Jehova on siunannut minua yli kaikkien odotusteni

Kun lopulta voitin epävarmuuteni ja aloitin tienraivauksen, elämässäni kääntyi uusi sivu. Olen saanut siunauksia, jotka ovat ylittäneet kaikki odotukseni (Ef. 3:20). Kerron nyt, miten tämä tapahtui.

Synnyin Berliinissä vain muutama kuukausi sen jälkeen kun toinen maailmansota syttyi vuonna 1939. Sodan lähetessä loppuaan vuonna 1945 Berliiniä pommitettiin ankarasti. Erään ilmahyökkäyksen aikana kotikatuamme pommitettiin ja perheemme joutui kiirehtimään pommisuojaan. Myöhemmin pakenimme oman turvallisuutemme vuoksi Erfurtiin, missä äitini oli syntynyt.

Äiti etsi hartaasti totuutta. Hän luki filosofien teoksia ja tutki eri uskontoja mutta ei löytänyt etsimäänsä. Noin vuonna 1948 ovellemme tuli kaksi Jehovan todistajaa. Äiti kutsui heidät sisään ja esitti kysymyksen toisensa perään. Alle tunnin päästä hän sanoi pikkusiskolleni ja minulle: ”Olen löytänyt totuuden!” Pian äiti, siskoni ja minä aloimme käydä kokouksissa Erfurtissa.

Vuonna 1950 muutimme takaisin Berliiniin ja olimme siellä Kreuzbergin seurakunnan yhteydessä. Muutettuamme Berliinissä toiseen paikkaan aloimme käydä Tempelhofin seurakunnan kokouksissa. Jossain vaiheessa äiti meni kasteelle, mutta minä epäröin. Miksi?

VOITOLLE UJOUDESTA JA EPÄVARMUUDESTA

Edistymiseni oli aluksi hidasta, koska olin hyvin ujo. Kävin kyllä kentällä toisten mukana, mutta kahteen vuoteen en uskaltanut avata suutani. Tilanne muuttui, kun tutustuin veljiin ja sisariin, jotka olivat osoittautuneet rohkeiksi ja uskollisiksi Jehovan palvelijoiksi. Jotkut heistä olivat olleet natsien keskitysleireillä tai Itä-Saksan vankiloissa. Toiset olivat vaarantaneet vapautensa salakuljettamalla kirjallisuutta Itä-Saksaan. Heidän esimerkkinsä teki minuun syvän vaikutuksen. Ajattelin, että jos he olivat olleet valmiit vaarantamaan henkensä ja vapautensa Jehovan ja veljien puolesta, minunkin pitäisi yrittää olla vähän rohkeampi.

Aloin päästä voitolle arkuudestani, kun osallistuin merkittävään saarnaamiskampanjaan vuonna 1955. Tiedottimessaa julkaistiin veli Nathan Knorrin kirje, jossa hän kertoi, että kampanja olisi yksi suurimmista, mitä järjestö oli koskaan järjestänyt. Hän sanoi, että jos kaikki julistajat osallistuvat, ”niin me saamme ihmeellisimmän todistamiskuukauden, mitä olemme milloinkaan kokeneet tämän maan päällä”. Juuri niin tapahtuikin! Jonkin aikaa kampanjan jälkeen vihkiydyin Jehovalle, ja vuonna 1956 menin kasteelle yhdessä isäni ja siskoni kanssa. Pian minun piti tehdä myös toinen tärkeä ratkaisu.

Vuosien ajan tiesin, että tienraivaus olisi lopulta oikea elämänura, mutta lykkäsin sen aloittamista tuonnemmaksi. Päätin ensin opiskella tuontia, vientiä ja tukkumyyntiä oppisopimuksella Berliinissä. Sen jälkeen halusin saada hiukan tämän alan työkokemusta ja kehittää ammattitaitoani. Tästä syystä menin vuonna 1961 töihin Hampuriin, Saksan suurimpaan satamakaupunkiin. Mitä paremmin pääsin sisälle työhöni, sitä enemmän minun teki mieli lykätä kokoaikaisen palveluksen aloittamista. Mitä tekisin?

Olen kiitollinen Jehovalle siitä, että veljet auttoivat huomaavaisesti minua asettamaan hengelliset asiat tärkeimmälle sijalle. Monet ystäväni olivat aloittaneet tienraivauksen ja olivat minulle erinomaisena esimerkkinä. Lisäksi veli Erich Mundt, joka oli selviytynyt keskitysleiriltä, kannusti minua luottamaan Jehovaan. Hän kertoi, että ne veljet, jotka luottivat keskitysleirillä itseensä, heikkenivät myöhemmin hengellisesti. Toisaalta ne, jotka tukeutuivat täysin Jehovaan, pysyivät uskollisina, ja heistä tuli seurakunnan tukipilareita.

Veli Martin Pötzinger, joka palveli myöhemmin hallintoelimessä, kannusti usein veljiä sanomalla: ”Rohkeus on arvokkainta, mitä voit omistaa!” Pohdittuani näitä sanoja otin vihdoin lopputilin ja aloitin tienraivauksen kesäkuussa 1963. Se oli paras mahdollinen ratkaisu! Kahden kuukauden kuluttua, ennen kuin olin edes alkanut etsiä uutta työtä, minua pyydettiin palvelemaan erikoistienraivaajana. Muutaman vuoden kuluttua Jehova antoi minulle jotain, mikä ylitti kaikki odotukseni: sain kutsun Gilead-koulun 44. kurssille.

SAAN ARVOKKAAN OPETUKSEN GILEADISSA

”Älä anna nopeasti periksi palvelustehtävässäsi.” Tämä oli yksi koulun tärkeimmistä opetuksista, ja sitä korostivat erityisesti veljet Nathan Knorr ja Lyman Swingle. He kannustivat meitä jatkamaan innokkaasti palvelustehtävässämme. Veli Knorr sanoi: ”Mihin sinä keskityt? Näetkö pölyn, ötökät ja köyhyyden? Vai huomaatko puut, kukat ja iloiset kasvot? Opettele rakastamaan ihmisiä!” Eräänä päivänä kun veli Swingle selitti, miksi jotkut veljet olivat antaneet nopeasti periksi, hän joutui liikutuksen valtaan ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Hänen piti keskeyttää puheensa kootakseen itsensä. Tämä kosketti minua syvästi, ja päätin vakaasti, etten tuottaisi pettymystä Kristukselle enkä hänen uskollisille veljilleen (Matt. 25:40).

Kun olimme saaneet tietää määräalueemme, muutamat beteliläiset kysyivät joiltakin meistä uteliaina, minne me menisimme. He sanoivat jotain myönteistä jokaisen määräalueesta, kunnes tuli minun vuoroni kertoa omani: Kinshasan Kongo (Kongon demokraattinen tasavalta). He olivat hetken hiljaa ja totesivat sitten: ”Ai Kongo? Olkoon Jehova kanssasi!” Tuohon aikaan Kinshasan Kongo oli paljon uutisissa sodan, palkkasotureiden ja salamurhien takia. Pidin kuitenkin mielessä, mitä olin oppinut Gileadissa. Pian sen jälkeen kun olimme valmistuneet syyskuussa 1967, veljet Heinrich Dehnbostel, Claude Lindsay ja minä lähdimme maan pääkaupunkiin Kinshasaan.

ERINOMAISTA VALMENNUSTA UUSILLE LÄHETYSTYÖNTEKIJÖILLE

Kun olimme saapuneet Kinshasaan, opiskelimme ranskaa kolme kuukautta. Sitten lensimme Lubumbashiin (aiemmin Elisabethville) aivan Kongon eteläosaan lähelle Sambian rajaa. Muutimme lähetyskotiin kaupungin keskustaan.

Lubumbashi oli suurelta osin koskematonta aluetta, ja meistä oli mahtavaa päästä kertomaan totuutta monille, jotka eivät olleet kuulleet siitä koskaan aikaisemmin. Ei kauaakaan kun meillä oli enemmän raamatuntutkisteluja kuin pystyimme johtamaan. Todistimme myös poliiseille ja valtion viranomaisille. Monet arvostivat syvästi Jumalan sanaa ja saarnaamistyötämme. Ihmiset puhuivat pääasiassa swahilia, joten Claude Lindsay ja minä opiskelimme ranskan lisäksi myös sitä. Pian meidät määrättiin swahilinkieliseen seurakuntaan.

Saimme paljon hyviä kokemuksia, mutta vaikeuksiakin oli. Usein jouduimme vastakkain humalaisten, aseistautuneiden sotilaiden ja vihamielisten poliisien kanssa, jotka esittivät meistä vääriä syytöksiä. Erään kerran aseistautuneet poliisit tunkeutuivat lähetyskotiimme, jossa olimme juuri pitämässä kokousta, ja veivät meidät pääpoliisiasemalle. Siellä meidän oli istuttava maalattialla iltakymmeneen, kunnes meidät päästettiin vapaiksi.

Vuonna 1969 minua pyydettiin matkatyöhön. Kierroksellani sain tuntumaa Afrikan maaseutuun, kun kävelin pitkiä matkoja mutaisilla poluilla korkean ruohon seassa. Yhdessä kylässä kana poikasineen yöpyi sänkyni alla. En ikinä unohda, miten se aloitti päivän tarmokkaalla kiekaisullaan ennen aamunkoittoa. Muistelen lämmöllä myös niitä iltoja, jotka vietimme veljien ja sisarten kanssa keskustellen Raamatun totuudesta nuotion äärellä.

Suuria vaikeuksia meille aiheuttivat valeveljet, jotka kannattivat kitawala-liikettä.b Jotkut heistä olivat soluttautuneet seurakuntiin ja päässeet vastuuasemiin. Uskolliset veljet ja sisaret pystyivät kuitenkin tunnistamaan monet näistä ”kätkössä olevista kareista” (Juud. 12). Lopulta Jehova puhdisti seurakunnat tällaisista yksilöistä, mikä loi pohjan ilmiömäiselle kasvulle.

Vuonna 1971 minua pyydettiin palvelemaan Kinshasan haaratoimistossa, missä huolehdin monenlaisista tehtävistä, muun muassa kirjeenvaihdosta, kirjallisuustilauksista ja palvelusasioista. Betelissä opin, miten organisoida työtä suuressa maassa, jossa palvelut ja liikenneyhteydet jättivät paljon toivomisen varaa. Joskus kesti kuukausia, ennen kuin haaratoimistosta lähetetty posti saapui perille seurakuntiin. Posti kuljetettiin lentokoneella ja lastattiin sitten veneisiin, jotka saattoivat jäädä viikoiksi jumiin tiheisiin vesihyasinttikasvustoihin. Näistä ja muista haasteista huolimatta valtakunnan työ meni eteenpäin.

Oli hämmästyttävää nähdä, miten veljet järjestivät suuria konventteja, vaikka rahaa oli vain vähän. He rakensivat termiittikeoista lavoja ja valmistivat pitkästä elefanttiheinästä seiniä ja istuinten pehmusteita. He tekivät bambusta rakennusten kehikoita ja kaislamatoista kattoja ja pöytiä. He kiinnittivät osat toisiinsa puunkuoresta leikatuilla suikaleilla, jotka korvasivat naulat. En voinut muuta kuin ihailla näitä sitkeitä ja kekseliäitä veljiä ja sisaria. Heistä tuli minulle hyvin rakkaita, ja jäin ikävöimään heitä, kun minun oli aika lähteä uusiin tehtäviin.

PALVELUSTA KENIASSA

Vuonna 1974 sain siirron Nairobissa Keniassa sijaitsevaan haaratoimistoon. Tehtävää oli paljon, sillä Kenian haaratoimisto huolehti kymmenessä lähialueen maassa tehtävästä saarnaamistyöstä, ja joissakin niistä työmme oli kielletty. Minut lähetettiin useita kertoja vierailemaan näissä maissa, varsinkin Etiopiassa, missä veljemme kohtasivat vainoa ja ankaria koettelemuksia. Monia heistä pahoinpideltiin julmasti tai vangittiin, ja joitakuita jopa tapettiin. He pysyivät kuitenkin uskollisina sen ansiosta, että heillä oli hyvä suhde Jehovaan ja toisiinsa.

Vuonna 1980 elämässäni tapahtui ilahduttava käänne, kun menin naimisiin kanadalaisen sisaren Gail Mathesonin kanssa. Gail ja minä olimme olleet samalla luokalla Gileadissa ja pitäneet sen jälkeen yhteyttä kirjeitse. Gail palveli lähetystyöntekijänä Boliviassa. 12 vuoden kuluttua tapasimme toisemme New Yorkissa, ja vähän sen jälkeen menimme naimisiin Keniassa. Olen kiitollinen Gailille siitä, että hänellä on hyvin hengellinen näkemys asioista ja että hän osaa olla tyytyväinen eri olosuhteissa. Hän on minulle edelleen arvokas tuki ja rakas kumppani.

Vuonna 1986 Gail ja minä saimme määräyksen matkatyöhön, ja minä palvelin noina aikoina myös haaratoimistokomiteassa. Matkatyössä vierailimme monissa Kenian haaratoimiston alaisissa maissa.

Minulla on mukavia muistoja siitä kun valmistelimme konventtia, joka pidettäisiin Asmarassa (sijaitsee Eritreassa). Elettiin vuotta 1992, jolloin työmme ei ollut tuolla alueella kiellettyä. Löysimme konventtipaikaksi ikävä kyllä ainoastaan ruman ladon, joka näytti sisältä vielä pahemmalta kuin ulkoa. Konventin alkaessa olin ihmeissäni siitä, miten ystävät olivat onnistuneet muuttamaan tämän tilan Jehovan palvontaan sopivaksi paikaksi. Monet perheet olivat tuoneet mukanaan koristeellisia kankaita, ja he olivat peittäneet niillä taitavasti kaiken, mikä ei miellyttänyt silmää. Konventista tuli iloinen ja ikimuistoinen, ja läsnäolijoita oli 1 279.

Matkatyön aloittaminen merkitsi meille suurta muutosta, sillä majapaikkamme vaihtelivat laidasta laitaan. Erään kerran yövyimme merenrantahuvilan ylellisessä vierassiivessä, toisella kertaa taas työläisten asuttamalla alueella peltihökkelissä, jonka WC-tilat olivat yli sadan metrin päässä. Riippumatta siitä, missä palvelimme, parhaat muistot jäivät toiminnantäyteisistä kenttäpäivistä, jotka vietimme innokkaiden tienraivaajien ja julistajien kanssa. Kun saimme seuraavan tehtävämääräyksen, meidän täytyi jättää taaksemme monia rakkaita ystäviä, joita meille jäi kova ikävä.

JEHOVA SIUNAA ETIOPIAN TYÖTÄ

1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa Jehovan todistajien työ tunnustettiin virallisesti monissa Kenian haaratoimiston alaisissa maissa. Niinpä näihin maihin perustettiin haaratoimistoja ja muita toimistoja, joista käsin toimintaa ohjattiin. Vuonna 1993 meidät kutsuttiin palvelemaan Addis Abeban toimistoon Etiopiaan, missä työ oli ollut vuosikymmeniä maan alla mutta oli nyt saanut laillisen tunnustuksen.

Jehova on siunannut Etiopiassa tehtävää valtakunnan työtä. Monet veljet ja sisaret ovat aloittaneet tienraivauksen. Vuodesta 2012 lähtien joka vuosi yli 20 prosenttia julistajista on palvellut vakituisina tienraivaajina. Lisäksi teokraattisissa kouluissa on annettu tarpeellista valmennusta ja maahan on rakennettu yli 120 valtakunnansalia. Vuonna 2004 Betel-perhe pääsi muuttamaan uusiin tiloihin, ja myös samalla tontilla sijaitseva konventtisali on ollut siunaus Jehovalta.

Vuosien mittaan Gail ja minä olemme saaneet läheisiä ystäviä monista etiopialaisista veljistä ja sisarista. Heidän lämpönsä ja ystävällisyytensä on ollut todella koskettavaa. Meillä on viime aikoina ollut terveysongelmia, ja siksi meitä pyydettiin siirtymään Keski-Euroopan haaratoimistoon. Täällä meistä pidetään hyvää huolta, mutta kaipaamme Etiopian rakkaita ystäviä.

JEHOVA ON SAANUT AIKAAN KASVUN

Olemme nähneet, miten Jehova on saanut työnsä menestymään (1. Kor. 3:6, 9). Esimerkiksi kun todistin ensimmäistä kertaa ruandalaisille kaivostyöntekijöille Kongon kuparivyöhykkeellä, Ruandassa ei ollut yhtään raportoivaa julistajaa. Nyt siellä on yli 30 000 veljeä ja sisarta. Vuonna 1967 Kinshasan Kongossa oli noin 6 000 julistajaa. Nyt julistajia on noin 230 000, ja vuonna 2018 Kristuksen kuoleman muistojuhlassa oli läsnä yli miljoona henkeä. Niissä maissa, joista Kenian haaratoimisto aikanaan huolehti, julistajien kokonaismäärä on noussut yli 100 000:een.

Yli 50 vuotta sitten Jehova auttoi eri veljien välityksellä minua aloittamaan kokoaikaisen palveluksen. Vaikka joudun edelleen kamppailemaan ujouden kanssa, olen oppinut luottamaan täysin Jehovaan. Elämä Afrikassa opetti minulle kärsivällisyyttä ja tyytyväisyyttä. Gail ja minä ihailemme sikäläisten veljien ja sisarten poikkeuksellista vieraanvaraisuutta, sitkeyttä ja luottamusta Jehovaan. Olen syvästi kiitollinen Jehovalle hänen ansaitsemattomasta hyvyydestään. Häneltä saadut siunaukset ovat ylittäneet kaikki odotukseni! (Ps. 37:4.)