”Nykyään rakastan kenttätyötä!”

MENETÄN ILONI

Tultuani teini-ikään suhteeni Jehovaan kuitenkin viileni. Minusta näytti, että koulukavereilla oli rajattomasti vapautta ja että jäin jostain paitsi. Vanhempien säännöt, kristilliset normit ja hengellinen toiminta alkoivat tuntua raskailta. En epäillyt Jehovan olemassaoloa, mutta hengellisyyteni oli heikoissa kantimissa.

Kävin kyllä kentällä, mutta palvelukseni oli nimellistä. En koskaan valmistautunut, joten minun oli hyvin vaikea saada aikaan keskusteluja. Niinpä kentällä ei tapahtunut juuri mitään, enkä saanut siitä iloa. Aloin suhtautua kenttätyöhön entistä kielteisemmin ja mietin, miten ihmeessä kukaan viitsii tehdä tätä viikko toisensa jälkeen ja kuukaudesta toiseen.

17-vuotiaana vapaudenkaipuuni kasvoi niin suureksi, että pakkasin laukkuni, lähdin kotoa ja muutin Australiaan. Se oli kova paikka vanhemmilleni. He olivat minusta huolissaan mutta ajattelivat, että jatkaisin varmasti Jehovan palvelemista.

Australiassa hengellisyyteni hiipui entisestään. Kävin kokouksissa vain satunnaisesti. Hakeuduin sellaisten nuorten seuraan, jotka minun tavallani kävivät yhtenä iltana kokouksessa mutta lähtivät seuraavana yökerhoon juomaan ja tanssimaan. Näin jälkeenpäin tajuan, että minulla oli toinen jalka seurakunnassa ja toinen maailmassa mutten tuntenut oloani mukavaksi kummassakaan.

OPIN YLLÄTTÄEN JOTAIN ARVOKASTA

Pari vuotta myöhemmin tapasin sisaren, joka tietämättään sai minut miettimään elämäni suuntaa. Asuin neljän muun sisaren kanssa, ja päätimme tarjota viikoksi majapaikan kierrosvalvojalle ja hänen vaimolleen Tamaralle. Veljellä oli paljon tekemistä seurakunnan asioissa, mutta Tamara oli meidän tyttöjen kanssa, ja meillä oli tosi mukavaa. Hän oli aivan tavallinen, ja hänelle oli helppo puhua. Minusta oli hämmästyttävää, että joku niin hengellinen ihminen oli niin hauska.

Tamara oli täynnä intoa. Hänen rakkautensa totuuteen ja kenttätyöhön oli tarttuvaa. Hän antoi Jehovalle parhaansa ja sai siitä iloa, kun taas minä palvelin Jehovaa nimellisesti ja olin onneton. Tamaran positiivisuus ja aito ilo vaikuttivat syvästi elämääni. Hänen esimerkkinsä sai minut ajattelemaan sitä, että Raamatun mukaan Jehova haluaa meidän palvelevan häntä ”iloiten” ja ”riemusta huutaen” (Ps. 100:2).

RAKKAUTENI KENTTÄTYÖHÖN SYTTYY UUDESTAAN

Halusin tuntea samanlaista iloa kuin Tamara, mutta se edellytti minulta suuria muutoksia. Niiden tekeminen vei aikaa, mutta onnistuin siinä vähä vähältä. Aloin valmistautua kenttätyöhön, ja välillä olin osa-aikaisena tienraivaajana. Sain lisää varmuutta, eikä minua enää jännittänyt niin paljon. Kentällä käymisestä tuli nautittavampaa, kun opin käyttämään Raamattua paremmin. Pian olin osa-aikaisena tienraivaajana joka kuukausi.

Aloin valita ystävikseni eri-ikäisiä veljiä ja sisaria, jotka olivat hengellisesti vahvoja ja jotka tunsivat iloa Jehovan palvelemisesta. Heidän hyvä esimerkkinsä sai minut miettimään, mikä elämässäni on tärkeintä, ja huolehtimaan omasta hengellisyydestäni. Nautin kenttätyöstä entistä enemmän, ja lopulta aloitin vakituisen tienraivauksen. Ensimmäistä kertaa vuosiin olin tyytyväinen ja onnellinen ja tunsin kuuluvani seurakuntaan.

PYSYVÄ TIENRAIVAUSTOVERI

Vuotta myöhemmin tapasin Alexin, huomaavaisen veljen, joka rakasti aidosti Jehovaa ja kenttätyötä. Hän oli avustava palvelija, ja hän oli toiminut tienraivaajana kuusi vuotta. Alex oli myös palvellut jonkin aikaa tarvealueella Malawissa. Siellä hän oli tutustunut lähetystyöntekijöihin, joiden esimerkki oli kannustanut häntä pitämään Jehovan palvelemista aina elämänsä tärkeimpänä asiana.

Vuonna 2003 Alex ja minä menimme naimisiin, ja olemme siitä lähtien jatkaneet kokoaikaista palvelusta yhdessä. Olemme oppineet paljon, ja Jehova on siunannut meitä monin tavoin.

UUSIA MAHDOLLISUUKSIA PALVELLA

Vuonna 2009 meidät pyydettiin lähetystyöntekijöiksi pieneen Itä-Timorin saarivaltioon, joka sijaitsee Indonesian kupeessa. Olimme hämmästyneitä ja innoissamme, mutta samalla meitä myös pelotti. Viisi kuukautta myöhemmin saavuimme pääkaupunkiin Diliin.

Itä-Timorissa meidän piti sopeutua hyvin erilaiseen elämään kuin ennen. Kaikki oli uutta: kulttuuri, kieli, ruoka ja elinolot. Kentällä tapasimme usein ihmisiä, joihin köyhyys, vähäinen koulutus ja sorto olivat jättäneet jälkensä, ja monilla oli sodan ja väkivallan aiheuttamia henkisiä ja fyysisiä arpia.a

Kentällä oli uskomattoman hienoa! Tapasin kerran 13-vuotiaan Marian.b Hänen äitinsä oli kuollut muutama vuosi aikaisemmin, ja isäänsä hän näki vain harvoin. Monien ikäistensä nuorten tavoin Mariakaan ei tiennyt, mitä hän halusi elämältä. Muistan, miten hän itki ja yritti kertoa minulle tunteistaan. En kuitenkaan ymmärtänyt, mitä hän sanoi, koska en osannut hänen kieltään kovin hyvin. Rukoilin, että Jehova auttaisi minua tukemaan häntä, ja luin hänelle sitten joitain rohkaisevia raamatunkohtia. Seuraavina vuosina näin, miten totuus muutti Marian asennetta, ulkoista olemusta ja elämäntapaa. Hän meni kasteelle, ja nyt hän pitää omia raamattukursseja. Nykyään Marialla on suuri hengellinen perhe, ja hän tuntee kuuluvansa siihen.

Jehova siunaa edelleen hyvän uutisen kertomista Itä-Timorissa. Useimmat julistajat ovat käyneet kasteella viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana, mutta silti monet ovat tienraivaajia, avustavia palvelijoita tai vanhimpia. Toiset työskentelevät etäkäännöstoimistossa ja auttavat valmistamaan hengellistä ruokaa paikallisilla kielillä. Minusta oli ihanaa kuulla ystävien laulua kokouksissa, nähdä heidän hymyilevät kasvonsa ja seurata heidän hengellistä kasvuaan.

PARASTA MAHDOLLISTA ELÄMÄÄ

Elämä Itä-Timorissa oli hyvin erilaista kuin Australiassa, mutta en olisi voinut kuvitella mitään parempaa. Joskus matkustimme täpötäydessä pikkubussissa, jossa oli ihmisten lisäksi torilta ostettua kuivattua kalaa ja kasoittain vihanneksia. Joinain päivinä pidimme raamattukurssia pienessä talossa, jossa oli kuumaa ja kosteaa ja jossa kanat juoksentelivat ympäriinsä maalattialla. Haasteista huolimatta ajattelin kuitenkin usein: ”Tämä on aivan mahtavaa!”

Näin jälkeenpäin ajatellen olen kiitollinen vanhemmilleni siitä, että he opettivat minulle parhaansa mukaan Jehovan normeja ja tukivat minua vaikeina teinivuosinakin. Sananlaskujen 22:6 on pitänyt paikkansa minun elämässäni. Äiti ja isä ovat ylpeitä Alexista ja minusta. He ovat iloisia siitä, että Jehova käyttää meitä palveluksessaan. Vuodesta 2016 lähtien olemme olleet kierrostyössä Australaasian haaratoimiston alueella.

Tuntuu vaikealta uskoa, että kentällä käyminen oli minusta joskus vastenmielistä. Nykyään rakastan kenttätyötä! Olen huomannut, että tapahtuipa elämässä mitä tahansa, todellinen ilo tulee siitä, että palvelee Jumalaa koko sydämestään. Viimeiset 18 vuotta olemme palvelleet Jehovaa yhdessä Alexin kanssa, ja se on ollut elämäni onnellisinta aikaa. Ymmärrän nyt, mitä psalminkirjoittaja Daavid tarkoitti sanoessaan Jehovalle: ”Kaikki, jotka turvautuvat sinuun, iloitsevat, he huutavat ikuisesti ilosta – – ja nimeäsi rakastavat riemuitsevat sinusta.” (Ps. 5:11.)