Jehova on minulle rakkaudellisen huomaavaisuuden Jumala
KERTONUT JOHN ANDRONIKOS
Oli vuosi 1956. Naimisiinmenostani oli vasta yhdeksän päivää, ja nyt seisoin täällä muutoksenhakutuomioistuimen edessä Komotenessa Pohjois-Kreikassa. Toivoin, että Jumalan valtakunnan saarnaamisesta saamani 12 kuukauden tuomio purettaisiin. Muutoksenhakutuomioistuimen päätös – puoli vuotta vankeutta – murskasi tuon toiveen, ja kävi ilmi, että se olikin vasta pitkän oikeudenkäyntien sarjan alku. Jehova osoittautui kuitenkin minulle aina rakkaudellisen huomaavaisuuden Jumalaksi.
SYNNYIN 1. lokakuuta 1931, ja perheemme asui tuolloin Kavalan kaupungissa Makedonian muinaisessa Neapoliissa, jossa apostoli Paavali kävi toisella lähetysmatkallaan. Kun olin viisivuotias, äidistä tuli Jehovan todistaja, ja vaikka hän oli lähes lukutaidoton, hän teki parhaansa juurruttaakseen minuun rakkautta ja pelkoa Jumalaa kohtaan. Isäni oli äärimmäisen konservatiivinen, ja hän piti itsepintaisesti kiinni ortodoksisesta perinteestä. Hän ei ollut kiinnostunut Raamatun totuudesta, vaan vastusti äitiäni ja turvautui usein väkivaltaan.
Vartuin siis jakautuneessa kodissa, jossa isä pieksi ja kohteli kaltoin äitiä, ja hän jopa hylkäsi meidät. Varhaislapsuudestani lähtien äiti vei minut ja pikkusiskoni mukanaan kristillisiin kokouksiin. Täytettyäni 15 vuotta nuoruuden halut ja riippumattomuuden henki saivat minut kuitenkin kääntämään selkäni Jehovan todistajille. Kaikesta huolimatta uskollinen äitini ponnisteli kovasti ja vuodatti monia kyyneleitä yrittäessään auttaa minua.
Köyhyyden ja viettämäni huonon elämän vuoksi sairastuin vakavasti, ja minun täytyi pysyä vuoteessa yli kolme kuukautta. Tuohon aikaan muuan erittäin nöyrä veli, joka oli auttanut äitiä oppimaan totuuden, havaitsi minussa vilpitöntä rakkautta Jumalaan. Hänestä tuntui, että minua voitaisiin auttaa elpymään hengellisesti. Toiset sanoivat hänelle: ”Haaskaat vain aikaasi, kun yrität auttaa Johnia; hän ei ryhdistäydy ikinä.” Hänen kärsivällisyytensä ja sinnikkyytensä minun auttamisessani tuottivat kuitenkin hyviä tuloksia. Elokuun 15. päivänä 1952 ollessani 21-vuotias menin vesikasteelle Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi.
Vastanainut ja vankilassa
Kolme vuotta myöhemmin tutustuin Martha-nimiseen hengellismieliseen sisareen, jolla oli erinomaisia ominaisuuksia, ja pian menimme kihloihin. Eräänä päivänä ällistyin toden teolla, kun Martha sanoi minulle: ”Tänään aion saarnata ovelta ovelle. Haluatko tulla mukaan?” Tätä ennen en ollut milloinkaan ollut ovelta-ovelle-työssä, vaan olin saarnannut enimmäkseen vapaamuotoisesti. Saarnaamistyö oli tuohon aikaan Kreikassa kiellettyä, ja meidän täytyi saarnata maan alla. Tämä johti moniin pidätyksiin, oikeudenkäynteihin ja ankariin vankeusrangaistuksiin. En silti pystynyt sanomaan morsiamelleni ei!
Vuonna 1956 Marthasta tuli vaimoni. Sitten yhdeksän päivää häidemme jälkeen Komotenen muutoksenhakutuomioistuin määräsi minulle puolen vuoden vankeusrangaistuksen. Nyt muistin, mitä olin kysynyt jonkin verran aiemmin eräältä kristityltä sisarelta, joka oli äitini ystävä: ”Miten voisin osoittaa, että olen aito Jehovan todistaja? En ole milloinkaan saanut tilaisuutta todistaa uskoani.” Kun tämä sisar tuli käymään luonani vankilassa, hän muistutti minua tuosta kysymyksestä ja sanoi: ”Nyt voit osoittaa Jehovalle, miten paljon häntä rakastat. Se on sinun tehtäväsi.”
Kun kuulin asianajajani yrittävän kerätä rahaa, jotta pääsisin pois vankilasta, sanoin hänelle, että kärsisin mieluummin tuomioni loppuun. Olin valtavan iloinen, kun puolen vuoden vankeuden päättyessä kaksi muuta vankia omaksui totuuden! Seuraavina vuosina olin mukana monissa oikeudenkäynneissä, joita pidettiin hyvän uutisen vuoksi.
Valinnat joita emme ole koskaan katuneet
Pari vuotta vapautumiseni jälkeen, vuonna 1959, toimin seurakunnanpalvelijana eli esivalvojana ja sain kutsun Valtakunnan palveluskouluun, jossa annettiin valmennusta seurakunnan vanhimmille. Samaan aikaan minulle tarjottiin myös vakituista työpaikkaa yleisestä sairaalasta, eli saisin työtä, joka soisi minulle ja perheelleni taloudellisen turvallisuuden. Minkä valinnan tekisin? Olin jo työskennellyt sairaalassa tilapäisesti kolmen kuukauden ajan, ja johtaja oli erittäin tyytyväinen työhöni, mutta kun sain kutsun kouluun, hän ei olisi laskenut minua edes palkattomalle lomalle. Punnittuani ongelmaa rukouksen hengessä päätin panna Valtakunnan edut ensi sijalle ja hylätä työtarjouksen (Matteus 6:33).
Samoihin aikoihin piiri- ja kierrosvalvoja tulivat vierailulle seurakuntaamme. Meidän oli pidettävä kokoukset salaa yksityiskodeissa ortodoksisten pappien ja vallanpitäjien ankaran vastustuksen vuoksi. Erään kokouksen jälkeen piirivalvoja tuli kysymään minulta, olinko harkinnut kokoaikaista palvelusta. Hänen kysymyksensä osui suoraa sydämeeni, sillä sehän oli ollut haaveenani kasteesta saakka. Sanoin, että halusin sitä aivan valtavasti. Vastuullani oli kuitenkin jo tyttären kasvattaminen. Veli sanoi minulle: ”Luota Jehovaan, niin hän auttaa sinua toteuttamaan suunnitelmasi.” Niinpä vaimoni ja minä pystyimme perhevastuita laiminlyömättä muuttamaan olosuhteitamme niin, että joulukuussa 1960 aloin palvella Itä-Makedoniassa yhtenä maan vain viidestä erikoistienraivaajasta.
Työskenneltyäni vuoden erikoistienraivaajana sain Ateenan haaratoimistosta kutsun palvella matkavalvojana. Kävin kuukauden kurssin, joka valmensi tähän palvelukseen, ja kun kotiin palattuani olin vielä kertomassa Marthalle kokemuksiani, erään suuren mangaanikaivoksen johtaja tuli vierailulle ja pyysi minua kaivoksen jalostusosaston johtajaksi. Hän tarjosi minulle runsaskätistä viisivuotista sopimusta, hienoa taloa sekä autoa. Sain kaksi päivää miettimisaikaa. Jälleen sanoin empimättä rukouksessa Jehovalle: ”Tässä minä olen, lähetä minut.” (Jesaja 6:8.) Vaimoni oli täysin yhtä mieltä kanssani. Luotimme Jumalaan ja aloitimme matkatyön, eikä Jehova rakkaudellisessa huomaavaisuudessaan ole milloinkaan tuottanut meille pettymystä.
Palvelemme niin hyvinä kuin huonoina aikoina
Taloudellisista ongelmista huolimatta kuljimme eteenpäin, ja Jehova huolehti välttämättömyyksistä. Aluksi tapasin matkustaa seurakunnasta toiseen pienellä moottoripyörällä, jopa 500 kilometrin matkoja. Koin monesti vaikeuksia ja jouduin muutamaan onnettomuuteen. Kerran talvella kun olin palaamassa eräästä seurakunnasta ja olin ylittämässä tulvivaa virtaa, moottori sammui ja kastuin polviani myöten läpimäräksi. Sitten moottoripyörästä puhkesi rengas. Muuan ohikulkija, jolla oli pumppu, auttoi minua, ja niin pääsin lähimpään kylään korjaamaan renkaan. Viimein kolmen aikaan aamuyöstä tulin kotiin nääntyneenä ja luita ja ytimiä myöten jäässä.
Erään toisen kerran ollessani matkalla seurakunnasta toiseen moottoripyöräni joutui sivuluisuun ja kaatui polveni päälle. Housuni repesivät, ja ne olivat kauttaaltaan veressä. Minulla ei ollut toisia housuja, joten tuona iltana pidin puheen lainahousuissa, jotka olivat aivan liian suuret. Mitkään vaikeudet eivät kuitenkaan pystyneet sammuttamaan haluani palvella Jehovaa ja rakkaita veljiä.
Eräässä toisessa onnettomuudessa loukkaannuin pahasti: toinen käsivarteni murtui ja etuhampaani vaurioituivat. Tuolloin Yhdysvalloissa asuva sisareni, joka ei ollut todistaja, tuli käymään luonani. Oli valtava helpotus, kun hän auttoi minua ostamaan auton! Kun Ateenan haaratoimiston veljet kuulivat onnettomuudestani, he lähettivät minulle rohkaisevan kirjeen, jossa oli muun muassa lainaus Roomalaiskirjeen 8:28:sta: ”Jumala panee kaikki tekonsa myötävaikuttamaan yhdessä niiden hyväksi, jotka rakastavat Jumalaa.” Tämä vakuutus on osoittautunut elämässäni toistuvasti erittäin paikkansapitäväksi!
Mieluinen yllätys
Vuonna 1963 työskentelin erään erikoistienraivaajan kanssa kylässä, jonka ihmiset eivät olleet vastaanottavaisia. Päätimme työskennellä erillään, kumpikin omalla puolella katua. Olin tuskin ennättänyt koputtaa erään talon oveen, kun oven avannut nainen tempaisi minut sisään, sulki oven ja lukitsi sen. Olin aivan hölmistynyt ja ihmettelin, mistä oli kysymys. Vähän ajan kuluttua hän pyysi erikoistienraivaajankin kiireesti sisälle. Sitten nainen käski meitä: ”Hys, hiljaa! Älkää edes liikahtako!” Pian kuulimme ulkopuolelta vihaisia ääniä. Ihmiset etsivät meitä. Kun tilanne oli rauhoittunut, nainen sanoi: ”Tein tämän oman turvallisuutenne vuoksi. Kunnioitan teitä, sillä uskon, että olette tosi kristittyjä.” Kiitimme häntä vilpittömästi ja lähdimme, kun olimme ensin jättäneet hänelle paljon kirjallisuutta.
Neljätoista vuotta myöhemmin eräässä Kreikan piirikonventissa luokseni tuli nainen, joka sanoi: ”Veli, muistatko minut? Suojelin teitä vastustajilta silloin, kun tulitte kyläämme todistamaan.” Nainen oli muuttanut Saksaan, tutkinut Raamattua ja tullut Jehovan kansan yhteyteen. Nyt koko hänen perheensä oli totuudessa.
Kaikkina näinä vuosina meitä on tosiaankin siunattu monilla ”suosituskirjeillä” (2. Korinttilaisille 3:1). Monet niistä, joita saimme auttaa hankkimaan Raamatun totuuden tuntemusta, palvelevat nyt vanhimpina, avustavina palvelijoina ja tienraivaajina. On innostavaa nähdä, miten kierroksilla, joilla palvelin 1960-luvun alussa, kourallisesta julistajia on tullut yli 10 000 Jehovan palvojaa käsittävä joukko! Kaikki kunnia tästä kuuluu rakkaudellisen huomaavaisuuden Jumalalle, joka käyttää meitä omalla tavallaan.
”Tautivuoteessa”
Matkatyössä viettämiemme vuosien aikana Martha, jolla oli aina iloinen asenne, osoittautui suureksi avuksi. Lokakuussa 1976 hän kuitenkin sairastui vakavasti ja joutui käymään läpi tuskallisen leikkauksen. Hänen alaruumiinsa halvaantui, ja hän joutui pyörätuoliin. Miten selviytyisimme kustannuksista ja henkisestä tuskasta? Luotimme jälleen Jehovaan ja saimme kokea hänen rakkaudellisen ja anteliaan apunsa. Kun lähdin palvelukseen Makedoniaan, Martha jäi erään veljen kotiin Ateenaan, sillä hänelle annettiin tuolloin fysikaalista hoitoa. Hän tapasi soittaa minulle ja sanoa rohkaisevasti: ”Olen kunnossa. Jatka sinä vain edelleen, ja sitten kun pystyn taas liikkumaan, tulen mukaasi pyörätuolillani.” Ja juuri niin hän teki. Rakkaat Betelin veljet lähettivät meille monia kannustavia kirjeitä. Marthaa muistutettiin toistuvasti psalmin 41:3 sanoista: ”Jehova itse tukee häntä tautivuoteessa, koko hänen vuoteensa sinä muutat hänen sairautensa aikana.”
Näiden vakavien terveysongelmien vuoksi tultiin vuonna 1986 siihen tulokseen, että minun olisi hyvä palvella erikoistienraivaajana Kavalassa, missä asun lähellä tyttäremme perhettä. Viime maaliskuussa rakas Marthani nukahti pois. Hän oli uskollinen loppuun saakka. Kun veljet ennen hänen kuolemaansa tapasivat kysyä häneltä hänen vointiaan, vastaus kuului yleensä: ”Voin mainiosti, koska olen lähellä Jehovaa!” Kun valmistauduimme kokouksiin tai saimme houkuttelevia kutsuja palvella alueilla, missä satoa on runsaasti, Marthalla oli tapana sanoa: ”John, lähdetään palvelemaan sinne, missä tarve on suurempi.” Hän ei milloinkaan menettänyt innokasta henkeään.
Joitakin vuosia sitten minullekin tuli vakavia terveysongelmia. Maaliskuussa 1994 minulla todettiin sydämessä hengenvaarallinen vika, ja leikkaus oli välttämätön. Jälleen kerran tunsin Jehovan rakkaudellisen käden tukevan minua kriittisen ajan yli. En milloinkaan unohda rukousta, jonka kierrosvalvoja piti vuoteeni vieressä, kun pääsin tehohoidosta, enkä myöskään sitä muistonviettoa, jonka pidin sairaalahuoneessa neljän totuudesta jonkin verran kiinnostuneen potilaan kanssa.
Jehova on ollut Auttajamme
Aika rientää, ja ruumiimme heikkenee, mutta henkemme uudistuu tutkimisen ja palveluksen avulla (2. Korinttilaisille 4:16). Siitä on nyt 39 vuotta, kun sanoin: ”Tässä olen! Lähetä minut.” Elämä on ollut täysipainoista, onnellista ja palkitsevaa. Tunnen kyllä toisinaan olevani ”ahdistettu ja köyhä”, mutta silloin voin luottavaisena sanoa Jehovalle: ”Sinä olet apuni ja se, joka avaa minulle pääsyn turvaan.” (Psalmit 40:17.) Hän on totisesti ollut minulle rakkaudellisen huomaavaisuuden Jumala.
[Kuva s. 25]
Marthan kanssa vuonna 1956
[Kuva s. 26]
Kavalan satama
[Kuva s. 26]
Marthan kanssa vuonna 1997