”Minulla on aina ollut voimakas oikeustaju”

Synnyin Nairobissa Keniassa huhtikuussa 1951. Vanhempani olivat kotoisin Intiasta, ja he olivat sikhejä. Isällä oli kaksi vaimoa: hänen ensimmäinen vaimonsa oli äitini, ja toiseksi vaimokseen hän otti leskeksi jääneen kälynsä. Äidillä ei ollut tässä asiassa sananvaltaa. Äiti ja äitipuoleni saivat lapsia usein samoihin aikoihin. Minulla oli kolme täyssisarusta, velipuoli, sisarpuoli ja serkku, eli meitä lapsia oli kaikkiaan seitsemän. Olin juuri täyttänyt 13 vuotta, kun isä kuoli vuonna 1964.

Epäoikeudenmukaisuus vaivaa

Lapsuudessani näin paljon riitelyä ja syrjintää. Kun myöhemmin tutustuin Raamattuun, huomasin, että meidän perhe muistutti Lean ja Raakelin perhettä. Kenialaisia palvelijoitamme kohdeltiin huonosti, ja meille opetettiin, että he olivat alempiarvoisia. Isä halusi meidän ystävystyvän eurooppalaisten naapuriemme kanssa, koska hänen mukaansa voisimme oppia heiltä jotain, mutta kielsi olemasta tekemisissä afrikkalaisten kanssa, koska heiltä emme oppisi mitään. Meidän piti välttää myös pakistanilaisten seuraa ja pitää heitä vihollisina. Minulla on aina ollut voimakas oikeustaju – isän ajatusmaailma tuntui minusta siksi väärältä.

Sikhiläisyyden perusti guru Nānak vuoden 1500 tienoilla. Hyväksyin hänen opetuksensa, kuten sen, että on vain yksi Jumala. Näin kuitenkin sikhiyhteisössä paljon epäoikeudenmukaisuutta ja ajattelin siksi, että tuossa uskonnossa täytyi olla jotain vialla.

Mielessäni pyöri myös muita kysymyksiä. Sikhiläisyys oli vain joitain satoja vuosia vanha uskonto, joten mietin usein, mihin ihmiset uskoivat ennen sitä. Mikä oli ihan ensimmäinen Jumalan hyväksymä uskonto? Perheeni oli ripustanut esille kalentereita, joissa oli kuvia kymmenestä muinaisesta sikhigurusta. Minä ihmettelin, mistä tiesimme, miltä he edes näyttivät. Miksi perheeni ja muut ihmiset kumarsivat gurujen kuvia, jos kerran gurut itse sanoivat, että meidän piti palvoa vain yhtä Jumalaa?

Olin 14-vuotias, kun meidän perhe muutti Intiaan vuonna 1965. Elämä oli vaikeaa, koska meillä ei enää ollut kovin paljon rahaa. Noin vuoden kuluttua päätimme muuttaa Leicesteriin Englantiin, mutta tiukan rahatilanteemme takia jouduimme matkustamaan sinne kaksi kerrallaan.

16-vuotiaana aloin tehdä sekalaisia töitä ja menin iltakouluun jatkamaan kesken jääneitä opintojani. Työpaikoilla näin kuitenkin syrjintää. Esimerkiksi englantilaisille maksettiin parempaa palkkaa kuin maahanmuuttajille. Kaipasin oikeudenmukaisuutta ja lähdin jo nuorena mukaan ammattiyhdistystoimintaan. Sain maahanmuuttajanaiset ryhtymään lakkoon, jossa vaadittiin samaa palkkaa kaikille. Halusin, että kaikkia kohdeltaisiin tasapuolisesti.

Oikeudenmukainen ratkaisu löytyy

Tapasin Jehovan todistajia ensimmäisen kerran vuonna 1968, kun ovelleni koputti kaksi miestä. Minua kosketti heti se, että Jumalan valtakunnan alaisuudessa kaikki ihmiset olisivat tasa-arvoisia. Toinen todistajista tuli käymään uudelleen vaimonsa kanssa. Siskoni Jaswinder, sisarpuoleni Chani ja minä aloimme kaikki tutkia Raamattua. Kun olimme käyneet läpi vain kuusi lukua, olimme varmoja siitä, että Jehova on ainoa Jumala, Raamattu on hänen Sanansa ja vain hänen valtakuntansa saa aikaan oikeudenmukaisen maailman.

Perhe kuitenkin vastusti meitä ankarasti. Isän kuoleman jälkeen velipuolestani oli tullut perheenpää, ja hän teki äitipuoleni yllytyksestä elämästämme vaikeaa. Hän hakkasi pikkusiskojani Jaswinderia ja Chania ja potki heitä teräskärkisillä bootseilla. Minulla oli lain suomia oikeuksia, koska olin 18-vuotias, mutta siskoni olivat vielä alaikäisiä, ja siksi velipuoleni ajatteli, että hän voi tehdä heille mitä haluaa. Kerran hän avasi Raamatun ja sytytti sen tuleen. Hän tyrkkäsi sen aivan heidän kasvojensa eteen ja sanoi: ”Käskekää sitä Jehovaanne sammuttamaan liekit!” Olimme päässeet salaa vain muutamaan kokoukseen, mutta halusimme kovasti palvella Jehovaa. Meidän tilanteessamme se tuntui kuitenkin mahdottomalta. Niinpä aloimme suunnitella kotoa lähtöä ja pakoa johonkin turvallisempaan paikkaan.

Aloimme vaivihkaa laittaa säästöön lounas- ja bussirahojamme, ja lisäksi pistin sivuun osan palkastani, joka minun olisi pitänyt antaa äitipuolelleni. Ostimme kolme matkalaukkua, jotka veimme piiloon säilytyslokeroon ja joihin aloimme pikkuhiljaa pakata vaatteita. Toukokuussa 1972, kun Jaswinder oli vähän alle 18-vuotias ja meillä oli koossa 100 puntaa, lähdimme junalla Penzanceen Lounais-Englantiin. Perille päästyämme soitimme puhelinkopista paikallisille ystäville, ja he ottivat meidät lämpimästi vastaan. Teimme erilaisia töitä, esimerkiksi perkasimme kaloja, niin että pystyimme vuokraamaan asunnon ja jäämään Penzanceen.

Jatkoimme Raamatun tutkimista erään iäkkään pariskunnan, Harry ja Betty Briggsin, kanssa. Ollessamme vielä pakosalla meidät kastettiin syyskuussa 1972 Truron valtakunnansalilla pienessä lavan alla olevassa altaassa. Chani aloitti tienraivauksen, ja Jaswinder ja minä autoimme häntä rahallisesti.

Halu auttaa siellä missä tarvitaan

Harry ja Betty olivat melkein 90-vuotiaita, mutta silti he tekivät säännöllisesti kenttämatkoja Englannin lounaisrannikon tuntumassa sijaitseville Scillysaarille. Heidän esimerkkinsä innosti meitä, ja halusimme tehdä jotain samanlaista. Niinpä vuonna 1973, sen jälkeen kun olimme käyneet alussa mainitun keskustelun veli Skinnerin kanssa, tiesimme, mitä tekisimme seuraavaksi.

Tammikuussa 1974 ostimme menoliput New Delhiin Intiaan. Siellä veli Dick Cotterill antoi meidän majoittua lähetyskotiin. Chani oli vakituinen tienraivaaja, ja Jaswinder ja minä käytimme kenttätyöhön paljon enemmän aikaa kuin aiemmin.

Myöhemmin meitä neuvottiin siirtymään Luoteis-Intiaan Punjabin osavaltioon. Asuimme jonkin aikaa lähetyskodissa Chandigarhin kaupungissa, ja sitten vuokrasimme asunnon. Aloitin tienraivauksen syyskuussa 1974, ja seuraavana vuonna minut nimitettiin erikoistienraivaajaksi. Kentällä tajusin, että pandžabinkielisiä julkaisuja tarvittiin kipeästi, koska kaikkien ihmisten pitäisi saada tietää Jehovan suuresta rakkaudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Vuonna 1976 Intian haaratoimisto pyysi meitä kolmea kääntämään julkaisuja pandžabin kielelle. Se oli hyvin työlästä, koska meillä ei ollut kirjoitus- eikä tietokoneita. Meidän piti kirjoittaa käännökset käsin ja sen jälkeen vielä tarkistaa ja oikolukea ne. Teimme yhteistyötä paikallisen vanhanaikaisen kirjapainon kanssa ja ladoimme tekstin käsin kirjain kerrallaan.

Onnellinen terveysongelmista huolimatta

Olosuhteemme muuttuivat melko äkisti. Jaswinder tapasi erään veljen, ja he menivät naimisiin ja muuttivat Kanadaan. Chani meni naimisiin erään saksalaisveljen kanssa, joka oli käymässä Yhdysvalloista, ja he muuttivat sinne. Minulla oli vakavia terveysongelmia, ja palasin Englantiin lokakuussa 1976. Asetuin asumaan Leicesteriin äitini ja veljeni luo, jotka eivät vastustaneet totuutta. Minulla todettiin Evansin oireyhtymä, erittäin harvinainen autoimmuunisairaus, joka vahingoittaa verisoluja. Tarvitsin erilaisia hoitoja, ja minulta jouduttiin poistamaan perna. En enää pystynyt jatkamaan tienraivausta.

Rukoilin hartaasti, että jos terveyteni kohenisi riittävästi, jatkaisin kokoaikaista palvelusta. Ja onnistuinkin jatkamaan tienraivausta! Vaikka olin välillä todella huonossa kunnossa, muutin Wolverhamptoniin vuonna 1978 ja kävin kentällä pääosin pandžabinkielisellä alueella. Kirjoitimme käsin kokouskutsuja ja otimme niistä kopioita paikallisissa liikkeissä. Sitten annoimme niitä pandžabia puhuville ihmisille ja kutsuimme heitä esitelmään. Nykyään Isossa-Britanniassa on viisi pandžabinkielistä seurakuntaa ja kolme ryhmää.

Britannian haaratoimiston veljet tiesivät, että olin Intiassa ollessani kääntänyt julkaisuja pandžabin kielelle. He ottivat minuun yhteyttä 80-luvun lopulla, ja niinpä aloin säännöllisesti käydä Lontoon Betelissä. Olin mukana valmistamassa fontteja, kehittelemässä ohjelmistoa ja vakiinnuttamassa julkaisuissamme käytettävän gurmukhi-kirjaimiston sääntöjä. Aikatauluni oli hyvin tiukka, koska Betel-palveluksen lisäksi kävin töissä ja huolehdin äidistä, joka asui jonkin matkan päässä. Oli silti ihanaa, että saatoin olla käytettävissä.

Syyskuussa 1991 minut kutsuttiin Beteliin kääntämään Raamattua selittäviä julkaisuja pandžabiksi. Se tuli minulle täytenä yllätyksenä. Tunsin itseni riittämättömäksi, olin sairas ja olin lisäksi ylittänyt Beteliin kutsuttavien yläikärajan, mutta silti Jehova antoi minulle tämän hienon mahdollisuuden. Vaikka Betel-palvelus toi minulle paljon iloa, terveysongelmani jatkuivat. Verikysymys nousi usein esiin kemoterapian ja muiden hoitojen yhteydessä. Hematologini olivat toipumisestani niin ihmeissään, että minut kutsuttiin seminaariin, joka pidettiin suuressa lontoolaisessa sairaalassa ja johon osallistui noin 40 lääketieteen ammattilaista. Pidin 10 minuutin esityksen, jossa selitin, miksi halusin veretöntä hoitoa. Sen jälkeen veli Betelin sairaalatietoyksiköstä vastasi yleisön kysymyksiin.

Noina vaikeina aikoina sisareni Jaswinder ja Chani olivat aina tukenani. Olin myös hyvin kiitollinen siitä, että Betel-perhe ja muut ystävät pysyivät vierelläni ja auttoivat minua. Jehova antoi minulle voimaa selvitä kaikista vastoinkäymisistä ja jatkaa palvelustani (Psalmit 73:26).

Jehova antaa paljon hyvää

Niiden 33 vuoden aikana, jotka olen ollut Betelissä, olen voinut ”maistaa ja nähdä, että Jehova on hyvä” (Psalmit 34:8; Sananlaskut 10:22). Uskollisten iäkkäiden ystävien esimerkki inspiroi minua. Saan paljon iloa siitä, että vuosien varrella monista pandžabinkielisistä raamattukurssioppilaistani on tullut Jehovan palvelijoita. Minulla on hyvät välit perheeseeni. Äitini ja veljeni eivät ole todistajia, mutta äiti sanoo usein: ”Jumala on sinulle kaikki kaikessa.” Kun ehdotin veljelleni, että voisin lähteä Betelistä huolehtiakseni paremmin iäkkäästä äidistämme, hän totesi: ”Teet hyvää työtä. Pysy siellä.” Äiti asuu nyt hoitokodissa, joka on kaukana Betelistä, mutta käyn hänen luonaan niin usein kuin pystyn.

Aina kun minulla on vaikeaa, sanon itselleni: ”Älä pelkää, Kamal. Jehova on sinun kilpesi. Sinun palkkasi tulee olemaan hyvin suuri.” (1. Mooseksen kirja 15:1.) Jehova on oikeudenmukainen Jumala, ja kiitän häntä siitä, että hän huomasi minut jo pikkutyttönä ja että olen saanut häneltä monia mielenkiintoisia tehtäviä (Jesaja 30:18). Odotan kovasti aikaa, jolloin kukaan ”ei sano: ’Minä olen sairas.’” (Jesaja 33:24.)