Mistä nykyinen luottamuspula johtuu?
VOIKO nykyään enää luottaa keneenkään? Olet saattanut kuulla jonkun kysyvän tätä turhautuneena. Tai ehkä olet jopa itse esittänyt saman kysymyksen, kun elämässäsi on tapahtunut jotain kuohuttavaa.
Eri instituutiot ja toiset ihmiset kärsivät luottamuspulasta kiistatta kautta maailman. Usein syystäkin. Odottaako kukaan useimpien poliitikkojen pitävän ennen vaaleja antamansa lupaukset? Vuonna 1990 tehdyssä selvityksessä tuhannesta saksalaisesta opiskelijasta 16,5 prosenttia uskoi poliitikkojen pystyvän ratkaisemaan maailman ongelmia, mutta kaksi kertaa niin suuri määrä epäili sitä vahvasti. Lisäksi enemmistö sanoi, etteivät he luottaneet poliitikkojen kykyyn ratkoa ongelmia sen enempää kuin näiden halukkuuteenkaan tehdä niin.
Stuttgarter Nachrichten -sanomalehdessä pahoiteltiin: ”Liian monet poliitikot ajattelevat ensin omaa etuaan ja vasta sen jälkeen mahdollisesti äänestäjiensä etuja.” Muualla maailmassa ollaan samaa mieltä. The European -lehdessä sanottiin eräästä maasta: ”Nuorten kyynisyys poliitikkoja kohtaan on aiheellista, ja samanlainen asenne on heitä vanhemmillakin.” Lehdessä todettiin, että äänestäjät potkivat puolueet säännöllisesti pois vallasta. Lisäksi todettiin: ”Nuorten tuntema luottamuspula ja irrallisuus pistävät heti silmään, kun on heidän seurassaan.” Demokraattinen hallitus ei kuitenkaan saa paljoa aikaan ilman kansan luottamusta. Yhdysvaltain entinen presidentti John F. Kennedy on sanonut: ”Kansan luottamus on tehokkaan hallinnon perusta.”
Mitä tulee rahamaailmaa kohtaan tunnettavaan luottamukseen, äkkinäiset taloudelliset suunnanmuutokset ja epäonnistuneet pyrkimykset rikastua nopeasti ovat tehneet monet epävarmoiksi. Kun maailman pörssikurssit heilahtivat rajusti lokakuussa 1997, eräässä uutislehdessä puhuttiin ”ankarasta ja joskus järjenvastaisesta luottamuspulasta” sekä ”epäluottamustartunnasta”. Lisäksi sen mukaan ”luottamus on [eräässä Aasian maassa] kärsinyt niin pahoin, että hallituksen koko olemassaolo – – on uhattuna”. Tiivistelmänä siinä sanottiin se, mikä on ilmeistä: ”Talouselämä on riippuvainen luottamuksesta.”
Uskontokaan ei herätä luottamusta. Saksassa ilmestyvässä uskonnollisessa lehdessä Christ in der Gegenwart todettiin pahoitellen: ”Väestön luottamus kirkkoon vähenee jatkuvasti.” Vuosina 1986–92 sellaisten saksalaisten määrä, jotka luottivat lujasti tai ainakin selvästi kirkkoon, putosi 40 prosentista 33 prosenttiin. Entisessä Itä-Saksassa se putosi alle 20 prosenttiin. Toisaalta niiden ihmisten määrä, jotka luottivat kirkkoon vähän tai eivät lainkaan, kasvoi 56 prosentista 66 prosenttiin entisen Länsi-Saksan alueella ja 71 prosenttiin entisessä Itä-Saksassa.
Luottamuksen heikkeneminen on tullut ilmeiseksi muuallakin kuin politiikassa, taloudessa ja uskonnossa, jotka ovat yhteiskunnan kolme tukipilaria. Yksi esimerkki on lain täytäntöönpanon valvonta. Rikoslakien aukot, oikeuden tasapuolisen jakamisen vaikeus ja tuomioistuinten kyseenalaiset päätökset ovat vakavasti horjuttaneet ihmisten luottamusta. Time-lehden mukaan ”kansalaiset ja poliisit ovat kokeneet niin monia pettymyksiä, etteivät he enää luota järjestelmään, joka yhä uudestaan laskee vaarallisia rikollisia takaisin kadulle”. Kun poliisia syytetään turmeltuneisuudesta ja kovista otteista, luottamus sitäkin kohtaan on heikentynyt jyrkästi.
Luottamuksen puute korostuu kansainvälisessä politiikassa, kun rauhanneuvottelut keskeytyvät ja aselevot rikkoutuvat. Yhdysvaltain YK-lähettiläs Bill Richardson oivalsi, mikä oli suurimpana kompastuskivenä Lähi-idän rauhan tiellä, sanoessaan yksinkertaisesti: ”Luottamuspula.”
Samaan aikaan yksityiselämässä monilta ihmisiltä puuttuu luottamusta jopa lähisukulaisiin ja ystäviin, juuri niihin joiden puoleen ihmiset normaalisti kääntyvät etsiessään ymmärtämystä ja lohtua ongelmiensa keskellä. Tilanne on paljolti samanlainen kuin se, jota heprealainen profeetta Miika kuvaili: ”Älkää uskoko toveriin. Älkää panko luottamustanne uskottuun ystävään. Siltä, joka sylissäsi makaa, vartioi suusi ovet.” (Miika 7:5.)
Aikamme tunnusmerkki
Eräässä lehdessä lainattiin hiljattain saksalaisen psykologin Arthur Fischerin sanoja: ”Luottamus yhteiskunnan kehitykseen ja omaan henkilökohtaiseen tulevaisuuteen on vähentynyt jyrkästi kaikilla aloilla. Nuoret epäilevät yhteiskunnan instituutioiden kykyä auttaa heitä. Heidän luottamuksensa on olematonta niin poliittisia, uskonnollisia kuin muunkinlaisia järjestöjä kohtaan.” Ei ihme, että sosiologi Ulrich Beck puhuu ”epäilyksen kulttuurista”, kun on kyse vakiintuneista viranomaisista, instituutioista ja asiantuntijoista.
Tällaisessa kulttuurissa ihmiset pyrkivät vetäytymään omiin oloihinsa, kääntämään selkänsä kaikelle vallalle ja elämään omien normiensa mukaan, niin että he tekevät ratkaisuja ilman toisten neuvoja ja ohjeita. Jotkut tulevat kovin epäluuloisiksi, ehkä jopa tahdittomiksi, ollessaan tekemisissä sellaisten kanssa, joihin he eivät tunne voivansa enää luottaa. Tällainen asenne edistää epätervettä ilmapiiriä, jollaista kuvaillaan Raamatussa: ”Viimeisinä päivinä tulee olemaan kriittisiä aikoja, joista on vaikea selviytyä. Sillä ihmiset tulevat olemaan itserakkaita, rahaa rakastavia, suuriluuloisia, pöyhkeitä, rienaajia, vanhemmilleen tottelemattomia, kiittämättömiä, uskottomia, vailla luonnollista kiintymystä, haluttomia mihinkään sopimukseen, panettelijoita, vailla itsehillintää, raivoisia, vailla hyvyyden rakkautta, kavaltajia, uppiniskaisia, ylpeydestä pöyhistyneitä, nautintoja ennemmin kuin Jumalaa rakastavia; heillä on jumalisen antaumuksen muoto, mutta he osoittautuvat pettymykseksi sen voimaan nähden.” (2. Timoteukselle 3:1–5; Sananlaskut 18:1.) Nykyinen luottamuspula on tosiaan aikamme, ”viimeisten päivien”, tunnusmerkki.
Luottamuspulasta kärsivässä maailmassa, joka on tungokseen asti täynnä edellä kuvaillun kaltaisia ihmisiä, elämästä ei todella voi nauttia täysin määrin. Mutta onko realistista ajatella, että tilanne muuttuu? Voidaanko nykyinen luottamuspula voittaa? Jos voidaan, niin miten ja milloin?