Elämäkerta

Rikas elämä Jehovan palveluksessa

KERTONUT RUSSELL KURZEN

Synnyin maailmaan 22. syyskuuta 1907, seitsemän vuotta ennen kuin tämä nykyinen poikkeuksellinen aikakausi alkoi ensimmäisen maailmansodan syttymisestä. Perheemme oli rikas kaikkein tärkeimmässä mielessä. Luulen, että kuultuasi joitakin yksityiskohtia historiastamme olet samaa mieltä.

ISOÄITI Kurzen etsi totuutta Jumalasta jo pikkutyttönä. Hän ei ollut vielä edes teini-ikäinen, kun hän kävi useissa eri kirkoissa maalauksellisessa kotikaupungissaan Spiezissä Sveitsissä. Vuonna 1887, kun hän oli ollut naimisissa joitakin vuosia, Kurzenin perhe muutti siirtolaisvirran mukana Yhdysvaltoihin.

Perhe asettui asumaan Ohioon, missä isoäiti vuoden 1900 tienoilla löysi aarteen, jota hän oli etsinyt. Se löytyi Charles Taze Russellin kirjan Aika on lähellä saksankielisen käännöksen sivuilta. Isoäiti huomasi nopeasti, että tuo aineisto sisälsi Raamatun totuuden valoa. Vaikka hän ei oikein osannutkaan lukea englantia, hän tilasi englanninkielisen Vartiotorni-lehden. Sen avulla hän oppi lisää Raamatun totuuksia ja siinä samalla englantia. Isoisä ei koskaan osoittanut samanlaista kiinnostusta hengellisiä asioita kohtaan kuin isoäiti.

Isoäiti Kurzenin 11 lapsesta kaksi poikaa, John ja Adolph, arvostivat hänen löytämäänsä hengellistä aarretta. John oli isäni, ja hänet kastettiin vuonna 1904 konventissa, jonka raamatuntutkijat (Jehovan todistajista aiemmin käytetty nimitys) olivat järjestäneet Saint Louisiin Missouriin. Koska useimmat raamatuntutkijat olivat vähävaraisia, konventti pidettiin samaan aikaan kuin Saint Louisin maailmannäyttely, jotta he voisivat käyttää hyväkseen junalippujen erikoishintoja. Myöhemmin, vuonna 1907, setäni Adolph kastettiin konventissa Niagara Fallsissa New Yorkin osavaltiossa. Isäni ja setäni saarnasivat innokkaasti sitä, mitä he olivat oppineet Raamatusta, ja molemmista tuli aikanaan kokoaikaisia sananpalvelijoita (sanotaan nykyisin tienraivaajiksi).

Minun tullessani mukaan kuvioihin vuonna 1907 perheeni oli jo rikas hengellisessä mielessä (Sananlaskut 10:22). Olin aivan pikkuinen, kun vanhempani John ja Ida veivät minut vuonna 1908 ”Kohti voittoa” -konventtiin Put-in-Bayhin Ohioon. Konventin puheenjohtajana toimi Joseph F. Rutherford, joka oli tuolloin matkapalvelija. Muutamaa viikkoa aiemmin hän oli ollut Ohion Daltonissa, missä hän kävi kotonamme ja piti puheita paikallisille raamatuntutkijoille.

En tietenkään itse muista näitä tapahtumia, mutta muistan kyllä konventin, joka pidettiin Mountain Lake Parkissa Marylandissa vuonna 1911. Siellä pikkusiskoni Esther ja minä tapasimme Charles Taze Russellin, joka valvoi raamatuntutkijoiden maailmanlaajuista saarnaamistoimintaa.

Kesäkuun 28. päivänä 1914, samana päivänä kun arkkiherttua Ferdinandin ja hänen vaimonsa salamurha syöksi maailman sotaan, olin perheeni kanssa rauhallisessa konventissa Columbuksessa Ohiossa. Noiden varhaisten vuosien jälkeen minulla on ollut mahdollisuus olla mukana monissa Jehovan kansan konventeissa. Jotkin ovat olleet vain noin sadan hengen konventteja. Toiset ovat olleet suurtapahtumia joillakin maailman suurimmista stadioneista.

Koti keskeisellä paikalla

Noin vuosina 1908–18 kotimme, joka sijaitsi Daltonissa puolimatkassa Pennsylvanian Pittsburghin ja Ohion Clevelandin välillä, toimi pienen raamatuntutkijoiden seurakunnan kokouspaikkana. Kodistamme tuli myös monien matkustavien puhujien levähdyspaikka. He sitoivat hevosensa ja rattaansa tallimme taakse ja kertoivat paikalla oleville jännittäviä kokemuksia ja lahjoittivat muita hengellisiä jalokiviä. Ne olivat rohkaisevia aikoja!

Isä oli koulunopettaja, mutta hänen sydämensä oli kaikkein suurimmassa opetustyössä, kristillisessä sananpalveluksessa. Hän piti huolen siitä, että hän antoi perheelleen opetusta Jehovasta, ja joka ilta rukoilimme yhdessä perheenä. Keväällä 1919 isä myi hevosemme ja kärrymme ja osti 175 dollarilla vuoden 1914 mallia olevan Fordin, jotta hän voisi tavoittaa enemmän ihmisiä saarnaamistyössä. Vuosina 1919 ja 1922 pääsimme tuolla autolla raamatuntutkijoiden merkittäviin Ohiossa pidettyihin Cedar Pointin konventteihin.

Koko perheemme – äiti, isä, Esther, pikkuveljeni John ja minä – osallistui saarnaamistyöhön. Muistan hyvin ensimmäisen kerran, kun ovenavaaja esitti minulle raamatullisen kysymyksen. Olin suunnilleen seitsemänvuotias. ”Pikkupoika, mikä on Harmagedon?” tuo mies kysyi. Isän hienoisella avustuksella pystyin kertomaan hänelle Raamatun vastauksen.

Astun kokoaikaiseen palvelukseen

Vuonna 1931 perheemme oli läsnä Columbuksessa Ohiossa pidetyssä konventissa, missä otimme iloiten vastaan uuden nimen, Jehovan todistajat. John oli niin innoissaan, että hän päätti, että hänen ja minun pitäisi aloittaa tienraivaus.a Me aloitimme sen, ja niin aloittivat myös äiti, isä ja Esther. Millainen aarre meillä olikaan: perhe, jota yhdisti Jumalan valtakunnan hyvän uutisen iloinen saarnaaminen! En koskaan väsy kiittämään Jehovaa tästä siunauksesta. Niin onnellisia kuin olimmekin, tiedossa oli lisää ilonaiheita.

Helmikuussa 1934 aloin palvella Jehovan todistajien maailmankeskuksessa (sanotaan Beteliksi) Brooklynissa New Yorkissa. John liittyi seuraani muutamaa viikkoa myöhemmin. Asuimme samassa huoneessa, kunnes hän meni naimisiin Jessien kanssa vuonna 1953.

Kun John ja minä olimme menneet Beteliin, vanhempamme sekä Esther ja hänen miehensä George Read toimivat yhdessä tienraivaajina määräalueilla eri puolilla maata. Vanhempamme jatkoivat tienraivausta, kunnes he päättivät maallisen vaelluksensa vuonna 1963. Esther ja hänen miehensä kasvattivat hienon perheen, ja minua onkin siunattu suurella joukolla heidän jälkeläisiään ja näiden aviopuolisoita, joita kaikkia rakastan kovasti.

Työtä ja työtovereita Betelissä

John hyödynsi Betelissä teknisiä taitojaan. Hän oli mukana valmistamassa muun muassa kannettavia gramofoneja, joita tuhannet Jehovan todistajat käyttivät talosta-taloon-palveluksessaan. John auttoi myös suunnittelemaan ja rakentamaan koneita, jotka käärivät ja leimasivat yksityisille tilaajille lähetettäviä lehtiä.

Minä aloitin Betel-palvelukseni kirjansitomossa. Painossa työskenteli tuolloin muitakin nuoria miehiä, jotka palvelevat yhä uskollisesti Betelissä. Näitä ovat esimerkiksi Carey Barber ja Robert Hatzfeld. Muita, joita muistelen lämpimästi mutta jotka ovat sittemmin kuolleet, ovat Nathan Knorr, Karl Klein, Lyman Swingle, Klaus Jensen, Grant Suiter, George Gangas, Orin Hibbard, John Sioras, Robert Payne, Charles Fekel, Benno Burczyk ja John Perry. He jatkoivat työssään vuodesta toiseen eivätkä koskaan valittaneet tai odottaneet ”ylennystä”. Monet näistä uskollisista hengellä voidelluista kristityistä saivat kuitenkin suurempia vastuita, kun järjestö kasvoi. Jotkut palvelivat jopa Jehovan todistajien hallintoelimessä.

Opin näiden uhrautuvaisten veljien kanssa työskentelemisestä erään tärkeän asian. Maallisissa työpaikoissa työntekijöille maksetaan rahaa korvaukseksi heidän työstään. Se on heidän palkkansa. Betelissä palveleminen tuo runsaita hengellisiä siunauksia, ja ainoastaan hengelliset miehet ja naiset arvostavat tällaisia palkintoja (1. Korinttilaisille 2:6–16).

Nathan Knorr, joka tuli Beteliin teini-ikäisenä vuonna 1923, toimi 1930-luvulla painonvalvojana. Hän käveli painon läpi joka päivä ja tervehti jokaista työntekijää. Me, jotka olimme uusia Betelissä, arvostimme sitä, että hän osoitti tällaista henkilökohtaista kiinnostusta meitä kohtaan. Vuonna 1936 saimme uuden painokoneen Saksasta, ja joillakin nuorilla veljillä oli vaikeuksia sen kokoamisessa. Niinpä veli Knorr veti haalarit jalkaan ja teki heidän kanssaan töitä kuukauden ajan, kunnes he saivat sen käyntiin.

Veli Knorr oli niin kova työntekijä, että useimmat meistä eivät pysyneet hänen tahdissaan. Mutta hän osasi myös rentoutua. Senkin jälkeen, kun hän oli tammikuussa 1942 saanut tehtäväkseen valvoa Jehovan todistajien maailmanlaajuista saarnaamistyötä, hän pelasi joskus baseballia lähetyskoulu Gileadin pihamaalla yhdessä Betel-perheen jäsenten ja koulun oppilaiden kanssa. Gilead-koulu toimi tuolloin New Yorkin osavaltiossa lähellä South Lansingia.

Huhtikuussa 1950 Betel-perhe muutti asumaan Brooklynissa Columbia Heights 124:ssä sijaitsevan asuinrakennuksemme uuteen kymmenkerroksiseen osaan. Mahduimme kaikki uuteen ruokasaliin aterioimaan yhdessä. Niiden noin kolmen vuoden aikana, kun tätä asuntolaa rakennettiin, aamupalvontaa ei voitu järjestää. Miten iloista aikaa se olikaan, kun tuota ohjelmaa voitiin jatkaa! Veli Knorr antoi minulle paikan puheenjohtajan pöydästä, jotta auttaisin häntä muistamaan perheemme uudempien jäsenten nimet. Istuin tuolla samalla paikalla aamupalvonnassa ja aamiaisella 50 vuoden ajan. Sitten 4. elokuuta 2000 tuo ruokasali suljettiin, ja minulle annettiin uusi paikka entisen Towers-hotellin yhdestä uusitusta ruokasalista.

1950-luvulla työskentelin jonkin aikaa rivilatomakoneella valmistamassa kirjakerivejä, jotka koottiin sivuiksi painolevyjen valmistusta varten. Se ei ollut lempipuuhaani, mutta William Peterson, jonka vastuulla nuo koneet olivat, oli minulle niin mukava, että nautin olostani tuolla osastolla kaikesta huolimatta. Sitten vuonna 1960 tarvittiin vapaaehtoisia maalaamaan asuinrakennusta, joka oli juuri rakennettu Columbia Heights 107:ään. Tarjouduin ilomielin auttamaan näiden uusien tilojen viimeistelemisessä kasvavaa Betel-perhettämme varten.

Pian sen jälkeen kun Columbia Heights 107:n rakennus oli saatu maalattua, yllätyin iloisesti, kun sain työkseni Beteliin tulevien vieraiden vastaanottamisen. Viimeiset 40 vuotta, jotka palvelin vastaanotossa, olivat hienoa aikaa siinä kuin kaikki muutkin Betelissä viettämäni vuodet. Tulipa sisään vierailijoita tai uusia Betel-perheen jäseniä, oli mukavaa pohtia, mitä yhteistyömme Valtakunnan kasvun hyväksi saa aikaan.

Innokkaita Raamatun tutkijoita

Betel-perheemme kukoistaa hengellisesti, koska sen jäsenet rakastavat Raamattua. Kun tulin Beteliin, kysyin Emma Hamiltonilta, joka työskenteli korjauslukijana, kuinka monta kertaa hän oli lukenut Raamatun läpi. Hän vastasi: ”Kolmekymmentäviisi kertaa, ja sitten sekosin laskuissa.” Anton Koerber, eräs toinen vankkumaton kristitty joka palveli Betelissä noihin aikoihin, tapasi sanoa: ”Pidä Raamattu aina käden ulottuvilla.”

Veli Russellin kuoltua vuonna 1916 Joseph F. Rutherford otti hoitaakseen hänen järjestöön liittyvät vastuunsa. Rutherford oli voimakas ja taitava puhuja, joka lakimiehenä hoiti puolustusta useissa Jehovan todistajia koskevissa oikeusjutuissa Yhdysvaltain korkeimman oikeuden edessä. Kun Rutherford kuoli vuonna 1942, veli Knorr tuli hänen tilalleen ja työskenteli kovasti kehittääkseen taitojaan puhujana. Koska huoneemme sijaitsivat lähekkäin, kuulin usein, kuinka hän harjoitteli puheitaan kerta toisensa jälkeen. Aikanaan hänestä tuli tuollaisen uutteran ponnistelun ansiosta erinomainen puhuja.

Helmikuussa 1942 veli Knorrin avustuksella käynnistettiin ohjelma, jonka tarkoitus oli auttaa kaikkia meitä Betelin veljiä parantamaan opetus- ja puhetaitoamme. Tuo koulu keskitti huomion Raamatun tutkimiseen ja puheiden pitämiseen. Alkuaikoina meille kaikille annettiin tehtäväksi valmistaa lyhyitä puheita Raamatun henkilöistä. Minun ensimmäinen puheeni käsitteli Moosesta. Vuonna 1943 samantapainen koulu pantiin alulle Jehovan todistajien seurakunnissa, ja se on jatkunut tähän päivään saakka. Betelissä painotetaan edelleenkin Raamatun tuntemuksen hankkimista ja tehokkaiden opetusmenetelmien kehittämistä.

Helmikuussa 1943 alkoi lähetyskoulu Gileadin ensimmäinen kurssi. Äskettäin päättyi juuri Gileadin 111. kurssi! Niiden 58 vuoden aikana, jotka tuo koulu on ollut toiminnassa, se on valmentanut yli 7 000 henkilöä palvelemaan lähetystyöntekijöinä ympäri maailmaa. On merkille pantavaa, että kun Gilead-koulu aloitti toimintansa, maailmassa oli hieman yli 100 000 Jehovan todistajaa. Nykyään Jumalan valtakunnan hyvää uutista julistaa yli 6 000 000 ihmistä.

Kiitollinen hengellisestä perinnöstäni

Juuri ennen kuin Gilead perustettiin, kolme meistä Betelin veljistä määrättiin vierailemaan seurakunnissa eri puolilla Yhdysvaltoja. Viivyimme päivän tai pari, joskus jopa viikon, ja yritimme vahvistaa näitä seurakuntia hengellisesti. Meistä käytettiin nimitystä veljienpalvelija, joka muutettiin myöhemmin kierrospalvelijaksi eli kierrosvalvojaksi. Pian Gilead-koulun käynnistymisen jälkeen minua pyydettiin kuitenkin palaamaan ja opettamaan joitakin kursseja. Olin vakituisena opettajana kursseilla 2–5, minkä lisäksi toimin erään vakituisen opettajan sijaisena 14. kurssilla. Kun sain kerrata oppilaiden kanssa Jehovan järjestön nykyhistorian varhaisia tapahtumia – joista monia saatoin kertoa omasta kokemuksestani – opin arvostamaan hengellistä perintöäni entistäkin enemmän.

Minulla on vuosien mittaan ollut myös mahdollisuus osallistua Jehovan kansan kansainvälisiin konventteihin. Vuonna 1963 matkustin yli 500 muun edustajan kanssa ympäri maailman ”Iankaikkisen hyvän uutisen” konventteihin. Muita historiallisia konventteja, joissa olin mukana, pidettiin Puolassa Varsovassa vuonna 1989, Saksassa Berliinissä vuonna 1990 ja Venäjällä Moskovassa vuonna 1993. Kussakin konventissa minulla oli tilaisuus tavata joitakuita niistä rakkaista veljistämme ja sisaristamme, jotka kestivät vuosikymmenien ajan vainoa natsi- tai kommunistihallinnon tai molempien alaisuudessa. Millaisia uskoa vahvistavia kokemuksia ne olivatkaan!

Elämäni Jehovan palveluksessa on totisesti ollut rikas! Hengellisten siunausten virta ei lopu koskaan. Ja toisin kuin aineelliset rikkaudet nämä kalleudet vain lisääntyvät sitä enemmän, mitä enemmän jaamme niitä muille. Aina välillä kuulen joidenkuiden toivovan, ettei heitä olisi kasvatettu Jehovan todistajiksi. He ajattelevat, että he olisivat arvostaneet Raamatun totuuksia enemmän, jos he olisivat ensin eläneet Jumalan järjestön ulkopuolella.

Minusta tuntuu aina ikävältä, kun kuulen nuorten sanovan jotakin tällaista, koska todellisuudessa he sanovat, että on parempi varttua tuntematta Jehovan teitä. Mutta ajattelehan kaikkia niitä pahoja tapoja ja turmeltuneita ajatuksia, joista ihmisten täytyy päästä eroon, kun he löytävät Raamatun totuuden myöhemmin elämässään. Olen aina ollut syvästi kiitollinen siitä, että vanhempamme kasvattivat meidät kolme lastaan vanhurskaiden mittapuiden mukaisesti. John pysyi uskollisena Jehovan palvelijana aina heinäkuussa 1980 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka, ja Esther palvelee uskollisena todistajana vielä tänäkin päivänä.

Muistelen lämpimästi niitä monia hyviä ystävyyssuhteita, joita minulla on ollut uskollisiin kristittyihin veljiin ja sisariin. Olen viettänyt nyt yli 67 hienoa vuotta Betelissä. En ole mennyt naimisiin, mutta minulla on monia hengellisiä poikia ja tyttäriä samoin kuin hengellisiä lastenlapsia. Ajattelen iloiten myös kaikkia niitä rakkaita maailmanlaajuisen hengellisen perheemme uusia jäseniä, joita en ole vielä tavannut. Jokainen heistä on kallisarvoinen. Miten todet ovatkaan seuraavat sanat: ”Jehovan siunaus rikkaaksi tekee, eikä hän lisää siihen mitään tuskaa.” (Sananlaskut 10:22).

[Alaviite]

[Kuva s. 20]

Vasemmalta oikealle: isä sylissään veljeni John, sitten Esther, minä ja äiti

[Kuvat s. 23]

Opetan Gileadissa vuonna 1945

Yllä oikealla: Gilead-koulun opettajat Eduardo Keller, Fred Franz, minä ja Albert Schroeder

[Kuva s. 24]

Pohdiskelen rikasta elämääni Jehovan palveluksessa