Tärkeintä minulle on miellyttää Jehovaa
KERTONUT THEODOROS NEROS
Sellini ovi lennähti auki, ja upseeri huusi: ”Kuka on Neros?” Kun sanoin olevani kyseinen mies, hän komensi: ”Ylös siitä. Aiomme teloittaa teidät.” Tämä tapahtui eräällä sotilasleirillä Korintissa Kreikassa vuonna 1952. Miksi elämäni oli hiuskarvan varassa? Selitän sen kerrottuani ensin hiukan taustastani.
ISÄNI sai kosketuksen raamatuntutkijoihin (Jehovan todistajien silloinen nimitys) vuoden 1925 vaiheilla. Hänestä tuli pian yksi heistä, ja hän kertoi uskonkäsityksistään kahdeksalle sisarukselleen, jotka kaikki omaksuivat Raamatun totuuden. Samoin menettelivät hänen vanhempansa. Hän meni myöhemmin naimisiin, ja minä synnyin vuonna 1929 Agrinionissa Kreikassa.
Nuo vuodet olivat Kreikalle hirvittävää aikaa! Ensin oli kenraali Metaxasin julma diktatuuri. Sitten vuonna 1939 puhkesi toinen maailmansota, ja pian sen jälkeen natsit miehittivät Kreikan. Sairaudet riehuivat ja nähtiin nälkää. Kuolleiden turvonneita ruumiita kuljetettiin pois kottikärryillä. Kävi täysin selväksi, että maailma oli paha ja tarvittiin Jumalan valtakuntaa.
Elämä vihkiytyneenä palvelijana
Olimme 20. elokuuta 1942 ryhmänä koolla Thessalonikin ulkopuolella. Esivalvojamme viittasi brittien sotilaslentokoneisiin, jotka pudottivat pommeja kaupunkiin, ja korosti sitä, että meitä suojeltiin, koska noudatimme kehotusta olla ”jättämättä yhteen kokoontumistamme” (Heprealaisille 10:25). Tuo kokous oli järjestetty merenrannalle, ja minä olin niiden joukossa, jotka tarjoutuivat kastettaviksi. Tultuamme ylös vedestä seisoimme rivissä ja kristityt veljemme ja sisaremme lauloivat laulun, jossa he kiittivät meitä tekemästämme päätöksestä. Se oli unohtumaton päivä!
Kun pian sen jälkeen olimme erään toisen pojan kanssa talosta-taloon-palveluksessa tapaamassa ihmisiä, poliisit pidättivät meidät ja veivät meidät poliisiasemalle. Sen tähdentämiseksi, että meitä pidettiin kommunisteina ja että saarnaamistyömme oli kiellettyä, meitä piestiin ja meille sanottiin: ”Jehova on sama kuin Stalin, senkin idiootit!”
Kreikassa käytiin silloin sisällissotaa, ja kommunisminvastaisuus nostatti kiihkeitä tunteita. Seuraavana päivänä meidät marssitettiin kotiemme ohi käsiraudoissa ikään kuin olisimme olleet rikollisia. Mutta kohtasin muitakin koetuksia.
Uskonkoetuksia koulussa
Alkuvuodesta 1944 kävin vielä koulua ja Thessaloniki oli jatkuvasti natsien hallussa. Eräänä päivänä koulussa uskonnonopettajamme, ortodoksipappi, sanoi kuulustelevansa minulta päivän läksyn. ”Hän ei ole ortodoksikristitty”, sanoivat muut lapset.
”Mikä hän on?” kysyi opettaja.
”Olen Jehovan todistaja”, vastasin.
”Susi lampaiden joukossa”, tuo mies huusi tarttuessaan minuun ja läimäyttäessään minua vasten kasvoja.
Mietin mielessäni, miten ihmeessä lammas voi käydä suden kimppuun.
Muutaman päivän kuluttua meitä oli noin 350 henkeä istumassa ruokapöytien ääressä. Valvoja sanoi: ”Neros lukee pöytärukouksen.” Toistin niin sanotun Isä meidän -rukouksen, jonka Jeesus opetti seuraajilleen ja joka on merkitty muistiin Matteuksen 6:9–13:een. Se ei ollut valvojalle mieleen, ja siksi hän puuskahti omalta paikaltaan pöydästä: ”Miksi esitit tuollaisen rukouksen?”
”Koska olen Jehovan todistaja”, vastasin. Silloin hänkin tarttui minuun ja löi minua poskelle. Myöhemmin samana päivänä eräs opettaja kutsui minut huoneeseensa ja sanoi: ”Hyvä, Neros, pysy lujana uskossasi äläkä luovuta.” Tuona iltana isä rohkaisi minua apostoli Paavalin sanoilla: ”Kaikkia, jotka haluavat elää jumalista antaumusta osoittaen Kristuksen Jeesuksen yhteydessä, tullaan myös vainoamaan.” (2. Timoteukselle 3:12.)
Päästyäni koulusta edessäni oli ammatinvalinta. Koska Kreikassa käytiin sisäisiä taisteluja, edessäni oli myös kristillistä puolueettomuutta koskeva kysymys (Jesaja 2:4; Matteus 26:52). Lopulta minut alkuvuodesta 1952 tuomittiin 20 vuodeksi vankeuteen siksi, että kieltäydyin tarttumasta aseisiin tuona Kreikan historian vaikeana aikana.
Kristillinen puolueettomuuteni koetellaan
Ollessani pidätettynä sotilasleireissä Mesolongionissa ja Korintissa sain tilaisuuden selittää sotilaskomentajille, että Raamatun avulla valmennettu omatuntoni ei sallisi minun ryhtyä sotilaaksi tukemaan poliittisia tarkoitusperiä. ”Olen jo Jeesuksen sotilas”, selitin viitaten 2. Timoteuksen kirjeen 2:3:een. Kun minua kehotettiin harkitsemaan asiaa uudelleen, sanoin, etten ollut tehnyt päätöstäni hetken mielijohteesta vaan vakavan harkinnan jälkeen ja ottaen huomioon sen, että olin vihkiytynyt Jumalalle tehdäkseni hänen tahtonsa.
Seurauksena oli, että jouduin tekemään pakkotyötä, olemaan ilman ruokaa joka toinen päivä 20 päivän ajan ja nukkumaan betonilattialla sellissä, joka oli parin metrin pituinen ja vajaan metrin levyinen. Ja tässä sellissä oli minun lisäkseni vielä kaksi muuta todistajaa! Juuri tänä aikana, Korintin leirissä ollessani, minut haettiin sellistäni teloitettavaksi.
Kulkiessamme teloituspaikalle upseeri kysyi: ”Etkö aio sanoa mitään?”
”En”, vastasin.
”Etkö kirjoita omaisillesi?”
”En”, vastasin taas. ”He tietävät jo, että minut saatetaan teloittaa täällä.”
Saavuimme pihalle, ja minut komennettiin seisomaan seinää vasten. Mutta sitten upseeri ei käskenytkään sotilaita ampumaan, vaan määräsi: ”Viekää hänet sisälle.” Todellisuudessa minua ei ollut aikomuskaan teloittaa, vaan kyseessä oli juoni, jolla koeteltiin päättäväisyyttäni.
Myöhemmin minut lähetettiin Makrónisosin saarelle, jossa en saanut pitää mitään muuta kirjallisuutta kuin Raamatun. Kolmeatoista todistajaa säilytettiin eräässä pienessä talossa erillään lähes 500 vangista, jotka oli tuomittu rikosten vuoksi. Silti kirjallisuutta salakuljetettiin meille jotenkin. Esimerkiksi eräänä päivänä sain laatikollisen loukoúmiaa (suosittu makeinen). Tarkastajat maistelivat niin innokkaasti loukoúmiaa, etteivät he tulleet katsoneeksi sen alle piilotettua Vartiotorni-lehteä. ”Sotilaat söivät loukoúmiaa, mutta me ’söimme’ Vartiotornin!” totesi yksi todistajista.
Onnistuimme saamaan yhden kappaleen niihin aikoihin julkaistua kirjaa Mitä uskonto on tehnyt ihmiskunnalle?, ja eräs englannintaitoinen todistajavanki käänsi sen. Tutkimme salaisissa kokouksissamme yhdessä myös Vartiotornia. Pidimme vankilaa kouluna, tilaisuutena vahvistaa hengellisyyttämme. Ennen kaikkea olimme onnellisia, koska tiesimme, että nuhteeton toimintamme miellytti Jehovaa.
Viimeisen vankeusaikani vietin Týrinthassa Peloponnesoksen itäosassa. Panin siellä merkille vartijan, joka kuunteli tarkkaavaisesti, kun johdin raamatuntutkistelua eräälle toiselle vangille. Yllätyksekseni tapasin tuon vartijan vuosien kuluttua Thessalonikissa! Hänestä oli sillä välin tullut todistaja. Myöhemmin yksi hänen lapsistaan lähetettiin vankilaan, ei toimimaan vartijana, vaan kärsimään vankina. Hän joutui vangiksi samasta syystä kuin minä olin joutunut.
Vapautumisen jälkeen uudelleen toimintaan
Kärsin alkuperäisestä 20 vuoden tuomiostani vain kolme vuotta. Vapauduttuani päätin asettua Ateenaan. Sairastuin kuitenkin pian eräänlaiseen keuhkopussintulehdukseen ja jouduin palaamaan Thessalonikiin. Olin vuoteenomana kaksi kuukautta. Myöhemmin tapasin viehättävän Koula-nimisen tytön, ja menimme naimisiin joulukuussa 1959. Vuonna 1962 hän alkoi palvella tienraivaajana eli Jehovan todistajien kokoaikaisena sananpalvelijana. Kolme vuotta myöhemmin minäkin saatoin astua tienraivaustyöhön.
Tammikuussa 1965 meidät määrättiin kierrostyöhön, vierailemaan seurakunnissa vahvistaaksemme niitä hengellisesti. Tuona kesänä pääsimme myös ensimmäiseen suureen piirikonventtiimme, Wieniin Itävaltaan. Se oli toista kuin Kreikassa, jossa konventtimme oli pidettävä salaa metsässä, koska työmme oli kiellettyä. Vuoden 1965 lopulla meidät kutsuttiin työskentelemään Jehovan todistajien haaratoimistoon Ateenaan. Joidenkuiden sukulaisteni terveysongelmien vuoksi jouduimme kuitenkin palaamaan Thessalonikiin vuonna 1967.
Samalla kun huolehdimme perhevelvollisuuksista, ahersimme edelleen evankelioimistyössä. Keskustellessani kerran serkkuni Kostasin kanssa kuvailin hänelle Jumalan järjestön suurenmoisuutta ja siinä ilmenevää rakkautta, ykseyttä ja tottelevaisuutta Jumalaa kohtaan. Hän sanoi: ”Tuo kaikki olisi aivan mainiota, jos vain Jumala olisi olemassa.” Hän hyväksyi kehotukseni ottaa selvää siitä, onko Jumala olemassa vai ei. Mainitsin hänelle, että olimme menossa Jehovan todistajien kansainväliseen konventtiin Nürnbergiin Saksaan elokuussa 1969. Hän pyysi päästä mukaan, ja myös hänen ystävänsä Alekos, joka tutki Raamattua kanssamme, halusi liittyä joukkoomme.
Nürnbergin konventti oli poikkeuksellinen tapahtuma! Konventti pidettiin valtavalla stadionilla, jolla Hitler oli juhlinut sotilaallisia voittojaan. Läsnä oli enimmillään yli 150 000 kuulijaa, ja Jehovan henki näkyi kaikessa. Pian tämän jälkeen sekä Kostas että Alekos kastettiin. Molemmat toimivat nykyään kristittyinä vanhimpina, ja myös heidän perheenjäsenensä ovat todistajia.
Aloin tutkia erään kiinnostuneen naisen kanssa. Hänen miehensä ilmoitti haluavansa ottaa selvää uskonkäsityksistämme, ja pian sen jälkeen tämä kertoi minulle kutsuneensa luokseen keskustelemaan erään herra Sakkosin, ortodoksiteologin. Aviomies halusi esittää meille kummallekin joitakin kysymyksiä. Sakkosilla oli saapuessaan mukanaan pappi. Mies jonka luona olimme käyneet, sanoi aluksi: ”Ensin haluaisin herra Sakkosilta vastaukset kolmeen kysymykseen.”
Mies näytti raamatunkäännöstä, jota olimme käyttäneet keskusteluissamme, ja sanoi: ”Ensimmäinen kysymys: onko tämä aito Raamattu, vai onko se todistajien Raamattu?” Sakkos vastasi, että se oli arvovaltainen käännös, ja lisäksi hän luonnehti Jehovan todistajia ”ihmisiksi, jotka rakastavat Raamattua”.
Mies jatkoi: ”Toinen kysymys: onko Jehovan todistajilla hyvä moraali?” Todellisuudessa hän halusi tietää, millaisten ihmisten kanssa hänen vaimonsa oli alkanut seurustella. Teologi vastasi, että heillä on ehdottomasti hyvä moraali.
”Kolmas kysymys”, mies jatkoi: ”Maksetaanko Jehovan todistajille palkkaa?” ”Ei”, teologi vastasi.
”Olen saanut vastaukset kysymyksiini ja olen tehnyt päätökseni”, mies sanoi lopuksi. Sen jälkeen hän jatkoi Raamatun tutkimistaan, ja pian hänestä tuli kastettu Jehovan todistaja.
Rikas, antoisa elämä
Aloin jälleen palvella kierrosvalvojana tammikuussa 1976. Kuutisen vuotta myöhemmin sain olla mukana panemassa alulle Kreikassa uutta saarnaamismuotoa, katutyötä. Sitten lokakuussa 1991 aloimme vaimoni kanssa toimia erikoistienraivaajina. Muutamaa kuukautta myöhemmin jouduin neljän suonen ohitusleikkaukseen, ja olen kiitollinen siitä, että se onnistui hyvin. Nyt terveyteni on hyvä, ja olen voinut palata kokoaikaiseen saarnaamistyöhön. Palvelen lisäksi vanhimpana yhdessä Thessalonikin seurakunnista sekä työskentelen paikallisessa sairaalayhteyskomiteassa auttaakseni niitä, jotka tarvitsevat lääkärinhoitoa.
Muistellessani elämääni tajuan, miten tyydyttävää on ollut tehdä sitä, mikä miellyttää taivaallista Isäämme. Olen iloinen siitä, että otin kauan sitten vastaan hänen vetoavan kehotuksensa: ”Ole viisas, poikani, ja ilahduta sydämeni, niin että voin antaa vastauksen pilkkaajalleni.” (Sananlaskut 27:11.) Minua ilahduttaa suuresti nähdä, kuinka Jehovan järjestöön virtaa kautta maailman yhä enemmän vilpittömiä ihmisiä. On todella etu olla mukana vapauttamassa ihmisiä Raamatun totuuden avulla, niin että he saavat odotteen elää ikuisesti vanhurskaassa uudessa maailmassa (Johannes 8:32; 2. Pietarin kirje 3:13).
Yritämme aina kannustaa nuoria Jehovan palvelijoita asettamaan tavoitteekseen kokoaikaisen sananpalveluksen, antamaan aikansa ja voimansa hänelle. Luottamus Jehovaan ja suuri ilo siitä, että ilahduttaa hänen sydämensä, tekevät elämästä tosiaan niin tyydyttävää, ettei sen vertaista löydä mistään muualta! (Sananlaskut 3:5; Saarnaaja 12:1).
[Kuvat s. 21]
(Vasemmalta oikealle)
Työskentelemässä Betelin keittiössä vuonna 1965
Pitämässä puhetta vuonna 1970, jolloin saarnaamisemme oli kiellettyä
Vaimoni kanssa vuonna 1959
[Kuva s. 23]
Vaimoni Koulan kanssa