Olen palvellut Jehovaa kiitollisena jopa koettelemusten aikana

Kertonut Maatje de Jonge-van den Heuvel

OLEN 98-vuotias. Elämästäni 70 vuotta minulla on ollut ilo palvella Jehovaa, vaikkakin uskoni on joutunut koetukselle. Toisen maailmansodan aikana päädyin keskitysleiriin, ja masennus sai minut siellä tekemään eräässä vaiheessa ratkaisun, jota sittemmin kaduin. Muutamia vuosia myöhemmin koin toisen tuskallisen koetuksen. Kaikesta huolimatta olen kiitollinen Jehovalle, että olen saanut palvella häntä jopa koettelemusten aikana.

Elämäni muuttui lokakuussa 1940. Asuin Hollannissa Hilversumin kaupungissa, 24 kilometriä Amsterdamista kaakkoon. Natsihallinto piti maata otteessaan. Olin ollut viisi vuotta naimisissa Jaap de Jongen kanssa, joka oli huolehtiva aviomies, ja meillä oli ihastuttava kolmivuotias tytär Willy. Naapurinamme asui köyhä kahdeksanlapsinen perhe. Heillä oli täysi työ hankkia elatus, mutta silti he tarjosivat eräälle nuorelle miehelle vakinaisesti majapaikan ja ruoan. Ihmettelin, miksi he kantavat tällaista ylimääräistä taakkaa. Viedessäni heille jotain syötävää sain tietää, että tämä nuori mies oli tienraivaaja. Hän kertoi minulle Jumalan valtakunnasta ja siunauksista, joita se tuo. Oppimani asiat koskettivat minua syvästi, ja omaksuin nopeasti totuuden. Samana vuonna vihkiydyin Jehovalle ja minut kastettiin. Vuoden päästä kasteestani myös mieheni asennoitui totuuden puolelle.

Vaikka minulla oli vain vähän tietoa Raamatusta, ymmärsin täysin, että Jehovan todistajana kuuluin nyt kiellettyyn järjestöön. Tiesin myös, että monia todistajia oli jo lähetetty vankilaan, koska he olivat saarnanneet Valtakunnan sanomaa. Silti aloin heti saarnata talosta taloon, ja mieheni ja minä tarjouduimme majoittamaan tienraivaajia ja matkavalvojia. Lisäksi kotiimme varastoitiin raamatullista kirjallisuutta, jota veljet ja sisaret toivat Amsterdamista. He kuljettivat vahvarakenteisilla polkupyörillään suuria, peitteellä suojattuja kirjalasteja. Millaista rakkautta ja rohkeutta nämä kuriirit osoittivatkaan! He vaaransivat henkensä veljiensä vuoksi (1. Joh. 3:16).

”Äiti, tuletko pian takaisin?”

Noin puoli vuotta kasteeni jälkeen ovellemme ilmestyi kolme poliisia. He tulivat sisään ja tutkivat kotimme. Vaikka he eivät huomanneet komeroa, joka oli täynnä kirjallisuutta, he löysivät muutamia sänkymme alle piilotettuja kirjoja. He käskivät minua lähtemään heti heidän kanssaan Hilversumin poliisiasemalle. Kun halasin hyvästiksi Willy-tytärtäni, hän kysyi: ”Äiti, tuletko pian takaisin?” ”Kyllä, kultaseni”, sanoin, ”äiti palaa pian kotiin.” Kului kuitenkin puolitoista raskasta vuotta ennen kuin sain hänet taas syliini.

Eräs poliisi vei minut junalla Amsterdamiin kuulusteltavaksi. Kuulustelijat yrittivät saada minut vahvistamaan kolme hilversumilaista veljeä Jehovan todistajiksi. Sanoin: ”En tunne muita paitsi yhden. Hän tuo meille maitoa.” Tuo veli tosiaankin toimitti maitoa. Sitten lisäsin: ”Mutta sitä, onko hän Jehovan todistaja, teidän täytyy kysyä häneltä eikä minulta.” Kun kieltäydyin sanomasta enempää, he löivät minua kasvoihin, sulkivat minut selliin ja jättivät minut sinne kahdeksi kuukaudeksi. Saatuaan tietää, missä olin, mieheni pystyi tuomaan minulle vähän vaatteita ja ruokaa. Sitten elokuussa 1941 minut lähetettiin Ravensbrückiin, pahamaineiseen naisten keskitysleiriin, joka sijaitsi Saksassa, noin 80 kilometriä Berliinistä pohjoiseen.

”Rohkaise mielesi, ystäväni”

Keskitysleiriin saapuessamme meille kerrottiin, että voisimme lähteä kotiin, jos allekirjoittaisimme julistuksen, jolla kieltäisimme uskomme. En tietenkään allekirjoittanut. Niinpä minun oli luovutettava tavarani ja riisuuduttava alastomaksi pesuhuoneessa. Tapasin siellä joitakin Hollannista tulleita kristittyjä sisaria. Meille annettiin vanginvaatteet, joihin oli ommeltu violetti kolmio, ja lisäksi lautanen, muki ja lusikka. Ensimmäisenä iltana meidät vietiin tilapäisesti erääseen parakkiin. Siellä puhkesin kyyneliin, ensi kertaa pidätykseni jälkeen. ”Kuinkahan tässä käy? Miten kauan joudun olemaan täällä?” sopersin itkien. Rehellisesti sanoen suhteeni Jehovaan ei ollut vielä kovin vahva, koska olin tuntenut totuuden vasta muutamia kuukausia. Minulla oli yhä paljon opittavaa. Seuraavana päivänä nimenhuudossa eräs hollantilainen sisar varmaankin huomasi alakuloisuuteni. Hän sanoi: ”Rohkaise mielesi, ystäväni! Mikä voisikaan vahingoittaa meitä?”

Nimenhuudon jälkeen meidät vietiin toiseen parakkiin, ja sadat saksalaiset ja hollantilaiset sisaret ottivat meidät siellä lämpimästi vastaan. Jotkut saksalaissisaret olivat asuneet tuossa parakissa jo yli vuoden. Heidän seuransa todella vahvisti minua ja rohkaisi mieltäni. Hämmästelin sitä, miten paljon puhtaampi sisarten parakki oli verrattuna muihin leirin parakkeihin. Puhtauden lisäksi parakkimme tunnettiin myös siitä, että siellä ei varastettu, kiroiltu eikä tapeltu. Leirillä vallinneisiin kauheisiin olosuhteisiin verrattuna parakkimme oli kuin puhdas saari törkyisessä meressä.

Elämää leirissä

Leirielämä merkitsi paljon työtä ja erittäin vähän ruokaa. Meidän oli noustava aamuviideltä, minkä jälkeen alkoi pikimmiten nimenhuuto. Satoi tai paistoi, vartijat seisottivat meitä ulkona noin tunnin. Kovan työpäivän jälkeen viideltä iltapäivällä sama nimenhuuto toistettiin. Sitten söimme hiukan keittoa ja leipää ja menimme nukkumaan – lopen uupuneina.

Joka päivä sunnuntaita lukuun ottamatta minut passitettiin työhön maatiloille, joissa niitin vehnää viikatteella, kaivoin ojia ja siivosin sikaloita. Työ oli raskasta ja likaista, mutta pystyin selviytymään siitä päivästä toiseen, koska olin vielä nuori ja melko vahva. Lisäksi sain vahvistusta laulamalla työtä tehdessäni lauluja, joissa oli raamatullinen sanoma. Kaipasin kuitenkin joka päivä miestäni ja lastani.

Vaikka saimme hyvin vähän syötävää, me sisaret yritimme säästää päivittäin palan leipää, jotta meillä olisi jotain ylimääräistä sunnuntaiksi, jolloin meillä oli mahdollisuus kokoontua keskustelemaan Raamatusta. Meillä ei ollut raamatullista kirjallisuutta, mutta kuuntelin innokkaasti, kun vanhemmat, uskolliset saksalaissisaret käsittelivät hengellisiä aiheita. Vietimme jopa Kristuksen kuoleman muistojuhlaa.

Uupumus, katumus ja rohkaisu

Toisinaan meitä käskettiin tekemään työtä, joka tuki suoranaisesti natsien sotaponnisteluja. Poliittisen puolueettomuutensa vuoksi kaikki sisaret kieltäytyivät sellaisesta työstä, ja minä seurasin heidän rohkeaa esimerkkiään. Rangaistukseksi jouduimme olemaan päiväkausia ilman ruokaa ja seisomaan nimenhuudossa monta tuntia. Kerran talviaikaan meidät suljettiin 40 päiväksi parakkiin, jossa ei ollut lainkaan lämmitystä.

Meille Jehovan todistajille sanottiin yhä uudelleen, että meidät vapautettaisiin ja saisimme lähteä kotiin, jos allekirjoittaisimme uskomme kieltämistä koskevan julistuksen. Oltuani Ravensbrückissä yli vuoden masennuin syvästi. Halu nähdä miestäni ja tytärtäni tuli niin voimakkaaksi, että menin vartijoiden luokse pyytämään lomaketta, jonka mukaan en olisi enää raamatuntutkija, ja allekirjoitin sen.

Kun sisaret saivat tietää, mitä olin tehnyt, jotkut alkoivat kartella minua. Kaksi vanhempaa saksalaista sisarta, Hedwig ja Gertrud, etsivät kuitenkin minut käsiinsä ja vakuuttivat edelleen rakastavansa minua. Työskennellessämme sikalassa he selittivät minulle ystävällisesti, että on tärkeää pysyä nuhteettomana Jehovan edessä ja että osoitamme rakkautemme häntä kohtaan pitämällä kiinni vakaumuksestamme. Heidän äidillinen huolenpitonsa ja hellä kiintymyksensä koskettivat minua syvästi.a Tiesin toimineeni väärin ja halusin, että julistukseni mitätöidään. Yhtenä iltana kerroin eräälle sisarelle päätöksestäni pyytää julistukseni mitätöimistä. Jonkun leirin virkailijoista oli täytynyt kuulla keskustelumme, koska samana iltana minut äkisti vapautettiin leiristä ja lähetettiin junalla takaisin Hollantiin. Eräs leirin valvojista – muistan vieläkin tuon naisen kasvot – sanoi minulle: ”Sinä olet edelleen raamatuntutkija ja tulet aina olemaan.” Vastasin siihen: ”Niin olen, jos Jehova suo.” Mietin silti kaiken aikaa, miten saisin julistukseni peruutettua.

Eräs kohta julistuksessa kuului: ”Vakuutan täten, etten toimi enää milloinkaan Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran hyväksi.” Nyt tiesin, mitä teen! Tammikuussa 1943, pian kotiintuloni jälkeen, aloin jälleen osallistua Valtakunnan saarnaamistyöhön. Jos natsit olisivat toisen kerran saaneet minut siitä kiinni, rangaistukseni olisi tietenkin ollut ankara.

Todistaakseni Jehovalle, että halusin sydämestäni olla hänen uskollinen palvelijansa, aloin mieheni kanssa jälleen majoittaa kodissamme kuriireja ja matkavalvojia. Miten kiitollinen olinkaan tästä uudesta tilaisuudesta osoittaa rakkauteni Jehovaa ja hänen kansaansa kohtaan!

Tuskallinen koettelemus

Muutamia kuukausia ennen sodan loppumista mieheni ja minä kohtasimme tuskallisen koettelemuksen. Lokakuussa 1944 tyttäremme Willy sairastui yllättäen kurkkumätään. Hänen kuntonsa heikkeni nopeasti, ja kolme päivää myöhemmin hän kuoli. Hän oli vasta seitsemänvuotias.

Ainoan lapsemme menettäminen oli musertava isku. Todellisuudessa ne koettelemukset, jotka kävin läpi Ravensbrückissä, eivät olleet mitään verrattuna siihen, millaista tuskaa tunsin lapsemme menettämisen vuoksi. Ahdistuksen hetkinä saimme kuitenkin aina lohdutusta psalmin 16:8 sanoista: ”Olen asettanut Jehovan alati eteeni. Koska hän on oikealla puolellani, minua ei horjuteta.” Meillä oli luja luottamus ylösnousemusta koskevaan Jehovan lupaukseen. Pysyimme päättäväisesti totuudessa ja julistimme innokkaasti hyvää uutista. Siihen saakka, kun mieheni vuonna 1969 kuoli, hän auttoi minua palvelemaan Jehovaa kiitollisin mielin.

Siunauksia ja iloja

Menneinä vuosikymmeninä olen saanut paljon iloa läheisestä yhteydestä kokoaikaisiin palvelijoihin. Kuten sodan aikanakin, kodissamme oli aina tilaa matkavalvojille ja heidän vaimoilleen, kun he vierailivat seurakunnassamme. Eräs matkatyössä ollut pariskunta, Maarten ja Nel Kaptein, jopa asui meillä 13 vuotta! Kun Nel tuli parantumattomasti sairaaksi, minulla oli mahdollisuus hoitaa häntä kodissamme kolme kuukautta, kunnes hän kuoli. Sen ansiosta, että olen saanut olla heidän sekä täkäläisten rakkaiden veljien ja sisarten kanssa, olen voinut nauttia hengellisestä paratiisista, jossa elämme jo nyt.

Eräs elämäni kohokohta oli vuonna 1995, jolloin sain kutsun tulla Ravensbrückiin muistelemaan menneitä tapahtumia. Tapasin siellä sisaria, jotka olivat olleet kanssani leirissä ja joita en ollut nähnyt yli 50 vuoteen. Se oli unohtumaton ja sydäntälämmittävä kokemus. Meillä oli hieno tilaisuus rohkaista toisiamme suuntaamaan katseemme päivään, jona kuolemassa nukkuvat rakkaamme elävät jälleen.

Apostoli Paavali sanoi Roomalaiskirjeen 15:4:ssä, että ”kestävyytemme ja Raamatun kirjoitusten lohdutuksen avulla [meillä] on toivo”. Olen saanut Jehovalta toivon, jonka ansiosta olen pystynyt palvelemaan häntä kiitollisena jopa koettelemusten aikana.

[Alaviite]

[Kuva s. 10]

Jaap ja minä vuonna 1930

[Kuva s. 10]

Tyttäremme Willy seitsemänvuotiaana

[Kuva s. 12]

Sydäntälämmittävässä tilaisuudessa vuonna 1995. Olen eturivissä toinen vasemmalta.