Kiitollinen oikeasta uravalinnasta

Kasvoin Australian maaseudulla. Vanhempani ja isovanhempani olivat oppineet totuuden 1950-luvulla. Aloitin kenttätyön 6-vuotiaana ja kävin kasteella 13-vuotiaana. Olin usein osa-aikaisena tienraivaajana koulun lomien aikana. Halusin palvella Jehovaa ikuisesti, koska rakastin häntä.

Kun olin 15-vuotias, valmentajani koulussa huomasivat, että olin poikkeuksellisen lahjakas urheilussa. Siksi erään ammattilaisrugbyjoukkueen edustajat tarjosivat minulle urheilustipendiä. Menestyvän urheilijan ura tuntui houkuttelevalta, mutta toisaalta olin jo luvannut käyttää elämäni Jehovan palvelemiseen. Isä kannusti minua miettimään tuota lupausta ennen ratkaisun tekemistä. Tajusin siinä vaiheessa, että minun olisi valittava joko Jehovan palvelus tai urheilu-ura – en voisi panostaa kunnolla molempiin. Niinpä kieltäydyin tarjouksesta. Muutamaa kuukautta myöhemmin Canberrassa sijaitseva Australian urheiluinstituutti tarjosi minulle toista stipendiä. Minusta valmennettaisiin maratonjuoksija, ja edustaisin Australiaa Kansainyhteisön kisoissa tai olympialaisissa. Halusin kuitenkin pitää lupaukseni Jehovalle, ja siksi kieltäydyin siitäkin.

Koulun päätyttyä aloitin tienraivauksen, mikä oli ollut tavoitteeni jo jonkin aikaa. Meidän perheellä oli kuitenkin tuolloin tiukka rahatilanne, joten lopetin tienraivauksen ja sain kokopäivätöitä maatalouskoneiden kuljettajana. Olin vähän alle 20-vuotias ja asuin omillani. Jehovan palveluksesta tuli nopeasti mekaanista, pelkkää rutiinia. Heikkenin hengellisesti ja jouduin huonoon seuraan. Kaverini ryyppäsivät ja elivät moraalittomasti, ja halusin olla niin kuin he. Elin hetkessä, ja suhteeni Jehovaan oli jäänyt taka-alalle.

Minun piti ryhdistäytyä. Niinpä jätin vanhat kaverit taakseni ja muutin toiseen kaupunkiin. Yritin päästä taas lähelle Jehovaa ja suunnittelin tienraivauksen jatkamista. Sitten tapasin ujon maalaistytön Leann McSharryn, joka oli jo tienraivaaja. Meistä tuli ystäviä, ja juttelimme tavoitteistamme, esimerkiksi lähetystyöstä. Menimme naimisiin vuonna 1993. Me molemmat halusimme, että Jehova olisi mukana elämämme joka käänteessä.

Tavoitteita kohti

Samana vuonna, kun menimme naimisiin, minustakin tuli taas tienraivaaja. Ostimme vanhan asuntovaunun, koska halusimme pitää elämän yksinkertaisena ja välttää velkaa. Kuuden vuoden ajan siirryimme paikasta toiseen aina sinne, minne järjestö pyysi. Elätimme itsemme tekemällä erilaisia hanttihommia ja kävimme kentällä pienten seurakuntien alueilla Queenslandin kuivilla laakeilla takamailla. Usein leiriydyimme syrjäseuduille ja pidimme kokouksia taivasalla tai paikallisissa kokoustiloissa. Elämä oli mallillaan, mutta mietimme, voisimmeko tehdä vielä enemmän. Pian saimme vastauksen.

Meidät kutsuttiin lähetystyöhön ulkomaille. Aluksi meistä tuntui, ettemme mitenkään pystyisi siihen ilman Gilead-koulutusta. Rakastimme kyllä kenttätyötä, mutta syrjäseuduilla meillä ei ollut ollut kovin monia raamattukursseja, ja siksi ajattelimme, ettemme olleet kovinkaan kummoisia opettajia.

Kerroimme huolenaiheistamme Max Lloydille, joka kuului haaratoimistokomiteaan.a Hän vakuutti meille, että silloinkin kun meistä tuntuu, ettemme ole tarpeeksi hyviä, Jehova antaa kaiken tarvittavan niin että voimme onnistua tehtävässämme – kunhan olemme käytettävissä. Hänen sanansa rohkaisivat meitä, ja niinpä lähdimme iloisin mielin lähetystyöhön Sri Lankaan.

Haastava tehtävä

Vuonna 1999 saavuimme Sri Lankan pääkaupunkiin Colomboon. Elämä siellä oli täysin erilaista kuin Australian rauhallisella maaseudulla. Vastassamme oli sisällissotaa, köyhyyttä, kerjäläisiä, tungosta ja koukeroisia kieliä. Sri Lankasta löytyi myös jotain todella arvokasta: ihania ystäviä ja lukemattomia nöyriä ihmisiä, jotka eivät vielä tunteneet Jehovaa.

Meidät lähetettiin Kandyn kaupunkiin, joka sijaitsee luonnonkauniilla ylängöllä teeviljelmien ja sademetsien keskellä. Se on kuuluisa monista buddhalaisista temppeleistään. Suurin osa paikallisista ihmisistä ei tiennyt mitään Luojasta. Seurakuntaamme kuului sekä sinhalan- että tamilinkielisiä ystäviä, ja kokoukset pidettiin molemmilla kielillä. Sinhalan opiskelu oli vaivalloista, mutta ystävät ja raamattukurssioppilaat arvostivat sitä, että me yritimme, vaikka teimme paljon hassuja virheitä.

Kieli ei kuitenkaan ollut vaikein asia. Ensimmäistä kertaa elämässämme jouduimme kohtaamaan vastustusta ja väkivaltaa kenttätyössä. Erään kerran vihainen ihmisjoukko piiritti meidät, ja he polttivat julkaisujamme ja potkivat ja hakkasivat minua ja erästä toista veljeä. Noina kauhunhetkinä rukoilimme, että Jehova auttaisi meitä pysymään tyyninä ja muistaisi meitä, jos kuolisimme. Kun väkijoukko sitten hajaantui, huokaisimme helpotuksesta. Lähdimme kylästä polvet tutisten ja kiitimme Jehovaa siitä, että hän oli suojellut meitä.

Vähitellen kotiuduimme Sri Lankaan. Oli koskettavaa nähdä, miten tuossa sodan repimässä maassa Jehova kokosi vilpittömiä ihmisiä perheeseensä. Mieleemme tulvii mukavia muistoja tuolta kauniilta saarelta. Ehdimme olla siellä vain kaksi vuotta, mutta sitten uskonnollisten johtajien painostuksesta viranomaiset karkottivat useimmat lähetystyöntekijät.

Seuraavat viikot olivat stressaavia ja sekavia, koska emme tienneet, minne päätyisimme. Hallintoelin pyysi meitä menemään Papua-Uuteen-Guineaan. Syyskuussa 2001 saavuimme sen pääkaupunkiin Port Moresbyyn.

Yllätysten Papua-Uusi-Guinea

Vaikka Papua-Uusi-Guinea on Australian lähin naapurimaa, elämänmeno ja kulttuuri ovat siellä hyvin erilaisia. Niinpä ei auttanut muu kuin taas sopeutua uuteen. Opettelimme tok-pisiniä, joka on yleisin maassa puhutuista yli 800 kielestä.

Asuttuamme Popondettassa kolme vuotta meidät kutsuttiin kierrostyöhön. Se tuli meille täytenä yllätyksenä! Olin aina arvostanut matkavalvojia – heidän kokemustaan, neuvojaan ja opetustaitoaan – ja nyt minusta tuntui, että astuisin liian suuriin saappaisiin. Lähetystyö oli haaveeni, eikä kierrostyö ollut ikinä tullut minulle mieleenkään. Tuntuu edelleen ihmeelliseltä, että sain Jehovalta näin hienon tehtävän.

Kaupungeissa meillä oli yleensä sähköä, vettä ja majapaikka, jossa oli sänky. Maaseudulla sellaisia mukavuuksia ei useinkaan ollut. Nukuimme pienissä majoissa, teimme ruokaa nuotiolla ja kävimme pesulla joessa, paitsi jos lähettyvillä oli krokotiileja! Silloin haimme vettä ämpärillä ja peseydyimme vasta majalle päästyämme.

Kierrostyö oli äärimmäisen rankkaa fyysisesti. Luotimme kuitenkin siihen, että Jehova auttaisi meitä onnistumaan, jos käyttäisimme niitä voimavaroja, joita meillä oli (Tuomarien kirja 6:14). Monet seurakunnat ja ryhmät olivat hankalan matkan päässä, koska ne olivat sademetsän kätköissä, soisilla rannikoilla tai jylhillä vuorilla. Kuljimme nelivetoautoilla, veneillä, lentokoneilla ja monesti ihan jalkapatikassa.b

Päästäksemme käymään eräässä Indonesian rajan tuntumassa sijaitsevassa seurakunnassa meidän piti ajaa reilut 350 kilometriä enimmäkseen päällystämättömiä teitä pitkin. Ylitimme jokia ja puroja yli 200 kertaa, ja siltoja oli hyvin harvakseltaan. Vuosien varrella meiltä tuhrautui paljon aikaa siihen, että kaivoimme ja työnsimme paksuun mutaan juuttunutta autoamme. Perillä ystävät onneksi odottivat meitä hymyssä suin ja ruokapadat poristen.

Vuoristoon matkustimme pienlentokoneilla. Usein lentäjä joutui etsiskelemään pilviverhon keskeltä rakoa, josta hän edes näkisi kiitoradan. Hän kaarteli matalalla tarkistaakseen, ettei alla ole lapsia tai eläimiä. Sitten edessä oli pelottava lasku kuraiselle ja kuoppaiselle kiitoradalle, joka saattoi sijaita yli 2 100 metrin korkeudessa. Lähtökin joistain syrjäisistä kylistä oli melkoinen kokemus, koska kiitorata päättyi yhtäkkiä rotkon reunaan.c

Patikoimme joskus jyrkkiä vuoristopolkuja pitkin tai soisten rannikkoalueiden halki kuumassa, kosteassa ilmastossa, ja meillä oli reput täynnä julkaisuja ja perustarvikkeita. Nautimme kävelymatkoista hyvien ystävien seurassa, koska kävimme rohkaisevia keskusteluja ja saimme monet makeat naurut.

Meidän oli helppo samaistua Paavaliin, joka sanoi 1. Tessalonikalaiskirjeen 2:8:ssa: ”Koska siis tunsimme teihin hellää kiintymystä, olimme päättäneet antaa teille – – oman itsemmekin. Niin rakkaita teistä oli tullut meille.” Huomasimme, että veljet ja sisaret ajattelivat meistä samoin ja he olivat valmiita jopa henkensä uhalla suojelemaan meitä aseistautuneilta rikollisilta. Kerran eräs vihainen mies heilutti uhkaavasti viidakkoveistä aivan Leannin edessä. En pystynyt silloin auttamaan häntä, koska olin toisella puolella kylää, mutta eräs veli syöksyi heidän väliinsä. Toiset ryntäsivät pitelemään miestä kiinni, minkä ansiosta veli selvisi vähillä vammoilla. Vaikka rikollisuus lisääntyi maassa jatkuvasti, Jehova oli meidän kanssamme joka päivä niin että pystyimme huolehtimaan veljistä ja sisarista hengellisesti.

Papua-Uudessa-Guineassa elämä oli haastavaa myös siksi, että terveydenhuolto oli heikkotasoista. Vuonna 2010 Leann sai hengenvaarallisen bakteeri-infektion, joten meidän oli heti lennettävä Australiaan sairaalahoitoon. Jehovan avulla pysyimme kuitenkin rauhallisina. Lopulta lääkärit löysivät tehokkaan antibiootin. Eräs heistä sanoi: ”Te olette tehneet paljon Jumalan hyväksi, ja nyt hän tekee jotain teidän hyväksenne.” Kuukausien päästä palasimme määräalueellemme.

Kiireisiä kotimaassa

Seuraavan vuoden aikana Leannin piti käydä useita kertoja hoidoissa Australiassa. Vuonna 2012 veljet suosittelivat, että jäisimme sinne huolehtimaan terveydestämme. Koska olimme asuneet muualla monta vuotta, suurin haasteemme ei ollut sairaudesta toipuminen vaan sopeutuminen ja sisäisen tasapainon löytäminen. Australia ei enää oikein tuntunut kodilta. Meistä oli haikeaa luopua tehtävästämme ja jättää taaksemme hengellinen perhe, josta oli tullut meille hyvin rakas. Pelkäsimme, että olimme jotenkin epäonnistuneet eikä meistä enää olisi Jehovalle mitään hyötyä. Emme olisi selvinneet tuosta ajasta ilman ystävien tukea.

Kun Leann alkoi voida paremmin, palvelimme erikoistienraivaajina Wollongongin kaupungissa Sydneyn eteläpuolella Uudessa Etelä-Walesissa. Olimme innoissamme, kun noin vuoden kuluttua saimme kutsun Kristittyjen avioparien raamattukouluun (nykyään Valtakunnan julistajien koulu). Sitten Australaasian haaratoimisto nimitti meidät kierrostyöhön. Vieraillessamme seurakunnissa ja ryhmissä useiden vuosien ajan meille ovat tulleet tutuiksi vilkkaat suurkaupungit, syrjäseutujen pikkukaupungit ja kalastajakylät. Nykyiseen kierrokseemme kuuluvat Australian luoteisosan aavikkoseudut ja koko Itä-Timor.

Olen saanut Jehovalta maailman ihanimman vaimon. Leann on aina keskittynyt hengellisiin asioihin ja tukenut minua kaikessa. Hän ei ole koskaan kieltäytynyt mistään tehtävästä, olipa se kuinka vaativa tai hankala tahansa. Kun häneltä kysytään, miten hän selviytyy vaikeista tilanteista, hän vastaa: ”Kerron Jehovalle ihan kaiken.” Sitten hän lukee Raamattua ja miettii, millaiset ajatukset, tunteet ja teot olisivat Jehovalle mieleen.

En ole hetkeäkään katunut sitä, että olen antanut Jehovan päättää elämäni suunnan enkä valinnut uraa urheilumaailmassa. Olen huomannut, että Jehova voi valmentaa ja auttaa meitä onnistumaan missä tahansa tehtävässä, jos vain otamme sen vastaan. Kun edessä on vaikea tilanne tai ratkaisu, kannattaa aina ensin rukoilla ja pyytää viisautta ja pyhää henkeä. Jehovan ansiosta elämämme on ollut rikasta ja sisällökästä, ja tuskin maltamme odottaa, mitä kaikkea hän saakaan vielä aikaan meidän, pelkkien ”saviastioiden”, välityksellä (2. Korinttilaisille 4:7).