Kirje Dominikaanisesta tasavallasta
”En ole koskaan ennen saanut osakseni tällaista rakkautta”
TÄLLÄ VIIKOLLA Niurka esitti seurakunnassamme ensimmäisen raamatullisen näytteensä. Hän oli valmistautunut kirjoittamalla pistekirjoituksella muistiin sen, mitä hän sanoisi, ja opettelemalla sen sitten ulkoa. Olin hänen kanssaan lavalla, ja esitin henkilöä, joka halusi oppia tuntemaan Raamatun totuuden. Ääneni välittyi mikrofonin kautta hänen kuulokkeisiinsa. Esityksen jälkeen kuulijat puhkesivat niin raikuviin taputuksiin, että myös Niurka pystyi kuulemaan ne. Hän hymyili iloisena ja tyytyväisenä. Minäkin olin iloinen. Lähetystyö on todella palkitsevaa!
Muistan, kun kaksi vuotta sitten tapasin Niurkan ensimmäisen kerran. Ajettuamme puoli tuntia maaseudun pölyisiä teitä näin hänet istumassa erään vaatimattoman talon kuistilla. Talo oli rakennettu puusta ja kevytbetoniharkoista, ja siinä oli ruostunut peltikatto. Oman lisänsä tunnelmaan toivat vuohet, kaniinit ja koirat hajuineen ja äänineen. Niurka kyyhötti pää painuksissa, ja hänen olemuksestaan paistoi yksinäisyys ja masentuneisuus. Hän näytti paljon 34:ää ikävuottaan vanhemmalta.
Kosketin häntä kevyesti olalle, ja hän katsahti meihin – silmillä, joilla hän ei ollut nähnyt enää mitään 11 vuoteen. Minun oli huudettava hänen korvaansa, kun esittelin itseni ja toverini. Saimme myöhemmin tietää, että Niurkalla on Marfanin oireyhtymä, perinnöllinen tauti, joka on aiheuttanut hänelle paljon kärsimystä. Hänellä on myös vaikea diabetes, jonka vuoksi hänen on tarkasti valvottava heittelehtiviä verensokeriarvoja.
Kun panin hänen käteensä Raamatun, hän tunnisti sen ja sanoi, että ennen näön menetystä hän oli pitänyt Raamatun lukemisesta. Miten oikein opettaisin tälle yksinäiselle, nöyrälle ja hauraalle olennolle Jumalan sanan virkistäviä totuuksia? Hän osasi aakkoset, joten aloitin antamalla hänelle käteen muovikirjaimia, jotka hän oppi nopeasti erottamaan toisistaan. Seuraavaksi hän oppi minun käsiäni tunnustelemalla yhdistämään kunkin kirjaimen vastaavaan amerikkalaisen viittomakielen sormiaakkoseen. Vähitellen hän oppi muitakin viittomia. Olin itsekin vasta alkanut opiskella viittomakieltä, joten minulta meni monta tuntia tutkisteluihin valmistautumiseen. Mutta koska sekä Niurkalla että minulla oli voimakas motiivi opetella viittomaan, edistyimme nopeasti.
Pitkä harppaus eteenpäin oli se, että muuan hyväntekeväisyysjärjestö lahjoitti Niurkalle kuulolaitteen. Vaikka se ei ollutkaan kovin moderni, siitä oli valtavasti apua. Elettyään yli kymmenen vuotta pimeydessä ja melkein täydellisessä hiljaisuudessa Niurka oli vetäytynyt kuoreensa. Jehovan henki kuitenkin herätti eloon sekä hänen mielensä että sydämensä ja täytti ne tiedolla, toivolla ja rakkaudella. Pian Niurka käveli kepin kanssa kertomassa Raamatun totuudesta naapureilleen.
Niurka tutkii Raamattua tätinsä ja kahden muun sukulaisensa kanssa. Hän valmistautuu hyvin ja opettelee kussakin tutkistelussa käsiteltävän aineiston ulkoa. Niurkan oppilaat lukevat kappaleen, ja hän lukee kysymyksen pistekirjoituksella kirjoitetusta kirjastaan. Hänen toverinsa välittää vastaukset Niurkalle joko puhumalla hänen korvaansa tai viittomalla taktiilisti eli kädestä käteen.
Koko seurakunta auttaa ja rohkaisee Niurkaa. Monet hänen kristityistä veljistään auttavat häntä pääsemään kokouksiin ja konventteihin. Toiset lähtevät hänen mukaansa sananpalvelukseen. Jokin aika sitten Niurka sanoi minulle: ”En ole koskaan ennen saanut osakseni tällaista rakkautta.” Hän toivoo pääsevänsä kasteelle seuraavassa piirikonventissamme.
Kääntyessämme Niurkan kotiin johtavalle tielle näemme hänet istumassa kuistilla auringonpaisteessa pää pystyssä ja hymy kasvoillaan. Kysyn, miksi hän hymyilee. Hän vastaa: ”Ajattelin tulevaisuutta, jolloin maasta tulee paratiisi. Kuvittelin olevani jo siellä.”
[Kuva s. 25]
Niurka joidenkin seurakuntaamme kuuluvien kanssa valtakunnansalin edessä.
[Kuva s. 25]
Niurka kertoo oppimastaan toisille.