Kiitollinen murhenäytelmistä huolimatta – miten Raamattu on auttanut minua selviytymään

Kertonut Enrique Caravaca Acosta

Oli 15. huhtikuuta 1971. Olin menossa vierailemaan perheeni luokse sukutilallemme. Koska olin ollut poissa kotoa melko kauan, odotin malttamattomana sukulaisteni tapaamista. Mietin, mahtaisivatko he olla kotona ja kenet näkisin ensimmäisenä. Kun pääsin perille, löysin kauhukseni neljä ihmistä murhattuna! Yksi heistä oli äitini.

OLIN sanoin kuvaamattoman järkyttynyt. Mitä oli tapahtunut? Mitä oikein tekisin? Paikalla ei ollut ketään muuta, ja tunsin oloni hämmentyneeksi ja avuttomaksi. Ennen kuin jatkan kertomustani, haluaisin mainita jotain taustastani. Se auttaa ymmärtämään paremmin suhtautumistani tähän ja muihin murhenäytelmiin, joita olen elämässäni kokenut.

Löydämme totuuden

Synnyin Quirimánissa, joka sijaitsee lähellä Nicoyaa Costa Ricassa. Vuonna 1953, jolloin olin 37-vuotias, asuin vanhempieni kanssa sukutilallamme. Vaikka meidät oli kasvatettu katolilaisiksi, jotkin kirkon opit vaivasivat meitä emmekä olleet saaneet vastausta moniin kysymyksiimme.

Eräänä aamuna mies nimeltä Anatolio Alfaro tuli meille ja ehdotti, että alkaisimme tutkia Raamattua. Hän luki Raamatusta useita kohtia ja kertoi meille sen opetuksista. Isä, äiti, yksi veljeni, sisareni ja hänen ystävänsä, joka asui luonamme, sekä minä istuimme ja kuuntelimme. Keskustelu jatkui koko päivän ja aina myöhään yöhön saakka. Meillä oli paljon kysyttävää.

Anatolio jäi meille yöksi ja vietti kanssamme seuraavan päivän. Olimme innoissamme kuulemastamme, ja kiinnostustamme lisäsi entisestään se, että saimme kysymyksiimme vastaukset suoraan Raamatusta. Tämä keskustelu vaikutti meihin voimakkaasti. Kun ajattelimme sitä, mitä olimme oppineet, tiesimme löytäneemme totuuden. Anatolio jätti meille joitakin raamatullisia lehtiä ja kirjoja. Iltaisin perheemme luki ja tutki näitä julkaisuja yhdessä. Se oli melkoisen haastavaa, meillä kun ei ollut sähköä. Ennen kuin istuuduimme tutkimaan, vedimme jalkojemme päälle suuret perunasäkit suojaksi moskiitoilta.

Puoli vuotta myöhemmin kastettiin viisi sukumme jäsentä, vanhempani ja minä heidän joukossaan. Oli jännittävää lähteä kertomaan oppimistamme asioista toisille talosta taloon. Kuljimme joko pari tuntia jalkapatikassa tai joskus ratsain Carrillon kaupunkiin sikäläisen Jehovan todistajien ryhmän kokouksiin. Anatolio kävi edelleen meillä tutkimassa kanssamme Raamattua. Sitten kotonamme järjestettiin kokous, jossa oli läsnä kahdeksisen henkeä. Lopulta he kaikki kävivät kasteella. Pian tästä ryhmästä kasvoi pieni 20 hengen seurakunta.

Teen Jumalan työtä kokoaikaisesti

Aikanaan Jehovan todistajien Costa Rican -haaratoimisto kannusti niitä, joille se vain oli mahdollista, aloittamaan kokoaikaisen evankelioimistyön. Vuonna 1957 otin kutsun vastaan ja ryhdyin kokoaikaiseksi sananpalvelijaksi. Tämä työ oli sanalla sanoen jännittävää. Kävelin monesti yksin tuntikausia tavoittaakseni ihmisiä maaseudulla. Joskus en selvästikään ollut tervetullut. Mieleeni tulee ainakin kolme kertaa, jolloin viidakkoveitsin aseistautuneet miehet uhkailivat minua ja tiukkasivat, kuka olin ja millä asialla.

Useimmat tiet olivat 1950-luvulla pelkkiä erämaan halki kulkevia polkuja, ja ihmisten tavoittaminen oli vaivalloista. Joillekin alueille pääsimme vain ratsastaen. Kahlasimme jokien yli ja nukuimme silloin tällöin tähtitaivaan alla. Elämä oli välillä tukalaa, kun moskiittoja oli pilvin pimein. Lisäksi meidän täytyi olla valppaana käärmeiden ja krokotiilien varalta. Kaikesta huolimatta nautin suuresti siitä, että sain viedä ihmisille tietoa Jehova Jumalasta. Kotiin tullessani tunsin oloni onnelliseksi ja tyytyväiseksi, koska olin voinut kertoa toisille Raamatun totuudesta. Kun saarnasin ja tutkin päivittäin Raamattua, rakkauteni Jehova Jumalaan kasvoi kasvamistaan, ja tunsin pääseväni paljon lähemmäs häntä.

Aikaa myöten minulle annettiin lisää palvelustehtäviä. Palvelin yli kymmenen vuoden ajan matkavalvojana, mikä merkitsi sitä, että vierailin tietyn alueen seurakunnissa ja vahvistin yhtä niistä joka viikko. Vaikka minun täytyi terveysongelmien vuoksi luopua tästä tehtävästä, iloitsin yhä sananpalveluksesta ja palvelin edelleen Jumalaa koko ajallani.

Kohtaan murhenäytelmän

Ollessani Nicoyassa vuonna 1971 lähdin käymään perheeni luona. Kun astuin sisään taloomme, näin 80-vuotiaan äitini makaamassa lattialla. Häntä oli ammuttu ja puukotettu. Kumartuessani pitelemään häntä hän hengitti edelleen, mutta hetkeä myöhemmin hän kuoli käsivarsilleni. Katselin ympärilleni ja huomasin keittiön lattialla kokkimme, joka oli kahdeksannella kuukaudella raskaana. Hänkin oli kuollut. Niin kuin tässä ei olisi ollut kylliksi, löysin myös erään paikallisen seurakunnan jäsenen makaamasta kuolleena käytävällä ja kokin pienen pojan tapettuna kylpyhuoneesta. Heitä kaikkia oli julmasti puukotettu ja ammuttu. Kuka oli voinut tehdä jotain niin kammottavaa ja miksi?

Kun menin ulos, löysin isäni. Häntä oli ammuttu päähän, mutta hän oli yhä elossa! Kiiruhdin veljeni talolle, jonne oli noin 15 minuutin matka. Perillä sain tietää, että vielä yksi nainen ja hänen poikansa oli tapettu. Järkytyin kuullessani, että tappaja oli 17-vuotias sisarenpoikani, joka ei ollut Jehovan todistaja ja joka oli henkisesti sairas. Hän oli lähtenyt pakomatkalle. Tästä alkoi Costa Rican historian suurin ajojahti.

Tapausta uutisoitiin koko maassa. Viikon kuluttua poliisi löysi tappajan, jolla oli aseenaan pitkä veitsi ja 22-kaliiperinen pistooli, jonka joku oli myynyt hänelle, vaikka oli tiennyt hänen olevan henkisesti ja tunneperäisesti häiriintynyt. Kiinnioton yhteydessä sisarenpoikani ammuttiin kuoliaaksi.

Ajojahdin aikana monet neuvoivat minua pakenemaan, koska sisarenpoikani saattaisi palata tekemään minulle jotain pahaa. Rukoilin asian johdosta, sillä minusta tuntui, että minun täytyi tukea jäljelle jääneitä sukulaisiani ja seurakunnan ystäviä. Siksi päätin jäädä.

Murhenäytelmä toisensa perään

Ikävä kyllä isä eli enää vain vuoden verran. Seuraavana vuonna sisareni, joka oli uskollinen Jehova Jumalan palvelija, tapettiin eräässä toisessa välikohtauksessa, jolla ei ollut mitään yhteyttä aiempiin tapahtumiin. Sukulaisistani oli järkyttävää menettää jälleen yksi perheenjäsen. Sanat eivät riitä kuvailemaan meidän ja ystäviemme kokemia menetyksen ja surun tunteita. Läpi tämän koettelevan ajan luotin lujasti Jehovaan ja anoin häneltä jatkuvasti voimaa.

Vuonna 1985 olin kolmipäiväisellä oppikurssilla, joka järjestettiin kristityille vanhimmille pääkaupungissa San Joséssa. Kurssin päättyessä olin hengellisesti virkistynyt. Varhain maanantaiaamuna minun oli tarkoitus lähteä bussilla kotia kohti. Kun olin kävelemässä linja-autoasemalle, kimppuuni hyökkäsi roistoja, jotka kuristivat minua ja ryöstivät minut. Kaikki tapahtui niin nopeasti, etten ehtinyt nähdä heidän kasvojaan. Tämän tapauksen vuoksi en ole enää pystynyt kommunikoimaan perinteiseen costaricalaiseen tapaan. Täällä Guanacasten maakunnassa miehet yleensä huutavat toisilleen tervehdykseksi tai pelkästään ilmaistakseen olevansa paikalla. Olin aikoinani hyvä huutamaan, mutta sen jälkeen kun kimppuuni käytiin, en ole enää kyennyt siihen.

Vuonna 1979 menin naimisiin Celian kanssa, joka hänkin oli Jehovan todistaja ja kuului naapuriseurakuntaan. Celia rakasti Raamattua. Luimme ja tutkimme Raamattua yhdessä joka päivä. Surukseni hän kuoli syöpään heinäkuussa 2001. Joskus minusta tuntuu yksinäiseltä, mutta ylösnousemustoivo vahvistaa minua (Johannes 5:28, 29).

Iloinen koetuksista huolimatta

Olen ehkä kohdannut elämässäni enemmän tragedioita kuin useimmat, mutta pidän näitä koettelemuksia mahdollisuutena todistaa uskoni ja uskollisuuteni Jehovan edessä (Jaakobin kirje 1:13). Minun on helpompi suhtautua tasapainoisesti kokemaani, kun muistutan jatkuvasti itseäni siitä, että ”aika ja sattuma” kohtaavat meitä kaikkia (Saarnaaja 9:11). Muistan myös, että nämä ovat ”kriittisiä aikoja, joista on vaikea selviytyä”, sillä ihmiset ovat raivoisia, väkivaltaisia ja vailla itsehillintää (2. Timoteukselle 3:1–5). Pidän lisäksi mielessä Jobin esimerkin. Vaikka Job joutui kärsimään paljon menettäessään perheensä, terveytensä ja toimeentulonsa, hän sanoi päättäväisesti: ”Olkoon Jehovan nimi jatkuvasti siunattu.” Jehova palkitsi Jobin runsaskätisesti hänen nuhteettomuutensa vuoksi. (Job 1:13–22; 42:12–15.) Kaikki nämä Raamatussa olevat ajatukset ovat auttaneet minua säilyttämään ilon monista koettelemuksista huolimatta.

Jehova on aina auttanut minua pitämään hänet elämässäni tärkeimmällä sijalla. Raamatun lukeminen päivittäin tuo paljon lohtua ja on antanut minulle voimaa kestää. Kun käännyn Jehovan puoleen rukouksessa, voin nauttia ”Jumalan rauhasta, joka ylittää kaiken ajatuksen” (Filippiläisille 4:6, 7). Tämä tuo minulle mielenrauhan. Lisäksi uskoani vahvistaa kristillisissä kokouksissa käyminen ja niihin osallistuminen (Heprealaisille 10:24, 25).

Vaikka olen jo iäkäs, olen kiitollinen Jehovalle siitä, että minulla on edelleen voimaa työskennellä muiden kristittyjen rinnalla, tutkia Raamattua toisten kanssa ja osallistua sananpalvelukseen. Toisten palveleminen tällä tavoin antaa minulle voimaa kamppailla epätoivoa vastaan. Olen todellakin sydämeni pohjasta kiitollinen Jehovalle huolimatta niistä monista murhenäytelmistä, jotka olen elämäni varrella joutunut kohtaamaan.a

[Alaviite]

[Huomioteksti s. 20]

Raamatun lukeminen päivittäin tuo paljon lohtua ja on antanut minulle voimaa kestää.

[Kuva s. 19]

Ensimmäisiä yrityksiäni pitää raamatullinen puhe

[Kuva s. 20]

Nuorempana kenttäpalveluksessa