Opin luottamaan Jehovaan
KERTONUT JÁN KORPA-ONDO
Elettiin vuotta 1942, ja olin unkarilaisten sotilaiden vartioimana Kurskin lähellä silloisessa Neuvostoliitossa. Olimme joutuneet vangeiksi akselivalloille, jotka taistelivat Neuvostoliittoa vastaan toisessa maailmansodassa. Hautani oli kaivettu, ja sain kymmenen minuuttia aikaa päättää, allekirjoittaisinko paperin, jonka mukaan en olisi enää Jehovan todistaja. Ennen kuin jatkan tästä, kerron, miten olin päätynyt tuohon paikkaan.
SYNNYIN vuonna 1904 Zahorin pikkukylässä, joka sijaitsee nykyisessä Itä-Slovakiassa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Zahor liitettiin vastaperustettuun Tšekkoslovakiaan. Kylässämme oli noin 200 taloa ja kaksi kirkkoa, joista toinen oli katolinen ja toinen kalvinistinen.
Kävin kalvinistisessa kirkossa, mutta elin elämääni ilman moraalisia hillikkeitä. Lähistöllä asui muuan mies, joka oli aivan erilainen. Eräänä päivänä hän alkoi keskustella kanssani ja lainasi minulle Raamatun. Tuo kirja oli silloin ensi kertaa kädessäni. Samoihin aikoihin vuonna 1926 menin naimisiin Barboran kanssa, ja pian saimme kaksi lasta, Barboran ja Jánin.
Aloin lukea Raamattua, mutta siinä oli paljon sellaista, mitä en ymmärtänyt. Siksi menin pappini luo ja pyysin häneltä apua. ”Raamattu on tarkoitettu vain koulua käyneille ihmisille”, hän sanoi. ”Älä edes yritä ymmärtää sitä.” Sitten hän kutsui minut pelaamaan korttia.
Sen jälkeen menin miehen luokse, joka oli lainannut minulle tuon Raamatun. Hän oli raamatuntutkija, jonka nimisinä Jehovan todistajat silloin tunnettiin. Hän auttoi minua ilomielin, ja jonkin ajan kuluttua silmäni alkoivat aueta. Lakkasin juopottelemasta ja aloin elää moraalista elämää; aloin jopa puhua Jehovasta toisille. Raamatun totuus oli asettunut Zahoriin 1920-luvun alussa, ja pian siellä toimi aktiivinen ryhmä raamatuntutkijoita.
Uskonnollinen vastustus oli kuitenkin kovaa. Paikallinen pappi käänsi useimmat sukulaiseni minua vastaan väittäen, että olin menettänyt järkeni. Mutta elämälläni alkoi olla tarkoitus, ja tein lujan päätöksen palvella tosi Jumalaa, Jehovaa. Niinpä menin vuonna 1930 kasteelle sen vertauskuvaksi, että olin vihkiytynyt Jehovalle.
Ankarat koetukset alkavat
Vuonna 1938 asuinseutumme joutui Unkarille, joka taisteli toisessa maailmansodassa Saksan puolella. Tässä vaiheessa vajaan tuhannen asukkaan kylässämme oli viitisenkymmentä todistajaa. Jatkoimme saarnaamista, vaikka vaaransimme siten henkemme ja vapautemme.
Vuonna 1940 sain kutsun Unkarin armeijaan. Mitä tekisin? Olin lukenut Raamatun ennustukset siitä, miten ihmiset takoisivat sota-aseensa rauhanajan työvälineiksi, ja tiesin, että Jumala lopettaisi aikanaan kaikki sodat maan päältä (Psalmit 46:9; Jesaja 2:4). Olin sen vuoksi oppinut vihaamaan sotaa ja päätin olla liittymättä armeijaan seurauksista riippumatta.
Minut tuomittiin 14 kuukaudeksi vankilaan, ja kärsin tuomioni Pécsissä Unkarissa. Samassa vankilassa oli viisi muuta todistajaa, ja olimme kiitollisia siitä, että saatoimme olla yhdessä. Olin kuitenkin jonkin aikaa yksinäissellissä jalat kahleissa. Kun kieltäydyimme tekemästä sotaponnisteluihin liittyvää työtä, meitä piestiin. Meidät pakotettiin myös seisomaan asennossa aamusta iltaan lukuun ottamatta kahden tunnin taukoa keskipäivällä. Tämä koettelemus jatkui kuukausia. Olimme silti onnellisia, koska meillä oli puhdas omatunto Jumalamme edessä.
Myönnytystä koskeva kiistakysymys
Eräänä päivänä luoksemme tuli 15 katolisen papin ryhmä, joka yritti saada meidät vakuuttumaan siitä, että oli tärkeää tukea sotaponnisteluja liittymällä armeijaan. Keskustelun aikana sanoimme: ”Jos voitte näyttää Raamatusta, että sielu on kuolematon ja että menemme taivaaseen, jos kuolemme sodassa, me liitymme armeijaan.” He eivät tietenkään pystyneet todistamaan sitä eivätkä halunneet jatkaa keskustelua.
Vankilatuomioni päättyi vuonna 1941, ja odotin pääseväni takaisin perheeni luo. Sen sijaan minut vietiin kahleissa Sárospatakissa Unkarissa sijaitsevaan armeijan tukikohtaan. Perille tultuamme minulle annettiin mahdollisuus vapautua. Minulle sanottiin: ”Sinun ei tarvitse muuta kuin allekirjoittaa lupaus, jonka mukaan maksat kotiin palattuasi 200 pengőtä.”
”Kuinka se on mahdollista?” kysyin. ”Mitä varten te haluatte tuon rahan?”
”Rahan vastineeksi saat todistuksen siitä, ettet ole läpäissyt armeijan lääkärintarkastusta.”
Olin vaikean ratkaisun edessä. Olin kärsinyt epäinhimillistä kohtelua yli vuoden verran ja aloin väsyä siihen. Nyt voisin päästä vapaaksi pientä korvausta vastaan. ”Mietin asiaa”, mutisin.
Millaisen ratkaisun tekisin? Minun täytyi ajatella vaimoani ja lapsiani. Noihin aikoihin sain eräältä toiselta kristityltä kirjeen, jossa hän rohkaisi minua. Hän lainasi Heprealaiskirjeen 10:38:aa, jossa apostoli Paavali lainaa Jehovan sanoja: ”’Minun vanhurskaani tulee elämään uskosta’ ja ’jos hän vetäytyy pois, ei sieluni mielly häneen’.” Vähän tämän jälkeen kaksi kasarmilla olevaa unkarilaista upseeria puhui kanssani ja toinen heistä sanoi: ”Et tiedäkään, miten paljon me kunnioitamme sinua siksi, että seisot Raamatun periaatteiden takana niin lujasti. Älä anna periksi!”
Seuraavana päivänä menin niiden luokse, jotka olivat tarjonneet minulle vapautta 200 pengőn hinnasta, ja sanoin: ”Koska Jehova Jumala on sallinut minun tulla vangituksi, hän pitää huolen myös vapauttamisestani. En osta itseäni vapaaksi.” Niinpä minut tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen. Yritykset saada minut tinkimään periaatteistani eivät kuitenkaan päättyneet siihen. Oikeus tarjoutui armahtamaan minut, jos suostuisin palvelemaan armeijassa vain kaksi kuukautta niin ettei minun tarvitsisi kantaa edes asetta! Kieltäydyin tästäkin tarjouksesta, ja vankilatuomioni alkoi.
Vaino voimistuu
Minut vietiin jälleen vankilaan Pécsiin. Tällä kertaa kidutus oli ankarampaa. Käteni sidottiin selkäni taakse, ja minut pantiin niistä roikkumaan pariksi tunniksi. Sen johdosta molemmat olkapääni menivät sijoiltaan. Tällaista kidutusta toistettiin noin puolen vuoden ajan. Voin kiittää vain Jehovaa siitä, etten antanut periksi.
Vuonna 1942 ryhmä meitä vankeja – poliittisia vankeja, juutalaisia ja 26 Jehovan todistajaa – vietiin Kurskin kaupunkiin saksalaisten miehittämälle alueelle. Meidät luovutettiin saksalaisille, ja he panivat vangit töihin kantamaan ruokaa, aseita ja vaatteita rintamalla oleville sotilaille. Me todistajat kieltäydyimme siitä, koska se oli vastoin kristillistä puolueettomuuttamme. Siksi meidät palautettiin unkarilaisille.
Lopulta meidät pantiin paikalliseen vankilaan Kurskissa. Meitä hakattiin useiden päivien ajan kumipampuilla kolmesti päivässä. Sain iskun ohimooni ja putosin polvilleni. Lyöntien jatkuessa ajattelin, ettei kuoleminen ollut kovin vaikeaa. Koko ruumiini turtui niin etten tuntenut mitään. Kolmeen päivään meille ei annettu lainkaan syötävää. Sitten meidät vietiin oikeuden eteen, ja kuusi tuomittiin kuolemaan. Kun tuomio oli pantu täytäntöön, meitä jäi jäljelle 20.
Ne uskonkoetukset, jotka kohtasin Kurskissa tuolloin lokakuussa 1942, olivat suurimmat, mitä eteeni on koskaan tullut. Tunteemme ilmaisi hyvin vanhan ajan kuningas Josafat, kun hänen kansansa edessä oli ylivoima: ”Meillä ei ole voimaa tämän suuren joukon edessä, joka on tulossa meitä vastaan, emmekä me itse tiedä, mitä meidän pitäisi tehdä, vaan silmämme ovat kohdistuneet sinuun.” (2. Aikakirja 20:12.)
Meidät 20 vietiin ulos kaivamaan yhteishautaamme 18 unkarilaisen sotilaan valvonnassa. Saatuamme työn tehtyä meille sanottiin, että meillä oli kymmenen minuuttia aikaa allekirjoittaa paperi, jossa sanottiin muun muassa: ”Jehovan todistajien opetus on väärä. En usko siihen enää enkä kannata sitä. Taistelen kotimaani Unkarin puolesta – – vahvistan allekirjoituksellani, että liityn roomalaiskatoliseen kirkkoon.”
Noiden kymmenen minuutin kuluttua kajahti määräys: ”Oikeaan päin! Mars haudalle!” Sitten tuli käsky: ”Ensimmäinen ja kolmas vanki kuoppaan!” Näille kahdelle annettiin toiset kymmenen minuuttia aikaa päättää allekirjoittaa paperi. Yksi sotilaista pyysi hartaasti: ”Luopukaa uskostanne ja tulkaa pois haudasta!” Kukaan ei sanonut sanaakaan. Sitten vastaava upseeri ampui heidät molemmat.
”Entä nuo muut?” kysyi eräs sotilas tältä upseerilta.
”Sitokaa heidät”, hän vastasi. ”Kidutamme heitä vielä vähän ja ammumme sitten kuudelta aamulla.”
Yhtäkkiä minut valtasi pelko, ei siksi, että kuolisin, vaan siksi, etten ehkä kestäisi kidutusta vaan tekisin myönnytyksiä. Otin askeleen eteenpäin ja sanoin: ”Arvoisa herra, olemme tehneet saman rikkomuksen kuin veljemme, jotka juuri ammuitte. Miksi ette ammu meitäkin?”
Mutta he eivät ampuneet. Kätemme sidottiin selän taakse. Sitten meidät nostettiin niistä riippumaan. Kun menetimme tajuntamme, päällemme heitettiin vettä. Tuska oli hirvittävä, sillä ruumiin paino sai olkapäät menemään sijoiltaan. Tätä kidutusta jatkui noin kolme tuntia. Sitten tuli yllättäen määräys, että Jehovan todistajia ei saanut enää ampua.
Siirtyminen itään – ja pako
Kolmen viikon kuluttua meitä marssitettiin jonossa muutaman päivän, kunnes tulimme Donin rannalle. Palveluksessa olevat sotilaat sanoivat, ettei meitä vietäisi elävinä takaisin. Päivällä meille annettiin tarkoituksetonta työtä – kaivoimme ojia ja täytimme ne sitten uudestaan. Illalla pääsimme liikkumaan verrattain vapaasti.
Meillä oli ymmärtääkseni kaksi mahdollisuutta. Voisimme kuolla sinne tai paeta saksalaisilta ja antautua venäläisille. Vain kolme meistä päätti yrittää pakenemista jäätyneen Donin yli. Joulukuun 12. päivänä esitimme Jehovalle rukouksen ja lähdimme menemään. Saavuimme venäläisten rintamalle, ja meidät pantiin heti vankileirille, jolla oli noin 35 000 vankia. Keväällä elossa oli enää noin 2 300 vankia. Loput olivat kuolleet nälkään.
Pääsen vapaaksi mutta onnettomuudet jatkuvat
Selvisin hengissä sodasta ja niistä useista kuukausista, jotka sen jälkeen olin venäläisten vankina. Viimein marraskuussa 1945 suuntasin kohti kotia Zahoriin. Maatilamme oli surkeassa kunnossa, joten minun oli aloitettava kaikki alusta. Vaimoni ja lapseni olivat hoitaneet tilaa sodan aikana, mutta heidät oli evakuoitu itään lokakuussa 1944, kun venäläiset olivat lähestyneet. Koko omaisuutemme oli ryöstetty.
Pahinta oli se, että kotiin palatessani vaimoni oli hyvin sairas. Hän kuoli helmikuussa 1946. Hän oli vasta 38-vuotias. Meille jäi kovin vähän aikaa nauttia yhdessäolosta yli viisi pitkää ja vaikeaa vuotta kestäneen eron jälkeen.
Löysin lohdutusta hengellisten veljieni keskuudesta, kun kävin kokouksissa ja talosta-taloon-palveluksessa. Vuonna 1947 sain lainatuksi sen verran rahaa, että pääsin Brnohon noin 400 kilometrin päähän konventtiin. Siellä kristittyjen veljieni keskellä – joukossa myös Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran silloinen presidentti Nathan H. Knorr – sain paljon lohtua ja rohkaisua.
Emme nauttineet sodanjälkeisestä vapaudestamme pitkään. Vuonna 1948 alkoivat kommunistit ahdistaa meitä. Monet niistä veljistä, jotka ottivat Tšekkoslovakiassa johdon Jehovan todistajien työssä, pidätettiin vuonna 1952, ja minulle annettiin vastuu seurakunnista. Vuonna 1954 minutkin otettiin kiinni ja sain neljän vuoden vankeustuomion. Myös poikani Ján ja hänen poikansa Juraj vangittiin siksi, että he säilyttivät kristillisen puolueettomuutensa. Olin kaksi vuotta Pankrácin vankilassa Prahassa. Vuonna 1956 myönnettiin yleinen armahdus, ja pääsin vapaaksi.
Vihdoinkin vapaus!
Lopulta vuonna 1989 kommunismi menetti otteensa Tšekkoslovakiasta ja Jehovan todistajien työ rekisteröitiin. Saimme kokoontua vapaasti ja saarnata avoimesti. Tässä vaiheessa Zahorissa oli lähes sata todistajaa, mikä merkitsee sitä, että noin joka kymmenes kyläläinen oli todistaja. Muutama vuosi sitten rakensimme kylään kauniin ja tilavan valtakunnansalin, jossa on noin 200 istumapaikkaa.
Olen jo melko huonossa kunnossa, joten veljet kyyditsevät minut valtakunnansalille. Siellä on hyvä olla, ja nautin osallistumisesta Vartiotornin tutkistelussa. Olen onnellinen etenkin siitä, että näen kolmea sukupolvea edustavien jälkeläisteni palvelevan Jehovaa, mukaan luettuna useita lastenlapsia. Yksi heistä palveli Tšekkoslovakian Jehovan todistajien matkavalvojana, kunnes perhevelvollisuudet estivät häntä jatkamasta.
Olen kiitollinen Jehovalle siitä, että hän vahvisti minua monissa koetuksissani. Minua on ylläpitänyt nimenomaan se, että olen kohdistanut huomioni häneen, ”kuin nähden Hänet, joka on näkymätön” (Heprealaisille 11:27). Olen tosiaan tuntenut hänen väkevän, vapauttavan kätensä. Siksi koetan vieläkin päästä seurakunnan kokouksiin ja julistaa hänen nimeään julkisessa palveluksessa siinä määrin kuin pystyn.
[Kuva s. 25]
Zahorin valtakunnansali
[Kuva s. 26]
Arvostan etua vastata ”Vartiotornin” tutkistelussa