osiin ja jaettiin eri kirjoiksi, joita kierrätettiin vankeina olevien veljien keskuudessa.

Miten se tapahtui? Se oli hyvin vaikeaa. Tapasimme toisemme ainoastaan joka toinen viikko, kun meidät vietiin suihkuun. Kerran suihkussa ollessani eräs veli kuiskasi korvaani, että hän oli piilottanut joitakin Raamatun sivuja pyyhkeeseensä. Minun piti suihkun jälkeen ottaa hänen pyyhkeensä omani asemesta.

Yksi vartijoista näki veljen kuiskaavan minulle ja löi häntä melko pahasti patukalla. Minun piti siepata pyyhe nopeasti ja mennä muiden vankien joukkoon. Onneksi minua ei saatu kiinni, kun minulla oli hallussani Raamatun sivuja. Muutoin hengellinen ravitsemisohjelmamme olisi joutunut vaaraan. Meille sattui monia tällaisia kokemuksia. Luimme aina Raamattua salaa ja antauduimme siinä suureen vaaraan. Apostoli Pietarin sanat ”Pysykää järkevinä, olkaa valppaat” olivat tosiaan hyvin sopivat (1. Pietarin kirje 5:8).

Jostakin syystä viranomaiset päättivät siirtää joitakuita meistä toistuvasti kuritushuoneesta toiseen. Neljän vuoden aikana olin noin kymmenessä eri kuritushuoneessa. Onnistuin kuitenkin aina löytämään veljiä. Opin rakastamaan syvästi kaikkia näitä veljiä, ja joka kerta kun minut siirrettiin, olin aina hyvin surullinen joutuessani eroamaan heistä.

Lopulta minut lähetettiin Leipzigiin, ja siellä pääsin vapaaksi vankilasta. Hyvästien asemesta vartija, joka päästi minut vapauteen, sanoi: ”Tapaamme taas pian.” Tuo ilkeä mies halusi, että joutuisin takaisin telkien taakse. Ajattelen usein psalmia 124:2, 3, jossa sanotaan: ”Ellei olisi osoittautunut, että Jehova oli puolellamme, kun ihmiset nousivat meitä vastaan, niin he olisivat nielleet meidät ilmielävinä, kun heidän suuttumuksensa hehkui meitä vastaan.”

Jehova vapauttaa uskolliset palvelijansa

Nyt olin taas vapaa mies. Kaksoissisareni Ruth ja sisar Herta Schlensog olivat portilla odottamassa minua. Kaikkina näinä vankeusvuosinani Herta oli lähettänyt minulle joka kuukausi pienen ruokapaketin. Uskon todella, että ilman noita pikkupaketteja olisin kuollut vankilassa. Muistakoon Jehova häntä hyvällä.

Vapautumiseni jälkeen Jehova on siunannut minua antamalla minulle monia palvelustehtäviä. Palvelin jälleen erikoistienraivaajana Gronaussa Saksassa ja kierrosvalvojana Saksan Alpeilla. Myöhemmin minut kutsuttiin lähetystyöhön valmentavan Vartiotornin raamattukoulun Gileadin 31. kurssille. Kurssimme päättäjäiset pidettiin Yankee-stadionilla Jehovan todistajien kansainvälisessä konventissa vuonna 1958. Sain puhua suurelle veljien ja sisarten joukolle ja kertoa kokemuksistani.

Päättäjäisten jälkeen matkustin Chileen lähetystyöntekijäksi. Palvelin siellä jälleen kierrosvalvojana Chilen eteläisimmässä osassa – minut lähetettiin kirjaimellisesti maan ääriin. Vuonna 1962 menin naimisiin Patsy Beutnagelin, San Antoniosta Texasista Yhdysvalloista olevan viehättävän lähetystyöntekijän, kanssa. Hän palveli rinnallani Jehovaa monta suurenmoista vuotta.

Yli 70 vuotta kestäneen elämäni aikana olen kokenut monia onnellisia hetkiä ja monia onnettomuuksia. Psalmista sanoi: ”Paljon on vanhurskaalla onnettomuuksia, mutta Jehova vapauttaa hänet niistä kaikista.” (Psalmit 34:19.) Vuonna 1963 ollessamme vielä Chilessä jouduimme Patsyn kanssa kokemaan tyttövauvamme traagisen kuoleman. Myöhemmin Patsy sairastui vakavasti, ja muutimme Texasiin. Hänkin kuoli traagisissa oloissa vain 43-vuotiaana. Rukoilen usein, että Jehova muistaisi rakastettavaa vaimoani hyvällä.

Vaikka olen nykyään sairaalloinen ja vanha, minulla on ilo palvella vakituisena tienraivaajana ja vanhimpana Bradyssa Texasissa. Elämä ei tosin ole aina ollut helppoa ja joudun ehkä vielä kohtaamaan muita koetuksia. Voin kuitenkin sanoa psalmistan tavoin: ”Oi Jumala, sinä olet opettanut minua nuoruudestani asti, ja yhä vielä kerron ihmeellisistä teoistasi.” (Psalmit 71:17.)

[Kuvat s. 23]

1) Palvelen nykyään vanhimpana ja tienraivaajana, 2) Patsyn kanssa juuri ennen avioitumistamme, 3) Schneiderin luokkahuoneessa, 4) äitini Teresa, joka kuoli Ravensbrückissä