Ujosta tytöstä lähetystyöntekijäksi

Synnyin vuonna 1951 katoliseen perheeseen Wienissä Itävallassa. Olin luonteeltani arka, mutta uskoin Jumalaan ja rukoilin usein. Kun olin 9-vuotias, isä alkoi tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa, ja myöhemmin äitikin alkoi tutkia.

Kun vanhemmistani tuli todistajia, me kuuluimme Wienin Döblingin seurakuntaan. Perheemme touhusi yhdessä monenlaista. Me luimme ja tutkimme Raamattua, kävimme kokouksissa ja teimme konventtitöitä. Isä opetti minua rakastamaan Jehovaa jo pikkutytöstä lähtien, ja hän rukoili, että minusta ja siskostani tulisi jonain päivänä tienraivaajia. Se ei kuitenkaan vielä ollut minulla tavoitteena.

MITEN PÄÄDYIN TIENRAIVAAJAKSI?

Olin 14, kun kävin kasteella vuonna 1965. Tuntui vaikealta puhua vieraille ihmisille kenttätyössä. Minulla oli myös huono itsetunto, ja hain epätoivoisesti toisten nuorten hyväksyntää. Aloinkin kasteen jälkeen viettää paljon aikaa sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät palvelleet Jehovaa. Heidän kanssaan oli kiva olla, mutta jälkeenpäin omatuntoni kolkutti. Ymmärsin, että minun piti tehdä muutoksia, mutta se tuntui jotenkin ylivoimaiselta.

Noihin aikoihin meidän seurakuntaamme muutti 16-vuotias Dorothée-niminen tyttö. Hän oli todella innokas kenttätyössä, ja se teki minuun ison vaikutuksen. Olin vähän häntä vanhempi, mutta en käynyt kovinkaan usein kentällä. Mietin itsekseni: Äiti ja isä palvovat Jehovaa mutta Dorothéen perhe ei. Hän asuu sairaan äitinsä kanssa mutta on siitä huolimatta innokas kenttäilijä. Dorothéen esimerkki antoi minulle motivaatiota tehdä enemmän Jehovan palveluksessa, ja pian meistä tulikin tienraivauskavereita. Aluksi olimme osa-aikaisia tienraivaajia, joita kutsuttiin silloin lomatienraivaajiksi, ja myöhemmin vakituisia tienraivaajia. Dorothéen into ei voinut olla tarttumatta minuun. Hänen avullaan aloitin ensimmäisen raamattukurssini, ja pikku hiljaa minulla oli rennompi olo, kun puhuin ihmisille ovilla, kadulla ja muissa tilanteissa.

Ensimmäisenä tienraivausvuotenani meidän seurakuntaamme määrättiin erikoistienraivaajaksi veli nimeltä Heinz. Hänkin oli itävaltalainen, mutta hän oli oppinut totuuden Kanadassa, kun oli siellä käymässä veljensä luona, joka oli Jehovan todistaja. Ihastuin Heinziin heti, mutta en aluksi näyttänyt tunteitani, koska hän halusi lähetystyöhön ja minulla oli aivan toisenlaiset suunnitelmat. Myöhemmin Heinz ja minä kuitenkin aloimme seurustella, menimme naimisiin ja jatkoimme yhdessä tienraivausta Itävallassa.

LÄHETYSTYÖ ALKAA KIINNOSTAA

Heinz puhui minulle usein siitä, että hänen unelmansa oli tulla lähetystyöntekijäksi. Hän ei koskaan painostanut minua mutta kysyi kysymyksiä, jotka saivat minut ajattelemaan, kuten: ”Meillä ei ole lapsia, joten voisimmeko tehdä vähän enemmän Jehovan palveluksessa?” Ajatus lähetystyöstä kuitenkin pelotti minua, koska olin edelleen niin ujo. Se tuntui ylitsepääsemättömältä harppaukselta, vaikka olinkin jo tienraivaaja. Heinz oli kärsivällinen eikä luopunut ideasta helposti. Hän kannusti minua keskittymään enemmän ihmisiin kuin itseeni, ja se kyllä auttoi paljon.

Aikanaan minussakin heräsi halu lähetystyöhön, ja niinpä haimme Gilead-kouluun. Haaratoimistonpalvelija kuitenkin suositteli, että opettelisin ensin englantia paremmin. Kun olin treenannut englantia kolme vuotta, saimme aivan yllättäen määräyksen serbokroatiankieliseen seurakuntaan Salzburgiin. Olimme serbokroatiankielisellä kentällä yhteensä seitsemän vuotta, joista yhden olimme kierrostyössä. Vaikka kieli oli vaikeaa, meillä oli paljon raamattukursseja.

Vuonna 1979 meitä pyydettiin lähtemään ”lomalle” Bulgariaan. Kenttätyö oli siellä silloin kielletty, joten kyseessä ei ollut mikään kenttämatka. Sen sijaan veimme salaa pienikokoisia julkaisuja viidelle sisarelle, jotka asuivat maan pääkaupungissa Sofiassa. Se oli hirmuisen pelottavaa, mutta Jehova auttoi minua selviytymään kaikesta jännityksestä huolimatta. Nämä sisaret olivat rohkeita ja iloisia, vaikka he olisivat millä hetkellä hyvänsä voineet joutua vankilaan, ja se kannusti minuakin tekemään mitä ikinä Jehovan järjestö minulta pyytää.

Noihin aikoihin haimme uudestaan Gileadiin, ja tällä kertaa meidät hyväksyttiin. Luulimme, että opiskelu tapahtuisi Yhdysvalloissa englannin kielellä, mutta marraskuussa 1981 aloitimmekin Gileadin rinnakkaiskoulussa Saksan haaratoimistossa Wiesbadenissa. Opiskelukieli oli siis saksa, jonka ymmärtäminen oli minulle helpompaa. Mutta minne tiemme veisi seuraavaksi?

ELÄMÄÄ SODAN REPIMÄSSÄ MAASSA

Meidät määrättiin Keniaan. Myöhemmin meihin oltiin yhteydessä Kenian haaratoimistosta ja meiltä tiedusteltiin, olisimmeko valmiita menemään naapurimaahan Ugandaan. Yli kymmenen vuotta aiemmin Ugandassa oli tapahtunut sotilasvallankaappaus, jonka johdossa oli kenraali Idi Amin. Sitä seuraavina vuosina hänen hirmuvaltansa johti siihen, että tuhansia kuoli ja miljoonat joutuivat kärsimään. Sitten 1979 Ugandan hallitus oli kaatunut uudestaan. Minua tietenkin vähän hirvitti muuttaa maahan, jonka tilanne oli niin epävakaa. Mutta onneksi Gilead-koulussa luottamuksemme Jehovaan oli kasvanut. Siksi otimme tarjouksen vastaan.

Ugandassa oli kaoottinen tilanne. Heinz kertoi vuoden 2010 Vuosikirjassa: ”Monet palvelut, kuten vesihuolto ja viestintäyhteydet, olivat poikki. – – Ammuskelu ja ryöstely oli yleistä varsinkin pimeällä. – – Jokainen jäi kotiin toivoen – ja usein rukoillen – ettei yöllä tulisi kutsumattomia vieraita.” Näistä haasteista huolimatta ystävillä meni hengellisesti oikein hyvin.

Vuonna 1982 Heinz ja minä muutimme Ugandan pääkaupunkiin Kampalaan. Ensimmäiset viisi kuukautta olimme Sam ja Christina Waiswan luona, missä asui myös heidän viisi lastaan ja neljä muuta sukulaistaan. He olivat erittäin vieraanvaraisia, vaikka heillä oli usein varaa vain yhteen ateriaan päivässä. Sinä aikana, kun olimme heidän luonaan, saimme monta hyvää käytännön vinkkiä, joista oli meille hyötyä myöhemminkin ollessamme lähetystyössä. Opimme esimerkiksi, miten peseytyä vain muutamalla litralla vettä ja miten käyttää se uudelleen vessanpöntön huuhteluun. Vuonna 1983 Heinz ja minä löysimme oman kodin Kampalasta melko turvalliselta alueelta.

Nautimme kenttätyöstä todella paljon. Muistan yhdenkin kuukauden, jonka aikana levitimme yli 4 000 lehteä. Silti kaikkein parasta olivat ihanat ihmiset, jotka kunnioittivat Jumalaa ja halusivat puhua Raamatusta. Heinzillä ja minulla oli yleensä kummallakin 10–15 raamattukurssia. Meillä oli paljon opittavaa niiltä, joiden kanssa tutkimme. Erityisen vaikutuksen meihin teki se, miten myönteisiä he olivat. He kävivät joka viikko kokouksissa kävellen, mutta eivät koskaan valittaneet vaan hymyilivät leveästi.

Vuosina 1985 ja 1986 Ugandassa puhkesi kaksi uutta aseellista konfliktia. Näimme usein tarkastuspisteillä lapsisotilaita, joilla oli rynnäkkökiväärit. Rukoilimme Jehovalta, että hän auttaisi meitä olemaan viisaita ja pysymään rauhallisina niin että voisimme jatkaa kiinnostuneiden etsimistä. Oli hienoa nähdä, miten hän vastasi näihin rukouksiin. Pelko unohtui saman tien, kun tapasimme jonkun, joka halusi kuulla hyvästä uutisesta.

Oli myös mukavaa todistaa sellaisille, jotka olivat tulleet Ugandaan muualta. Tutkimme Murat ja Dilbar Ibatullinin kanssa, jotka olivat lähtöisin Tatarstanista, Venäjän keskiosasta. Murat oli lääkäri. Tästä pariskunnasta tuli todistajia, ja he palvelevat edelleen Jehovaa uskollisesti. Myöhemmin tapasin Tetjana Vileiska -nimisen ukrainalaisen naisen, joka oli harkinnut itsemurhaa. Hän oppi totuuden, muutti takaisin kotimaahansa ja käänsi myöhemmin julkaisujamme ukrainaksi.a

KOHTI UUSIA HAASTEITA

Kun Heinz ja minä olimme 1991 lomalla Itävallassa, paikallisesta haaratoimistosta kerrottiin, että olimme saaneet uuden tehtävämääräyksen Bulgariaan. Sen jälkeen kun kommunismi oli romahtanut Itä-Euroopassa, myös Bulgariassa Jehovan todistajien työ laillistettiin. Niin kuin aiemmin mainitsin, olimme Heinzin kanssa kuljettaneet sinne julkaisuja, kun työ oli kielletty, mutta tällä kertaa pääsimme kenttäilemään.

Meitä neuvottiin lähtemään suoraan Bulgariaan. Niinpä meillä ei ollut mahdollisuutta hakea Ugandasta tavaroitamme eikä hyvästellä ystäviä. Sen sijaan menimme Saksan Beteliin, hankimme auton ja matkustimme Bulgariaan. Aloimme palvella noin 20 julistajan seurakunnassa Sofiassa.

Bulgariassakaan elämä ei ollut ihan ongelmatonta. Emme osanneet kieltä, ja lisäksi bulgariaksi oli saatavilla vain kaksi julkaisua: Totuus joka johtaa ikuiseen elämään ja Kirjani Raamatun kertomuksista. Myös raamattukurssien aloittaminen oli haastavaa. Kaikesta huolimatta pieni ryhmämme kertoi totuutta innokkaasti. Tämän huomasi myös ortodoksinen kirkko, ja siitä ne ongelmat vasta alkoivatkin.

Vuonna 1994 Jehovan todistajien rekisteröinti kumottiin, ja meitä alettiin pitää vaarallisena lahkona. Joitain ystäviä pidätettiin, ja mediassa levitettiin meistä järkyttäviä valheita. Väitettiin, että todistajat antavat lastensa kuolla ja yllyttävät toisia todistajia itsemurhaan. Kentälle meneminen tuntui vaikealta. Ihmiset huusivat meille usein, kutsuivat poliisin tai jopa heittivät meitä jollain. Maahan ei pystytty tuomaan kirjallisuutta, ja kokouspaikkojen vuokraamisesta tuli vaikeaa. Kävi niinkin, että poliisit keskeyttivät yhden konventin. Heinz ja minä olimme tottuneet Ugandassa ystävällisiin ihmisiin, jotka halusivat jutella kanssamme Raamatusta, joten tällainen vihamielisyys oli meille aivan uutta. Mikä auttoi meitä sopeutumaan?

Meille toi paljon iloa se, että vietimme aikaa yhdessä ystävien kanssa. He olivat todella onnellisia siitä, että olivat löytäneet totuuden, ja he arvostivat kaikkea, mitä teimme heidän hyväkseen. Me autoimme ja tuimme toisiamme. Nämä vuodet opettivat meille, että missä tahansa tehtävässä voi olla onnellinen, kun keskittyy ennemmin ihmisiin kuin ongelmiin.

Ajan mittaan tilanne onneksi helpottui. Järjestömme rekisteröitiin uudelleen vuonna 1998, ja sen jälkeen monia julkaisujamme käännettiin bulgariaksi. Uusi haaratoimisto vihittiin käyttöön 2004. Nykyään Bulgariassa on 57 seurakuntaa ja 2 953 julistajaa, ja viime palvelusvuonna muistojuhlassa oli läsnä 6 475. Sofiassa oli johonkin aikaan vain viisi sisarta, mutta ajatella, että täällä toimii nyt yhdeksän seurakuntaa. Olemme saaneet nähdä, miten ”pienestä tulee tuhat” (Jes. 60:22).

VAIKEUKSIA OMASSA ELÄMÄSSÄ

Matkan varrella vastaan on tullut myös terveysongelmia. Minulla on ollut monia kasvaimia, joista yksi oli päässä. Sain sädehoitoa ja kävin Intiassa 12 tuntia kestävässä leikkauksessa, jossa saatiin poistettua suurin osa kasvaimesta. Olimme toipilasaikani Intian haaratoimistossa, minkä jälkeen palasimme takaisin Bulgariaan.

Heinzille puolestaan tuli harvinainen perinnöllinen sairaus, Huntingtonin tauti. Käveleminen, puhuminen ja liikkeiden hallinta alkoivat aiheuttaa hänelle vaikeuksia, ja sairauden edetessä hänestä tuli aina vain riippuvaisempi minusta. Tilanne vei välillä kaikki voimat, ja mietin, miten meille vielä kävisi. Onneksi Bobi-niminen nuori veli pyysi usein Heinziä kanssaan kentälle. Hän ei nolostunut, vaikka Heinzin puhe takkusi ja tällä oli pakkoliikkeitä. Bobi oli aina valmis auttamaan Heinziä, kun en itse pystynyt siihen. Vaikka päätimme, että emme yritä saada lapsia tässä järjestelmässä, Bobi on ollut meille kuin oma poika, oikea Jehovan lahja (Mark. 10:29, 30).

Heinzillä oli myös syöpä, ja ikävä kyllä hän kuoli vuonna 2015. Minulla oli häntä kova ikävä, ja olin yksinäinen. Kaikki tuntui niin epätodelliselta. Mutta en ole unohtanut häntä! (Luuk. 20:38.) Monesti minulle tulee pitkin päivää mieleen asioita, joita hän sanoi, tai neuvoja, joita hän antoi. Olen todella kiitollinen ajasta, jonka sain palvella Jehovaa yhdessä hänen kanssaan.

JEHOVA ON OLLUT TUKENANI

Jehova on auttanut minua jaksamaan vaikeiden aikojen läpi. Hänen avullaan olen myös pystynyt olemaan lähetystyössä ja keskittymään ihmisiin ujoudestani huolimatta. (2. Tim. 1:7.) Minä ja pikkusiskoni olemme nyt molemmat kokoaikaisessa palveluksessa niin kuin isä aikanaan rukoili. Siskoni ja hänen miehensä palvelevat täällä Euroopassa serbiankielisellä kierroksella.

Raamatun tutkimisesta tulee minulle rauhallinen olo. Silloin kun minulla on ollut vaikeaa, olen oppinut rukoilemaan Jehovaa syvällisemmin, niin kuin Jeesus teki (Luuk. 22:44). Jehova on vastannut rukouksiini ihanien seurakunnan ystävien välityksellä. Hänen rakkautensa näkyy siitä, että he kutsuvat nyt minut usein viettämään aikaa yhdessä ja kertovat arvostavansa minua.

Kuvittelen monesti ylösnousemusta. Näen jo, miten vanhempani ovat talomme edessä yhtä nuoren näköisinä kuin naimisiin mennessään. Siskoni laittaa ruokaa, ja Heinz seisoo hevosensa vieressä. Tällaiset mielikuvat auttavat minua unohtamaan negatiiviset asiat ja olemaan kiitollinen Jehovalle.

Kun mietin kaikkea, mitä olen Jehovalta saanut, ja sitä hyvää, mitä on vielä edessä, voin olla täysin samaa mieltä kuin Daavid. Hän sanoi psalmissa 27:13, 14: ”Missä olisin, jollen uskoisi, että näen Jehovan hyvyyden elävien maassa? Pane toivosi Jehovaan. Ole rohkea ja luja. Niin, pane toivosi Jehovaan.”