Elämäkerta

Hyödynsimme muuttuvia olosuhteitamme todistamalla laajalla alueella

KERTONUT RICARDO MALICSI

Kun menetin työni, koska halusin pitää kiinni kristillisestä puolueettomuudesta, perheeni ja minä pyysimme Jehovaa auttamaan meitä tulevaisuutemme suunnittelussa. Ilmaisimme rukouksessa halumme laajentaa palvelustamme. Pian sen jälkeen aloitimme pitkän matkamme, joka vei meidät kahdeksaan maahan kahdessa eri maanosassa. Tämän vuoksi saatoimme suorittaa palvelusta kaukaisissa paikoissa.

SYNNYIN Filippiineillä vuonna 1933 perheeseen, joka kuului Filippiinien itsenäiseen kirkkoon. Me kaikki 14 olimme tuon kirkon jäseniä. Kun olin suunnilleen 12-vuotias, rukoilin Jumalaa, että hän auttaisi minua löytämään oikean uskonnon. Yksi opettajistani otti minut uskontotunneille, ja niin minusta tuli harras katolilainen. Kävin joka ainoa lauantai ripittäytymässä ja sunnuntaisin messussa. Myöhemmin kuitenkin epäilykset ja tyytymättömyys alkoivat nostaa päätään. Kysymykset kolminaisuudesta, helvetistä ja siitä, mitä ihmisille tapahtuu kuoleman jälkeen, vaivasivat minua. Uskonnollisten johtajien antamat vastaukset olivat onttoja ja epätyydyttäviä.

Saan tyydyttäviä vastauksia

Opiskellessani yliopistossa liityin opiskelijayhdistykseen, jonka myötä kuvaan tulivat mukaan tappelut, uhkapelit, tupakointi ja muu vastenmielinen toiminta. Eräänä iltana tapasin yhden opiskelutoverini äidin, joka oli Jehovan todistaja. Esitin hänelle samat kysymykset, jotka olin esittänyt uskonnonopettajilleni. Hän vastasi kaikkiin kysymyksiini käyttämällä Raamattua, ja vakuutuin siitä, että se, mitä hän sanoi, oli totuus.

Ostin Raamatun ja aloin tutkia sitä todistajien kanssa. Pian kävin kaikissa Jehovan todistajien kokouksissa. Raamatussa todetaan viisaasti, että ”huono seura turmelee hyödylliset tavat”, joten jätin moraalittomat ystäväni (1. Korinttilaisille 15:33). Sen ansiosta aloin edistyä raamatuntutkistelussani, ja aikanaan vihkiydyin Jehovalle. Käytyäni kasteella vuonna 1951 palvelin jonkin aikaa tienraivaajana eli kokoaikaisena sananpalvelijana. Sitten joulukuussa 1953 menin naimisiin Aurea Mendoza Cruzin kanssa, josta tuli elinikäinen kumppanini ja uskollinen työtoverini sananpalveluksessa.

Vastaus rukouksiimme

Halusimme kovasti palvella tienraivaajina, mutta toiveemme palvella Jehovaa täydemmin ei toteutunut heti. Emme silti lakanneet pyytämästä Jehovalta, että hän avaisi meille mahdollisuuksia siihen. Elämä oli kovaa. Pidimme kuitenkin hengelliset tavoitteet mielessämme, ja 25-vuotiaana minut nimitettiin seurakunnanpalvelijaksi eli erään Jehovan todistajien seurakunnan esivalvojaksi.

Kun raamatuntuntemukseni kasvoi ja aloin ymmärtää paremmin Jehovan periaatteita, tajusin, että ansiotyöni oli ristiriidassa kristillisen puolueettomuuteni kanssa (Jesaja 2:2–4). Päätin sanoa itseni irti. Tämä osoittautui meille uskonkoetukseksi. Miten voisin huolehtia perheeni tarpeista? Lähestyimme jälleen Jehova Jumalaa rukouksessa (Psalmit 65:2). Kerroimme hänelle huolistamme ja peloistamme, mutta ilmaisimme hänelle myös halumme palvella siellä, missä Valtakunnan julistajia tarvittiin enemmän (Filippiläisille 4:6, 7). Emme voineet kuvitellakaan, millaisia tilaisuuksia meille vielä avautuisi!

Matka alkaa

Vuonna 1965 muutimme Laosiin Vientianen kaupunkiin, koska huhtikuussa otin vastaan Vientianen kansainvälisen lentoaseman palo- ja pelastuspalvelun päällikön toimen. Vientianessa oli 24 todistajaa, ja nautimme siitä, että saimme osallistua saarnaamistyöhön lähetystyöntekijöiden ja noiden harvojen paikallisten veljien kanssa. Myöhemmin sain siirron Udon Thanin lentoasemalle Thaimaahan. Udon Thanissa ei ollut muita todistajia. Pidimme kaikki viikoittaiset kokoukset perheenä. Saarnasimme talosta taloon, teimme uusintakäyntejä ja aloitimme raamatuntutkisteluja.

Muistimme Jeesuksen opetuslapsilleen antaman kehotuksen, että heidän tulisi ”[kantaa] jatkuvasti paljon hedelmää” (Johannes 15:8). Päätimme siksi noudattaa heidän esimerkkiään ja jatkoimme hyvän uutisen julistamista. Pian saimme tuloksia. Eräs thaimaalainen tyttö omaksui totuuden, ja hänestä tuli hengellinen sisaremme. Myös kaksi pohjoisamerikkalaista omaksui totuuden, ja aikanaan heistä tuli kristillisen seurakunnan vanhimpia. Saarnasimme hyvää uutista Pohjois-Thaimaassa yli kymmenen vuotta. Nykyään Udon Thanissa on seurakunta, mistä olemme hyvin iloisia! Jotkin kylvämistämme totuuden siemenistä kantavat yhä hedelmää.

Valitettavasti meidän piti kuitenkin muuttaa jälleen, ja rukoilimme, että ”elonkorjuun Herra” auttaisi meitä osallistumaan saarnaamistyöhön edelleen (Matteus 9:38). Saimme siirron Teheraniin, Iranin pääkaupunkiin. Tämä tapahtui šaahin vallan aikana.

Saarnaamme haasteellisilla alueilla

Löysimme veljemme heti kun saavuimme Teheraniin. Toimimme pienen todistajien ryhmän yhteydessä, joka koostui 13:sta eri kansallisuudesta. Voidaksemme saarnata hyvää uutista Iranissa meidän oli meneteltävä hieman eri tavalla kuin muualla. Vaikkemme kohdanneetkaan suoranaista vastustusta, meidän täytyi olla varovaisia.

Kiinnostuneiden työajat vaativat meitä joskus johtamaan raamatuntutkisteluja keskiyöllä tai myöhemminkin, aikaiseen aamuun asti. Miten iloisia olimmekaan, kun saimme nähdä kovan työmme tuottavan tulosta! Useat filippiiniläiset ja korealaiset perheet omaksuivat totuuden ja vihkiytyivät Jehovalle.

Seuraavaksi minut määrättiin Dhakaan Bangladeshiin. Muutimme sinne joulukuussa 1977. Saarnaaminen ei ollut helppoa myöskään Bangladeshissa. Ajattelimme kuitenkin aina, että meidän täytyy pysyä aktiivisina. Jehovan hengen ohjauksessa onnistuimme löytämään monia kristityiksi tunnustautuvia perheitä, ja jotkin niistä janosivat Raamatun totuuden virkistäviä vesiä (Jesaja 55:1). Niinpä aloitimme monia raamatuntutkisteluja.

Pidimme mielessämme, että Jumalan tahto on, että ”kaikenlaiset ihmiset pelastuisivat” (1. Timoteukselle 2:4). Onneksi kukaan ei yrittänyt aiheuttaa meille vaikeuksia. Voittaaksemme ennakkoluulot pyrimme lähestymään ihmisiä mahdollisimman ystävällisesti. Yritimme apostoli Paavalin tavoin olla ”kaikkea kaikenlaisille ihmisille” (1. Korinttilaisille 9:22). Kun meiltä kysyttiin syytä käyntiimme, selitimme sen ystävällisesti ja havaitsimme, että useimmat olivat melko ystävällisiä.

Löysimme Dhakasta yhden paikallisen sisaren ja kannustimme häntä tulemaan kokouksiimme ja myöhemmin liittymään saarnaamistyöhön. Sitten vaimoni tutki Raamattua erään perheen kanssa ja kutsui heidät kokouksiin. Jehovan rakkaudellisen huomaavaisuuden ansiosta koko perhe tuli totuuteen. Myöhemmin heidän kaksi tytärtään auttoivat raamatullisen kirjallisuuden kääntämisessä bengaliksi ja myös monet heidän sukulaisistaan oppivat tuntemaan Jehovan. Monet muutkin, joiden kanssa tutkimme Raamattua, omaksuivat totuuden. Useimmat heistä palvelevat nyt vanhimpina tai tienraivaajina.

Koska Dhaka on hyvin suuri kaupunki, kutsuimme joitakin sukulaisiamme auttamaan meitä saarnaamistyössä. Useat heistä tulivatkin Bangladeshiin. Miten iloisia ja kiitollisia olemmekaan Jehovalle siitä, että meillä oli tilaisuus osallistua hyvän uutisen saarnaamiseen tuossa maassa! Pienestä yhden ihmisen alusta on tähän mennessä kasvanut Bangladeshiin kaksi seurakuntaa.

Heinäkuussa 1982 meidän täytyi lähteä Bangladeshista. Erosimme veljistämme silmät kyynelissä. Pian sen jälkeen siirryin Entebben kansainväliselle lentoasemalle Ugandaan, missä asuisimme neljä vuotta ja seitsemän kuukautta. Miten voisimme tuottaa kunniaa Jehovan suurelle nimelle tässä maassa?

Palvelemme Jehovaa Itä-Afrikassa

Kun saavuimme Entebben kansainväliselle lentoasemalle, vaimoani ja minua oli vastassa kuljettaja, jonka oli tarkoitus viedä meidät asunnollemme. Lähtiessämme ajelemaan pois lentoasemalta aloin puhua hänelle Jumalan valtakunnasta. Hän kysyi minulta: ”Oletko Jehovan todistaja?” Kun vastasin, että olen, hän sanoi: ”Yksi veljistänne on töissä lennonjohtotornissa.” Pyysin heti, että hän veisi meidät sinne. Tapasimme tuon veljen, joka oli oikein iloinen nähdessään meidät, ja sovimme kokous- ja kenttäpalvelusjärjestelyistä.

Ugandassa oli tuolloin vain 228 Valtakunnan julistajaa. Käytimme ensimmäisen vuotemme siellä totuuden siementen istuttamiseen parin muun Entebbessä asuvan veljen kanssa. Koska sikäläiset lukevat mielellään, levitimme paljon kirjallisuutta, muun muassa satoja lehtiä. Kutsuimme pääkaupungista Kampalasta veljiä auttamaan meitä viikonloppuisin Entebben alueilla saarnaamisessa. Ensimmäisessä esitelmässäni oli läsnä viisi henkeä – minä mukaan luettuna.

Kolmen seuraavan vuoden aikana koimme elämämme onnellisimpia hetkiä, kun ne, joita opetimme, osoittivat vastakaikua ja edistyivät nopeasti (3. Johanneksen kirje 4). Eräässä kierroskonventissa kastettiin kuusi raamatuntutkisteluoppilastamme. Monet heistä sanoivat, että he olivat asettaneet tavoitteekseen kokoaikaisen palveluksen, koska he näkivät meidän palvelevan tienraivaajina, vaikka meillä kummallakin oli kokopäivätyö.

Huomasimme, että myös työpaikkamme saattoi olla hedelmällistä aluetta. Kerran lähestyin erästä lentoaseman palopäällystöön kuuluvaa miestä ja kerroin hänelle raamatullisesta toivosta elää maan päällä paratiisissa. Näytin hänelle hänen omasta Raamatustaan, että tottelevaiset ihmiset tulevat elämään rauhassa ja ykseydessä eivätkä he kärsi enää köyhyydestä, asunnottomuudesta, sodasta, sairauksista eivätkä kuolemasta (Psalmit 46:9; Jesaja 33:24; 65:21, 22; Ilmestys 21:3, 4). Tämän lukeminen hänen omasta Raamatustaan herätti hänen kiinnostuksensa. Aloimme tutkia Raamattua siltä istumalta. Hän kävi kaikissa kokouksissa. Pian hän vihkiytyi Jehovalle ja hänet kastettiin. Myöhemmin hän liittyi rinnallemme kokoaikaiseen sananpalvelukseen.

Ugandassa puhkesi sisäisiä levottomuuksia kaksi kertaa sillä välin kun olimme siellä, mutta se ei pysäyttänyt hengellistä toimintaamme. Kansainvälisten laitosten ja järjestöjen työntekijöiden perheet siirrettiin Keniaan Nairobiin kuudeksi kuukaudeksi. Me, jotka jäimme Ugandaan, jatkoimme kokousten pitämistä ja saarnaamista, vaikkakin meidän oli oltava arvostelukykyisiä ja varovaisia.

Huhtikuussa 1988 työkomennukseni päättyi ja muutimme jälleen. Lähdimme Entebben seurakunnasta tuntien syvää tyydytystä siellä tapahtuneen hengellisen kasvun johdosta. Heinäkuussa 1997 meillä oli mahdollisuus käydä Entebbessä uudelleen. Siihen mennessä jotkut entisistä raamatuntutkisteluoppilaistamme palvelivat vanhimpina. Olimme innoissamme, kun yleisökokouksessa oli läsnä 106 henkeä!

Siirrymme koskemattomalle alueelle

Avautuisiko meille vielä uusia mahdollisuuksia? Kyllä vain, seuraava asemapaikkani oli Mogadishun kansainvälinen lentoasema Somaliassa. Päätimme käyttää hyvin tämän uuden tilaisuuden palvella koskemattomalla alueella.

Saarnaamisemme rajoittui pääasiassa suurlähetystöjen henkilökuntaan, filippiiniläisiin työntekijöihin ja muihin ulkomaalaisiin. Tapasimme heitä usein torilla. Teimme myös ystävällisiä käyntejä heidän koteihinsa. Olemalla kekseliäitä ja varovaisia ja luottamalla täysin Jehovaan onnistuimme kertomaan Raamatun totuuksista toisille, ja tämä kantoi hedelmää ulkomaalaisten keskuudessa. Lähdimme Mogadishusta kahden vuoden kuluttua, juuri ennen sodan syttymistä.

Kansainvälinen siviili-ilmailujärjestö määräsi minut seuraavaksi Yangoniin Myanmariin. Jälleen meille avautui loistavia tilaisuuksia auttaa vilpitönsydämisiä ihmisiä saamaan tietoa Jumalan tarkoituksista. Myanmarin jälkeen meidät määrättiin Dar es Salaamiin Tansaniaan. Hyvän uutisen saarnaaminen talosta taloon oli Dar es Salaamissa paljon helpompaa, koska siellä oli myös englanninkielisiä asukkaita.

Kaikissa niissä maissa, joissa työskentelimme, meillä oli hyvin vähän vaikeuksia suorittaa palvelustamme, vaikka monesti Jehovan todistajien toimintaa oli rajoitettu. Koska työni liittyi tavallisesti valtion tai kansainvälisiin laitoksiin, toimiamme ei kyseenalaistettu.

Ansiotyöni vaati vaimoani ja minua muuttamaan maasta toiseen kolmenkymmenen vuoden ajan. Pidimme työtäni kuitenkin vain keinona saavuttaa tavoitteemme. Ensisijainen tavoitteemme oli aina edistää Jumalan valtakunnan etuja. Kiitämme Jehovaa siitä, että hän auttoi meitä hyödyntämään muuttuvia olosuhteitamme ja antoi meille suurenmoisen mahdollisuuden levittää hyvää uutista laajalla alueella.

Takaisin lähtöpisteeseen

58 vuoden ikäisenä päätin jäädä varhaiseläkkeelle ja palata Filippiineille. Tultuamme takaisin rukoilimme Jehovaa ohjaamaan askeleitamme. Aloimme palvella eräässä seurakunnassa Trece Martires Cityssä Caviten provinssissa. Kun menimme sinne, siellä oli vain 19 Jumalan valtakunnan julistajaa. Päivittäisen saarnaamistoiminnan hyväksi tehtiin järjestelyjä ja monia tutkisteluja aloitettiin. Seurakunta alkoi kasvaa. Yhteen aikaan vaimollani oli jopa 19 Raamatun kotitutkistelua ja minulla 14.

Pian valtakunnansali kävi liian pieneksi. Rukoilimme tämän vuoksi Jehovaa. Eräs hengellinen veli ja hänen vaimonsa päättivät lahjoittaa maapalstan, ja haaratoimisto myönsi lainan uuden valtakunnansalin rakentamista varten. Uudella rakennuksella oli suuri vaikutus saarnaamistyöhön, ja kokousten läsnäolijamäärä kasvoi viikko viikolta. Nykyään matkustamme tunnin suuntaansa, kun autamme erästä 17 julistajan seurakuntaa.

Vaimoni ja minä olemme kiitollisia siitä, että olemme saaneet palvella niin monissa eri maissa. Muistellessamme vaiheikasta elämäämme tunnemme syvää tyydytystä, sillä tiedämme, että käytimme sen parhaalla mahdollisella tavalla: auttamalla toisia saamaan tietoa Jehovasta!

[Kartta s. 24, 25]

(Ks. painettu julkaisu)

TANSANIA

UGANDA

SOMALIA

IRAN

BANGLADESH

MYANMAR

LAOS

THAIMAA

FILIPPIINIT

[Kuva s. 23]

Vaimoni Aurean kanssa