Elämäkerta

Iloinen ja kiitollinen sydäntäsärkevästä menetyksestä huolimatta

KERTONUT NANCY E. PORTER

Oli lämmin kesäkuun 5. päivän ilta vuonna 1947 Yhdysvaltain kaakkoisrannikon edustalla sijaitsevilla Bahamasaarilla. Eräs maahanmuuttoviranomainen tuli yllättäen käymään mieheni Georgen ja minun luonani. Hän ojensi meille kirjeen, jossa sanottiin, ettei oleskelumme saarilla ollut enää toivottua ja että meidän oli valmistauduttava ”lähtemään siirtokunnasta heti”!

GEORGE ja minä olimme ensimmäiset Jehovan todistajien lähetystyöntekijät Nassaussa, Bahamasaarten suurimmassa kaupungissa. Meidät määrättiin tänne, kun valmistuimme New Yorkin osavaltion pohjoisosassa toimivan lähetyskoulu Gileadin kahdeksannelta kurssilta. Mitä olimme oikein tehneet, kun aiheutimme noin voimakkaan reaktion vain kolmen kuukauden oleskelun jälkeen? Ja miten on mahdollista, että olen täällä vieläkin, pitkälti yli 50 vuotta myöhemmin?

Valmennusta palvelukseen

Isälläni Harry Kilnerillä oli voimakas vaikutus siihen, millaiseksi elämäni muovautui. Hän antoi minulle erinomaisen esimerkin tekemällä monia uhrauksia voidakseen tulla Jehovan todistajaksi. Vaikka hänen terveytensä ei ollut paras mahdollinen, hän lähti saarnaamaan melkein joka viikonloppu ja pani näin Valtakunnan edut ensi sijalle (Matteus 6:33). Meillä oli taloudellisesti varsin niukkaa, mutta isän kenkäliike oli 1930-luvulla hengellisen toiminnan keskus Lethbridgessä Albertan provinssissa Kanadassa. Varhaisimmat muistoni koskevat Jehovan todistajien kokoaikaisia sananpalvelijoita eli tienraivaajia, jotka kävivät meillä kylässä ja kertoivat kokemuksia.

Aloitin tienraivauspalveluksen vuonna 1943 lähellä Albertan Fort Macleodia ja Claresholmia. Saarnaamistyömme oli Kanadassa tuolloin kielletty, koska vastustajamme olivat esittäneet meidät väärässä valossa toisen maailmansodan aikana. Alueellamme oli pituutta päästä päähän 50 kilometriä, mutta koska olimme nuoria ja energisiä, alueen pienissä yhdyskunnissa ja maatiloilla käyminen joko pyörällä tai jalkaisin ei meitä haitannut. Tuohon aikaan minulla oli mahdollisuus kyläillä joidenkuiden Gileadin käyneiden todistajien luona, ja heidän kokemuksensa herättivät minussa halun tulla lähetystyöntekijäksi.

Vuonna 1945 menin naimisiin George Porterin kanssa, joka oli kotoisin Saskatchewanin provinssista. Hänen vanhempansa olivat olleet innokkaita todistajia vuodesta 1916 lähtien, ja hänkin oli valinnut urakseen kokoaikaisen palveluksen. Saimme ensimmäiseksi yhteiseksi määräalueeksemme Pohjois-Vancouverissa sijaitsevan kauniin esikaupunkialueen Lynn Valleyn. Melko pian sen jälkeen meidät kutsuttiin Gileadiin.

Olen vuosien mittaan keskustellut monista teologisista seminaareista valmistuneiden ihmisten kanssa ja havainnut, kuinka heidän teologinen koulutuksensa on jäytänyt heidän uskoaan Jumalaan ja hänen Sanaansa, Raamattuun. Sitä vastoin se, mitä me opimme Gileadissa, terävöitti ajattelukykyämme ja ennen kaikkea vahvisti uskoamme Jehova Jumalaan ja hänen Sanaansa. Kurssitovereitamme määrättiin muun muassa Kiinaan, Singaporeen ja Intiaan sekä Afrikan ja Etelä-Amerikan maihin. Muistan vieläkin, miten innoissamme olimme, kun saimme tietää, että meidän määräalueemme oli trooppiset Bahamasaaret.

Miten saatoimme jäädä

Kurssitovereittemme matkoihin verrattuna meidän matkamme Bahamaan oli lyhyt. Ei kulunut kauankaan, kun olimme jo ihmettelemässä sen lämmintä säätä, sinisiä taivaita, turkoosia vettä, pastellinvärisiä rakennuksia ja lukemattomia polkupyöriä. Voimakkaimpiin ensivaikutelmiin kuuluu kuitenkin kuva siitä viiden todistajan pienestä ryhmästä, joka oli odottamassa meitä, kun laivamme saapui satamaan. Opimme pian, että paikallinen kulttuuri oli hyvin erilainen kuin se, mihin olimme tottuneet. Miestäni esimerkiksi neuvottiin, ettei hänen tulisi käyttää minusta julkisesti nimitystä ”sweetheart” (’kultaseni’), koska sitä käytetään naisesta yleensä vain avioliiton ulkopuolisessa suhteessa.

Pian papit, jotka ilmeisesti tunsivat itsensä uhatuiksi, koska liikuimme vapaasti ihmisten joukossa, syyttivät meitä väärin kommunisteiksi. Tämän vuoksi saimme määräyksen lähteä maasta. Mutta todistajat – joita oli tuohon aikaan saarilla vajaat 20 – keräsivät heti tuhansia nimiä adressiin, jossa meille pyydettiin lupaa jäädä. Sen ansiosta karkotusmääräys kumottiin.

Uudelle alueelle

Raamatun totuus versoi nopeasti sydämissä, jotka rakastivat Jumalaa, joten Gileadista lähetettiin lisää lähetystyöntekijöitä Bahamaan. Sitten vuonna 1950 perustettiin haaratoimisto. Kymmenen vuotta myöhemmin päätoimistossa New Yorkissa työskentelevä Milton Henschel vieraili Bahamassa ja kysyi lähetystyöntekijöiltä, haluaisivatko jotkut lähteä jollekin toiselle Bahaman saarelle käynnistämään saarnaamistyötä siellä. George ja minä tarjouduimme vapaaehtoisiksi, ja niin me lähdimme Long Islandiin, jossa vietimme lopulta 11 vuotta.

Long Island on yksi niistä monista saarista, joista Bahamasaaret koostuvat, ja se on 140 kilometriä pitkä ja 6 kilometriä leveä. Tuolloin siellä ei ollut varsinaisia kaupunkeja. Sen pääkaupungissa Clarence Townissakin oli vain viitisenkymmentä taloa. Elämä oli melko alkeellista: ei sähköä, juoksevaa vettä, sisäkeittiötä eikä viemäreitä. Meidän täytyi siis totutella niin sanottuun ulkosaarten elämään. Siellä terveys oli ihmisten mieluisimpia keskustelunaiheita. Opimme jättämään kysymättä tervehdyksemme yhteydessä, mitä kuuluu, koska vastauksena oli usein pitkä selostus henkilön aiemmasta ja nykyisestä terveydentilasta.

Ihmiset oleskelivat yleensä ulkokeittiöissään, joissa oli olkikatto ja tulisija, joten todistimme enimmäkseen keittiöstä keittiöön. Yhdyskunnat koostuivat pääasiassa köyhistä mutta erittäin ystävällisistä maanviljelijöistä ja kalastajista. Useimmat heistä olivat paitsi uskonnollisia myös hyvin taikauskoisia. Epätavallisia tapahtumia pidettiin yleisesti enteinä.

Papit kävelivät häikäilemättä sisään ihmisten koteihin ja repivät jättämämme raamatulliset julkaisut kappaleiksi. Sillä tavalla he pelottelivat arkoja, mutta kaikki eivät kyyristelleet heidän edessään. Esimerkiksi eräs topakka seitsemissäkymmenissä oleva nainen päätti, että häntähän ei komenneltaisi. Hän halusi ymmärtää Raamattua itse, ja lopulta hänestä ja monesta muusta tuli todistajia. Kun löysimme enemmän kiinnostuneita, Georgen piti ajaa joskus sunnuntaisin 300 kilometriä auttaessaan heitä kokouksiimme.

Ensimmäisinä kuukausina, kun saarella ei ollut muita todistajia, George ja minä ylläpidimme hengellisyyttämme pitämällä kaikki tavalliset seurakunnan kokoukset. Tutkimme lisäksi tunnollisesti joka maanantai-ilta Vartiotornin tutkittavan kirjoituksen ja luimme Raamattua. Luimme myös kaikki Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet heti kun saimme ne.

Sillä välin kun asuimme Long Islandissa, isäni kuoli. Seuraavana kesänä, vuonna 1963, järjestimme niin, että äiti saattoi muuttaa asumaan meidän lähellemme. Vaikka hän oli jo iäkäs, hän sopeutui melko hyvin ja asui Long Islandissa siihen asti kun hän kuoli vuonna 1971. Nykyään saarella on seurakunta, jolla on upouusi valtakunnansali.

Sydäntäsärkevä koetus

Vuonna 1980 George pani merkille, että hänen terveytensä alkoi heiketä. Niin alkoi yksi elämäni tuskallisimmista kokemuksista: jouduin näkemään, kuinka rakas aviomieheni, työtoverini ja ystäväni sairastui Alzheimerin tautiin. Hänen koko persoonallisuutensa muuttui. Viimeinen ja vaikein osuus kesti noin neljä vuotta, kunnes hän kuoli vuonna 1987. Hän kävi kanssani sananpalveluksessa ja kokouksissa niin pitkään kuin pystyi, vaikkakin monesti hänen yrityksensä saivat minut kyyneliin. Kristittyjen veljiemme runsaat rakkaudenosoitukset ovat lohduttaneet minua aidosti, mutta kaipaan häntä edelleen hyvin paljon.

Yksi avioliittomme ihanimmista piirteistä oli se, että kävimme usein miellyttäviä keskusteluja. Nyt kun George on poissa, olen kiitollisempi kuin koskaan siitä, että Jehova kehottaa palvelijoitaan ’rukoilemaan lakkaamatta’, olemaan ”hellittämättömiä rukouksessa” ja käyttämään ”kaikkia rukoilemisen – – muotoja” (1. Tessalonikalaisille 5:17; Roomalaisille 12:12; Efesolaisille 6:18). On hyvin lohdullista tietää, että Jehova on kiinnostunut hyvinvoinnistamme. Minusta todella tuntuu samalta kuin psalmistasta, joka lauloi: ”Siunattu olkoon Jehova, joka päivittäin kantaa kuorman puolestamme.” (Psalmit 68:19.) Se että elää päivän kerrallaan, hyväksyy rajoituksensa ja on kiitollinen kunkin päivän siunauksista, kuten Jeesus neuvoi, on totisesti paras tapa elää (Matteus 6:34).

Ilahduttavia palkintoja palveluksessa

Kiireisenä pysyminen kristillisessä palveluksessa on auttanut minua olemaan elämättä liiaksi menneisyydessä. Sillä tavoin kykenen voittamaan sellaisia tunteita, jotka voisivat johtaa masennukseen. Aivan erityinen ilonaihe on ollut Raamatun totuuden opettaminen toisille. Se luo pohjan hengelliselle rutiinille, joka on tuonut elämääni järjestystä ja vakautta (Filippiläisille 3:16).

Minulle soitti taannoin eräs nainen, jolle olin kertonut Valtakunnan sanomasta noin 47 vuotta aiemmin. Hän oli erään sellaisen miehen tytär, joka oli ollut ensimmäisiä raamatuntutkisteluoppilaitamme saavuttuamme Bahamaan vuonna 1947. Hänen äidistään, isästään ja kaikista veljistään ja sisaristaan tuli Jehovan todistajia samoin kuin useimmista näiden lapsista ja lastenlapsista. Peräti yli 60 hänen sukulaistaan on Jehovan todistajia, mutta itse hän ei ollut ottanut vastaan Raamatun totuutta. Nyt hän oli kuitenkin viimein valmis tulemaan Jehova Jumalan palvelijaksi. Mikä ilo onkaan ollut nähdä todistajien määrän kasvavan niistä muutamista todistajista, jotka Bahamassa olivat Georgen ja minun saapuessa maahan, yli 1 400:aan!

Joskus ihmiset kysyvät minulta, harmittaako minua se, ettei minulla ole omia lapsia. Lapset voivat tietenkin olla siunaus. Mutta kaikki biologiset vanhemmat eivät todennäköisesti saa kokea sellaista rakkautta, jota hengelliset lapseni, lastenlapseni ja lastenlastenlapseni osoittavat minulle jatkuvasti. Ne jotka ”tekevät työtä hyvässä” ja ”ovat rikkaita hyvissä teoissa”, ovat totisesti kaikkein onnellisimpia ihmisiä (1. Timoteukselle 6:18). Siksi osallistun palvelukseen siinä määrin kuin terveyteni suinkin sallii.

Kun olin eräänä päivänä hammaslääkärin vastaanotolla, muuan nuori nainen lähestyi minua ja sanoi: ”Sinä et tunne minua, mutta minä tunnen sinut ja haluan vain kertoa sinulle, että rakastan sinua.” Sitten hän selitti, miten hän oli oppinut Raamatun totuuden ja kuinka kiitollinen hän oli siitä, että me lähetystyöntekijät olimme tulleet Bahamaan.

Kerran kun palasin lomalta Jehovan todistajien Nassaun-haaratoimistoon, missä nykyään asun, löysin oveni takaa ruusun. Mukana oli kortti, jossa luki: ”Mukavaa, kun olet taas kotona.” Sydämeni on tulvillaan kiitollisuutta, ja sen näkeminen, millaisia ihmisiä Jehovan sana, järjestö ja henki ovat tuottaneet, saa minut rakastamaan häntä syvästi! Jehovan käsi tosiaan tukee meitä monesti ympärillämme olevien ihmisten välityksellä.

Sydän tulvillaan kiitollisuutta

Elämäni ei aina ole ollut helppoa, eikä se ole helppoa kaikilta puolin nykyäänkään. Minulla on kuitenkin hyvin paljon kiitollisuudenaiheita: palveluksen ilot, monien kristittyjen veljien ja sisarten rakkaus ja kiintymys, Jehovan järjestön rakkaudellinen huolenpito, suurenmoiset Raamatun totuudet, toivo olla jälleen rakkaitteni kanssa, kun heidät herätetään, ja muistot niiden 42 vuoden ajalta, jotka olin naimisissa uskollisen Jehovan palvelijan kanssa. Ennen kuin menimme naimisiin, rukoilin Jehovaa, että voisin aina auttaa miestäni jatkamaan kokoaikaista palvelusta, jota hän niin kovin rakasti. Jehova vastasi tuohon rukoukseen suosiollisesti. Niinpä haluan osoittaa Jehovalle kiitollisuuteni olemalla hänelle aina uskollinen.

Bahamasaaret ovat suosittu turistikohde, ja matkailijat käyttävät tuhansia dollareita päästäkseen tänne nauttimaan tropiikin iloista. Koska valintani on ollut palvella Jehovaa missä tahansa, mihin hänen järjestönsä minut lähettää, minulla on ollut ilo matkustaa näiden saarten päästä päähän saarnaten Jumalan valtakunnan hyvää uutista. Mutta mikä vielä tärkeämpää, olen saanut tuntea ystävällisten bahamalaisten parhaimmiston rakkauden ja olen oppinut pitämään sitä suuressa arvossa.

Olen valtavan kiitollinen niille ihmisille, jotka kertoivat totuudesta vanhemmilleni, jotka puolestaan istuttivat minun nuoreen mieleeni ja sydämeeni voimakkaan halun etsiä ensin Jumalan valtakuntaa. Nuoret Jehovan palvelijat voivat nykyään saada samalla tavoin monia siunauksia, jos he astuvat sisälle siitä ”suuresta ovesta”, joka johtaa laajemman palveluksen suomiin suuriin mahdollisuuksiin (1. Korinttilaisille 16:9). Sinunkin sydämesi tulee olemaan tulvillaan kiitollisuutta, jos käytät elämäsi ”jumalien Jumalan”, Jehovan, kunnioittamiseen (5. Mooseksen kirja 10:17; Daniel 2:47).

[Kuva s. 24]

Katutyössä Victoriassa Brittiläisessä Kolumbiassa Kanadassa vuonna 1944

[Kuva s. 24]

George ja minä kävimme Gilead-koulun vuonna 1946

[Kuva s. 25]

Georgen kanssa lähetyskodin edessä Nassaussa Bahamassa vuonna 1955

[Kuva s. 26]

Lähetyskoti Deadman’s Cayssa, missä palvelimme vuosina 1961–72