Kemikaalien kaatopaikat ovat tikittäviä aikapommeja

”KEMIA kohottaa elintasoa paremmilla tuotteilla.” Tällainen iskulause julisti 1930-luvulla uuden ajan tuloa. Mutta eipä juuri kukaan pitänyt mahdollisena sitä, että nämä ”paremmat tuotteet” loisivat hirviön, joka voisi tuhota elinympäristömme.

Siihen aikaan ihmiset ihastelivat kemikaalien avulla valmistettuja uusia tuotteita. Nailonit, raionit, sellofaanit ja muovit täyttivät vaatekomeromme, kotimme ja automme. Uudet ”ihmeelliset” tuholaismyrkyt ja keinotekoiset lannoitteet moninkertaistivat ravintomme. Tällöin tiedemiehiä ylistettiin siitä, että he ”olivat luoneet luonnolta unohtuneita uusia aineita”.

Mutta näitten ”luonnolta unohtuneitten uusien aineitten” myötä syntyi miljoonia litroja kemiallisia jätteitä. On valitettavaa, että näitä jätteitä vietiin usein huolettomasti kaatopaikoille. ”Ne viskattiin syrjään”, sanoi Yhdysvaltain ympäristönsuojeluhallituksen (EPA:n) edustaja Steffen Plehn. ”Ne olivat poissa näkyvistä, poissa mielestä” – unohdettuja, mutta eivät kauan.

Esimerkiksi eräässä hylätyssä kanavassa lähellä kuuluisia Niagaran putouksia New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa oli valtava kaatopaikka. Kanava oli saanut nimensä rakentajastaan William Lovesta, joka vuonna 1894 yritti yhdistää kaksi jokea ja perustaa mallikaupungin. Hänen unelmansa romuttuivat, ja jäljelle jäi vain Love Canal, keskeneräinen 1,5 kilometriä pitkä, 3–12 metriä syvä ja nelisentoista metriä leveä kaivanto.

Kanavan uusi omistaja heitti sinne tonneittain kemiallisia jätteitä, jotka olivat enimmäkseen 200 litran tynnyreissä. Kemikaaleja ja muovituotteita valmistavan Hooker-yhtiön kerrotaan myöntäneen, että se oli 1920-luvulta vuoteen 1953 asti tuonut sinne 20000 tonnia kemikaaleja. Jätteitä oli tuonut myös Niagara Fallsin kaupunki, ja samaa väitettiin armeijasta. Sen jälkeen tämä noitakeitos peitettiin vuonna 1953 savella, ja se sai muhia tynnyreitten ruostuessa ja kemikaalien sekoittuessa.

Hooker-yhtiö ”myi” maan yhden dollarin hinnasta Niagara Fallsin koululautakunnalle. Alueelle rakennettiin koulu ja asuintaloja. Pian tämän massiivisen kemikaalien hautausmaan päällä oli miellyttävä asumalähiö.

Aikapommi oli viritetty, ja nyt se tikitti. Se oli räjähtävä sellaisella voimalla, että tuosta alueesta tulisi etusivun uutinen ja kansainvälisen huomion keskipiste. Siitä tuli kenties, niin kuin New Yorkin osavaltion kuvernöörille lähetetyssä erikoisraportissa sanottiin, ”hyvinkin ensimmäinen uudentyyppisistä ja kaameista ympäristöonnettomuuksista”.

Antaako tämä tapaus kouriintuntuvan todisteen siitä, että ihminen ’turmelee maata’ toisin kuin milloinkaan muulloin historiassa? Merkitseekö se kenties sitä, että Jumala pian omalla toiminnallaan ”saattaa turmioon ne, jotka turmelevat maan”? Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä harkittavaksi, kun luet, mitä kemialliset jätteet ovat aiheuttaneet. – Ilm. 11:18.

Mutta miten kaamean sadon nämä ”luonnolta unohtuneet uudet aineet” oikeastaan tuottivat? Miten se vaikutti tuolla alueella asuneitten elämään? Seuraavassa artikkelissa on erään tämän terveydelle turmiollisen aikapommin päällä asuneen perheen haastattelu. Se tarjoaa hätkähdyttäviä vastauksia.

”Me asuimme aikapommin päällä”

Erään perheen kertomus huonomaineisessa Love Canalissa asumiseen liittyneistä vaaroista

SATOJA läkähdyttävästä kuumuudesta kärsiviä hermostuneita ihmisiä seisoi jonossa. Tuuli ei juuri henkäillyt tukahduttavan kuumassa koulurakennuksessa, joka oli nyt muutettu hätätutkimusasemaksi. Pelättiin pahinta.

Naiset itkivät. Lapset kirkuivat, kun neuloja työnnettiin heidän ihoonsa verinäytteiden ottamiseksi. Kaikki pelkäsivät tuloksia. Löytyisikö heidän verestään kemiallisia saasteita?

Heidän joukossaan olivat myös Jean Guagliano ja hänen neljä lastaan. Hänen miehensä makasi kriittisesti sairaana sairaalassa suuren leikkauksen jälkeen. Kaksi hänen lapsistaan itki. 5-vuotias Frankie kaipasi myötätuntoa, kun hän sanoi jatkuvasti: ”Minä pelkään, äiti, minä pelkään!” Edellisenä päivänä heidän kotinsa vieressä oleva vuotava kaatopaikka – Love Canal – oli julistettu heidän ”terveyttä[än] hyvin vaarallisella tavalla uhkaavaksi vyöhykkeeksi”.

Jean sanoi: ”Se oli kuin unta – kuin kauheaa painajaista.”

Mutta odottaessaan viisi tuntia kuumuuden ja hämmennyksen keskellä hän ei voinut olla palaamatta ajatuksissaan eriskummallisiin tapauksiin niiden kahdeksan vuoden aikana, jotka he olivat asuneet Love Canalissa.

Omituisia tapahtumia

Lapset leikkivät mielellään kaatopaikalla. ”Muistatko ’ilotulituskivet’?” kysyy äiti? ”Muistan”, vastaa Michael. ”Me heitimme niitä betonia vasten ja ne leimahtivat kirkkaasti. Ne olivat hauskoja. Mutta kummallisinta kaatopaikassa oli se, että saven väri muuttui joissakin kohdissa koko ajan. Se oli vaaleanpunaista, sen jälkeen punaista, purppuranpunaista, oranssinväristä, vihreää – jopa sinistä!”

Mutta tapahtui vakavampaakin: tukahduttavat kaasut yököttivät Jeania, kun hän vei lapset peitetyn kaivannon poikki kouluun; mustaa hometta tuli seinistä läpi eikä sille voitu mitään; naapurin säälittävän koiran musta kuono oli palanut sairaan näköiseksi vaaleanpunaiseksi tyngäksi; lasten jalat nousivat rakoille ja hilseilivät säännöllisesti, kun he kävelivät paljain jaloin kaatopaikan päällä, ja Jeanilla oli alinomaa kova päänsärky.

Hänen 8-vuotias tyttärensä oli tavan takaa sairaalassa – usein tehohoidossa. Lopulta hänet täytyi leikata vakavan munuais- ja virtsarakkosairauden vuoksi. Samoin Frankie, kun hän nukkui lämmönkiertoaukon vieressä, joka veti kaasuja kellarista, lakkasi yhtäkkiä hengittämästä ja hänen sydämensä pysähtyi. Vain lääkäriryhmän nopea toiminta pelasti hänet.

Jeanin naapuritkin kärsivät. Keskenmenoista, syntymävaurioista, astmasta, kroonisesta ihottumasta, syövästä ja kasvaimista tuli yleisiä puheenaiheita. Lopulta oltiin kriisitilassa.

Hätätila

2. elokuuta 1978 New Yorkin osavaltion terveysasiamies julisti Love Canalin hätätila-alueeksi. Tämä päätös joudutti verikokeita. Palattuaan kotiin tämän koettelemuksen jälkeen Jean ja lapset miettivät nyt tulevaisuuttaan. Terveysviranomaisten päätöksessä suositeltiin, että kaikki raskaana olevat naiset ja ne, joilla on alle kaksivuotiaita lapsia, ”muuttaisivat kodeistaan mahdollisimman pian”. Kuitenkin aviomies Frank oli yhä sairaalahoidossa.

Perheen hengittämän ilman tutkiminen vahvisti vaaran olemassaolon. Heidän kodistaan tavattiin yhdeksää sellaista kaasua, joiden epäillään aiheuttavan syöpää! ”Mutta kuinka paljon näitä kaasuja on?” Jean kysyi. Asiallinen tutkija vastasi: ”Teidän lukemanne ovat yli 300:n.”

”Mitä se siis merkitsee?” kysyi Jean, joka oli nyt niin peloissaan, että pystyi tuskin pidättelemään itkua. Tutkija tunnusti: ”0 on turvallinen, mutta joidenkuiden naapureittenne kodeista löytyi yli 1000:n lukemia!”

Perhe tajusi, mikä oli väistämättä edessä. Mutta monien muiden tavoin heillä ei ollut paikkaa mihin mennä. Asuntolainansa vuoksi useimmat olivat myös kyvyttömiä maksamaan vuokraa jossakin muualla. Kotien myyminen näytti heistä toivottomalta – kuka ostaisi ne? Ja kuitenkin he asuivat kemikaalijätekuopan päällä, jonka vaikutus oli jo tunkeutunut heidän koteihinsa ja kukaties heidän elimistöönsä.

Pakokauhun estämiseksi viranomaiset järjestivät kokouksia pidettäväksi asukkaitten kanssa. Frank oli nyt päässyt sairaalasta, ja hän ja Jean olivat myös läsnä.

”Te annatte meidän kuolla!”

Jännityksen saattoi tuntea, kun viranomaiset saapuivat. Moni heitä odottanut oli hämmentynyt ja pelosta huumaantunut. Silmät olivat punehtuneet kyynelistä. Äidit pitivät lapsiaan sylissään ja itkivät avoimesti. Yksi mies juoksi erään viranomaisen luo ja pyysi tätä järjestämään hänen lapsilleen siirron muualle. Kun hän ei saanut tästä varmuutta, hän vajosi lattialle ja itki hysteerisesti.

Frank sanoi: ”Ihmiset kirkuivat ja heristivät nyrkkejään, kun taas toiset esittivät vetoomuksia.” Viranomaiset koettivat rauhoittaa heitä väittämällä, ettei heidän elämänsä ollut välittömässä vaarassa. Eräs nainen osoitti kädellään vanhaa kaatopaikkaa ja kirkui: ”Mitä tahansa siellä onkin, niin nyt se on meissä!” Erään viranomaisen kimppuun hyökättiin. Hyökkääjällä oli ollut peräkkäin neljä keskenmenoa.

”Te annatte meidän kuolla!” huusi eräs mies. ”Te aiotte seistä ja katsella, kun me kaikki kuolemme!” Kuitenkin hallitus myönsi rahaa noin 240 kodin ostamiseksi ja evakuoimiseksi.

Pian ihmisiä alkoi lähteä vähän kerrallaan ja sen jälkeen joukoittain. Guaglianot olivat viimeisten lähtijöitten joukossa, ja he huomasivat olevansa 2,5 metrin korkuisen panssariverkkoaidan takana, jonka hallitus oli pystyttänyt kuuden korttelin laajuisen alueen eristämiseksi. ”Me asuimme kaksi kuukautta tuon vihreän aidan takana”, jatkoi Jean. ”Tunne oli kaamea, kun tiesimme, että vaarat olivat yhä siellä mutta niistä ei voinut päästä eroon.”

Yksi toisensa jälkeen heidän naapureittensa talot laudoitettiin umpeen. Frank sanoi: ”Aiemmin naapuristosta kuului monenlaisia ääniä – leikkivien lasten, ruohonleikkureitten ja autojen ääniä, mutta kaikki vaimeni yhtäkkiä ja tuli liian hiljaista. Katu muuttui kuin kuolleeksi.” Mutta kammottavinta löytöä ei ollut vielä tehty.

Mitä vanhassa kaatopaikassa todellisuudessa on?

Kaatopaikalle kaivettiin koekuoppia, ei vain sen kemiallisen sisällön erittelemiseksi vaan myös sen juoksuttamiseksi jossakin määrin kaivantoihin. Heti löydettiin yli 80 erilaista kemiallista ainetta. Paikallinen uutistoimittaja Michael Brown kuvailee kirjassaan noiden yhdisteitten vaarallisuutta:

”Me tiedämme nyt, että kanavakaivantoon sijoitetut tynnyrit sisälsivät varsinaisen kemiallisen noitakeitoksen, todella erittäin myrkyllisiä yhdisteitä: liuottimia, jotka vaurioittavat sydäntä ja maksaa, ja jätteitä tuholaismyrkyistä, jotka ovat niin vaarallisia, että hallitus on sen vuoksi rajoittanut niiden kaupallista myyntiä tai suorastaan kieltänyt ne. Joidenkin niistä epäillään vahvasti aiheuttavan syöpää.” – Laying Waste: The Poisoning of America by Toxic Chemicals, 1980.

Hooker-yhtiön kerrotaan myöntäneen, että se oli kuljettanut ja upottanut tälle alueelle 200 tonnia triklorofenolia (TCP:tä), eräitten kasvimyrkkyjen valmistuksessa syntyvää kemiallista jätettä. ’Sehän on vain kemikaali siinä missä jokin muukin’, joku voisi ajatella. ”Mutta meistä tuli pian ’kemian asiantuntijoita’”, paljasti Jean. ”Me saimme tietää, että TCP:tä valmistettaessa syntyy usein sivutuotteena dioksiinia.”

Frank keskeytti: ”Dioksiini on niin myrkyllistä, että 85 grammaa New Yorkin kaupungin tarvitsemassa vedessä tappaisi koko kaupungin!” Näkymätön, hajuton kaasu aiheuttaa ihokosketuksesta vammoja, ja jopa mikroskooppisen pienet määrät sitä voivat aiheuttaa syöpää ja syntymävaurioita. Sille ei tunneta hoitokeinoa tai vasta-ainetta. Tunnelma oli hyvin kireä, kun työläiset alkoivat kaivaa juoksutusojia ja ne tulivat yhä lähemmäksi vanhaa kaatopaikkaa. Puhkaisisivatko he jonkin vanhan tynnyrin ja nostaisivat ilmaan räjähtävän, myrkyllinen kemikaalipilven?

”Me löysimme sitä”, kuuluivat tri David Axelrodin, yhden terveysasiantuntijan, pelottavat sanat. ”97. kadun takana olevassa juoksutusojassa on dioksiinia.” Guaglianot asuivat tämän kadun varrella! Se, että osa arviolta 60 kilosta dioksiinia oli kulkeutunut pois kaatopaikalta, oli hyvin pelottavaa. Jättiläismustekalan lonkeroitten tavoin maanalaiset joet tai virtaukset olivat kuljettaneet kemikaaleja, myös dioksiinia, huomattavan kauas vanhasta kaatopaikasta ja joissakin tapauksissa suurina pitoisuuksina. ”Ja me asuimme nimenomaan yhdellä tuollaisella hetteiköllä”, sanoi Jean.

Pakokauhua!

Ihmiset tulivat taas hysteerisiksi, koska uudet todisteet osoittivat syntymävaurioitten, keskenmenojen ja monien sairauksien lisääntyneen niillä, jotka asuivat aidan ulkopuolella sijainneilla hetteiköillä, joita viranomaiset olivat pitäneet ”turvallisina” alueina. Nyt terveysviranomaiset varoittivat alueen naisia, etteivät he suunnittelisi raskautta ainakaan puoleen vuoteen sen jälkeen kun he ovat muuttaneet pois alueelta.

Teini-ikäiset, joilla on koko elämä edessään, olivat hätääntyneitä siitä, millaisia lapsia heille syntyisi tulevaisuudessa. Olisivatko heidän lapsensa toivottoman epämuodostuneita, kuten eräs Love Canalissa syntynyt lapsi, jolla on reikä heikossa sydämessään, luisia epämuodostumia nenässään, epämuodostuneet ulkokorvat, suulakihalkio ja joka on osittain kuuro ja vajaamielinen? Jotkut asukkaat järjestivät vastalausemarssin.

Viikot kuluivat hitaasti. Kävi selväksi, että satoja muita koteja oli vaarallisilla alueilla ja että taloudellista apua oli kovin vähän tiedossa. Toivottomuudentunne valtasi alaa.

Muuan asukas sanoi: ”Koska asukkaille on valehdeltu ja heitä on petetty monta kertaa, jotkut heistä ajattelevat, ettei voi luottaa hallitukseen eikä mihinkään muuhunkaan.” ”Mihinkään muuhun” sisältyi usein uskontokin, kuten tämä asukas jatkoi: ”Minä käännän selkäni kirkolle enkä välitä, mitä uskontoa se on.” Heistä ei tullut ateisteja, vaan, kuten Jean selitti: ”Jotkut sanoivat olevansa sitä mieltä, että Jumala oli hylännyt heidät. He olivat rukoilleet mutta apua ei ollut tullut. Niinpä monet lakkasivat käymästä kirkossa. Toiset olivat niin väsyneitä ja huolissaan poispääsystä, että he vain sysäsivät uskonnon taka-alalle.” Raha oli monien ainoa todellinen ”toivo”, kuten eräs asukas myönsi rehellisesti: ”Raha merkitsee elämää. Sen avulla täältä pääsee pois!”

Perhe-elämä kärsi tällaisissa olosuhteissa. ”Perheeni hajoaa kohta”, myönsi eräs asukas, ”ja kaikkialla täällä tapahtuu avioeroja. Mieheni on hyvin epätoivoinen: hän ei voi millään keinolla viedä meitä pois täältä eikä suojella perhettään, ja se vaikuttaa häneen. Se vaikuttaa jokaiseen.”

Alueella kerrotaan tapahtuneen itsemurhia ja hermoromahduksia 27 kertaa normaalia useammin. ”Yksi näistä helpon ulospääsytien valinneista asui yhdeksännessä talossa meidän talostamme lukien. Tämän naisen sydän murtui, kun hänelle kerrottiin, että hän menettäisi kotinsa”, Jean sanoi. Frank jatkoi: ”Hän menetti kaiken toivon, ja muutamaa kuukautta myöhemmin hän tappoi itsensä hyppäämällä rotkoon lähellä Niagaran putouksia.”

Sen jälkeen Jean mietti tätä tapausta ja jatkoi tyynesti: ”Se, ettei tiedä mitä on odotettavissa, rasittaa valtavasti jokaisen tunteita, mutta monet olivat hänen kaltaisiaan eikä heillä ollut todellista tulevaisuudentoivoa. Me selviydyimme vain Jehovan todistajina omaamamme Raamattuun perustuvan toivon ja sen tiedon avulla, että Jumala pian ’saattaa turmioon ne, jotka turmelevat maan’ ja tekee maapallostamme kauniin paratiisin. Se piti meidät tervejärkisinä.” – Ilm. 11:18; Luuk. 23:43.

’Miten sinä voit rohkaista toisia?’

Jean kertoi: ”Eräs naapuri valitti joka päivä suruaan minulle. Kun koetin piristää häntä, hän sanoi: ’Jean, sinä koet aivan samaa. En ymmärrä, miten sinä voit kestää ja rohkaista toisia.’” Sen jälkeen Jean paljasti, miten hänen koko perheensä pystyi kestämään. ”Sanoin hänelle sen johtuvan uskostani Jehova Jumalaan. Perheenä me turvasimme jatkuvasti vakaumukseemme ja siihen Jumalan Raamatussa esittämään vakuutukseen, että hän ylläpitää niitä jotka palvovat häntä ja heittävät taakkansa – miten raskaita ne sitten ovatkin – hänen harteilleen.” – Ps. 55:23.

Frank korosti: ”Todellisuudessa uskomme piti meidät koossa perheenä. Me vetäydyimme lähemmäksi toisiamme, kun taas monissa muissa perheissä kaikki olivat hysteerisiä ja ne hajosivat. Paikallinen asukasyhdistys jopa ilmoitti, että jokaisesta kymmenestä alueelta muuttaneesta pariskunnasta neljä päätyi eroon. Mutta silti ei ollut helppoa selviytyä paineista.”

”Me itkimme itkumme”

Jean myönsi: ”Monesti minua itketti, mutta mitä enemmän rohkaisin toisia, lapsiammekin, luottamaan Jumalaan ja rukoilemaan häneltä voimaa, sitä enemmän vahvistuin itse. Minua ei sitten enää itkettänyt ja ajattelin: ’Niin, minä todellakin turvaan Häneen.’”

Frank jatkoi: ”Kun hallitus tarjoutui ostamaan talomme ja me näimme, että se maksaisi siitä kovin vähän ja että nyt kaikki olisi ohi, me jokainen itkimme itkumme. Voi, miten hallitus olikaan rakentanut meissä toiveita! Mutta sen kanssa tehty sopimus asetti meidät taloudellisesti hyvin vaikeaan asemaan.” Tämän itkunsekaisen välikohtauksen jälkeen perhe valmistautui lopulta lähtemään.

Katsoen luottavaisesti tulevaisuuteen

Tämä kokemus rusensi monet asukkaista tunneperäisesti. Heidän mielestään heidän tulevaisuutensa oli raunioina. Alueelle lähetettiin neuvojia auttamaan itsemurhien kasvavan määrän pysäyttämisessä.

Neuvoja, joka oli kuullut Guaglianojen vaikeuksista, lähestyi Jeania ja hämmästyi hänen optimismiaan. ”Mutta teidän ongelmanne ovat hyvin todellisia!” sanoi neuvoja. ”Tiedän sen”, vastasi Jean, joka selitti syyn suhtautumistavalleen. Lyhyen keskustelun jälkeen neuvoja sanoi kyyneleet silmissä: ”Minun pitäisi olla täällä rohkaisemassa teitä, mutta te innostatte minua! Te todella hallitsette itsenne ja teissä on sisäistä voimaa.”

Niin, tämä sisäinen voima täytti heidän lapsensakin, jotka kärsivät paljon. Kun Lisa tajusi munuaissairautensa mahdollisen aiheuttajan, hän kysyi hermostuneena äidiltä: ”Jos minussa on noita kemikaaleja, niin miten ne poistuvat?” Kuitenkin tämä nuori tyttö sai todellista voimaa omasta henkilökohtaisesta Raamatun tutkimisestaan ja rukouksista, ja hän rohkaisi erästä luokkatoveriaan, joka kärsi samalla tavalla: ”Älä ole huolissasi Love Canalista, koska Jehova korjaa kaiken tämän uudessa maassa!”

Tämä kallisarvoinen toivo antoi tälle perheelle luottamusta elävän painajaisen kestämiseen. Love Canalin murhenäytelmä ei ole suinkaan vielä ohi. Toukokuussa 1980 sieltä päätettiin evakuoida vielä yli 700 perhettä. Todisteet ovat osoittaneet joillakin onnettomista uhreista kromosomivaurioita.

Onko Love Canal ainoa kemikaalien kaatopaikka, josta myrkkyjä tihkuu hiljaa tietämättömien uhrien koteihin ja elämään? Voisiko oma yhdyskuntasi – oma kotisi – olla vaarassa? Seuraava artikkeli paljastaa hätkähdyttäviä tosiasioita.

[Tekstiruutu s. 9]

KEMIALLINEN VITSAUS JOKA TUHOSI ERÄÄN KAUPUNGIN

Voimakas kimeä ja sihisevä ääni ilmaisi epämiellyttävällä tavalla sen, että eräästä kemiantehtaasta oli onnettomuuden yhteydessä karannut dioksiinia, joka lopulta muutti erään kaupungin käytännöllisesti katsoen keinotekoiseksi erämaaksi.

Vuonna 1976 Sevesossa, Italiassa lähellä Milanoa sijaitsevassa pikkukaupungissa, pääsi ilmaan arviolta 10–60 kiloa dioksiinia. Maata saastui 1600 hehtaaria. Tuhannet eläimet kokivat tuskallisen kuoleman ja sato jouduttiin hävittämään. Sadat ihmiset kärsivät pahoinvoinnista, näkökyvyn sumentumisesta ja ankarista maksa- ja munuaiskivuista. Varsinkin lapsille kehittyi paljaaseen ihoon vuotavia haavoja. 400 hehtaarin alue evakuoitiin niin että sadat ihmiset jäivät kodittomiksi. Vielä kaksi vuotta tämän ”Italian Hiroshiman” jälkeen 85 hehtaarin laajuinen alue oli yhä niin saastunut, ettei kukaan voinut asua siellä.

Kaupunki – sen keskusta on edelleen kuollut – on sen pormestarin mukaan ”erittäin kiivaan kiistelyn keskipisteenä”, ja hän jatkaa: ”Tämä on sellainen tapaus, että se asettaa kulttuurimme kirjaimellisesti kyseenalaiseksi.”

[Kaavio s. 7]

(Ks. painettu julkaisu)

OLIKO LOVE CANALIN KAATOPAIKALLA MITÄÄN VAIKUTUSTA?

21,1

8,1

2,0

[Kuva s. 8]

VAARA PÄÄSY KIELLETTY

[Kuva s. 11]

Guaglianot kahden Love Canalissa syntyneen lapsensa kanssa. ’Raamattuun perustuva toivomme piti meidät tervejärkisinä’

”Vain jäävuoren huippu”

Miten monta uutta ”Love Canalia” on syntymässä?

”TÄLLAISIA kaatopaikkoja on tuhansia kaikkialla tässä maassa. Love Canal voisi olla monien samanlaisten tapausten edelläkävijä.” Näin sanoi tri Clark Heath Yhdysvaltain liittovaltion sairauksienehkäisykeskuksesta. ”Love Canalin tilanne on vain jäävuoren huippu.” Onko tämä liioittelua? Ajattele seuraavaa:

LOUISIANAN OSAVALTIO – Myrkylliset suot. Devil’s Swamp -niminen suo, joka aiemmin kuhisi luonnonvaraisia eläimiä, käytännöllisesti katsoen tuhoutui, kun siihen kaadettiin miljoonia litroja vaarallisia kemikaaleja. Läheinen laidunmaa saastui niin että 149 karjaeläintä kuoli. Yli 220 hehtaaria myrkyttyi täysin. Erään toisen suon lähellä sijaitsevalla asuinalueella ihmiset heräsivät yöllä, kun he olivat tukehtumaisillaan. Metsään juosseet koirat palasivat niiden karvan putoillessa pälvinä. Yhdellä tämän osavaltion 40000 ilmoitetusta kaatopaikasta myrkylliset kaasut tappoivat erään autonkuljettajan hänen kipatessaan jätteitä.

IOWAN OSAVALTIO – ”Se saa Love Canalin näyttämään pikkujutulta.” Lähellä Charles Cityä Salsbury Laboratories -yhtiö kuljetti lukemattomia tonneja kemiallisia jätteitä vanhaan sorakuoppaan. Samoin sinne kerrotaan viedyn lähes 30000 kuutiometriä myrkyllistä arseenijätettä. Kemiallista saastumista on nyt todettu ympäröivässä pohjavedessä, läheisessä joessa ja 80 kilometrin päässä sijaitsevan Waterloon kaupungin kaivoissa! Alueella esiintyy ”normaalia enemmän virtsarakon syöpää”. Mutta läheinen pohjavesikerros, joka tyydyttää yli 300000 ihmisen vedentarpeen, on välittömässä vaarassa. ”Jos nämä jätteet pääsevät pohjavesikerrokseen ja leviävät, se saa Love Canalin näyttämään pikkujutulta”, varoitti ympäristönsuojeluviranomainen Charles Miller.

TENNESSEEN OSAVALTIO – 300000 myrkkytynnyriä. Velsicol Chemical -yhtiön kerrotaan haudanneen ne Hardemanin piirikunnassa kaivantoihin metrin vahvuisen maakerroksen alle. DDT:tä 40 kertaa voimakkaampia kiellettyjä tuholaismyrkkyjä liukeni pohjaveteen. Lähistön kaivoja suljettiin, kun asukkaat valittivat huimauksesta, hiusten lähdöstä, munuais- ja maksasairauksista, hengityselinvaivoista, pahoinvoinnista, raajojen tunnottomuudesta ja jopa syntymävaurioista.

NEW JERSEYN OSAVALTIO – ”Yhdysvaltain vaarallisimpia paikkoja.” Näin kuvaili eräs viranomainen lähellä Elizabethia olevaa paikkaa, jonne Chemical Control -yhtiö on varastoinut 34000 kemiallisia jätteitä sisältävää vuotavaa tynnyriä. Se, että sieltä kuljetettiin jonkin aikaa sitten pois 10000 vaarallisimpia kemikaaleja sisältänyttä tynnyriä, esti hirvittävän onnettomuuden. 22. huhtikuuta 1980 tapahtui pahin mahdollinen. Vain muutaman minuutin matkan päässä 8 miljoonan asukkaan New Yorkin kaupungista sijaitseva paikka syttyi tuleen. Kova kuumuus lennätti joitakin tynnyreitä 60 metrin korkeuteen. Syntynyt suunnaton musta pilvi herätti suurta pelkoa laajasta kemiallisesta saastumisesta. Suotuisat tuulet pelastivat tilanteen. ”Vältimme tuhon äärimmäisen täpärästi”, sanoi Elizabethin kaupungin terveys- ja sosiaaliasioista vastaava johtaja. Ei ehtinyt kulua viikkoakaan, kun kemikaaleja syttyi palamaan Bayonnessa. Muuallakin on ollut sen jälkeen tulipaloja. Asukkailla kerrotaan olevan eniten syöpää koko maassa.

Mikä on tilanne Suomessa? Helsingin Sanomat sanoi Love Canalin evakuointia käsitelleessä kirjoituksessaan 23. toukokuuta 1980 näin: ”’Suomessa, missä ei vielä ole ongelmajätteiden käsittelylaitoksia, tehdään parastaikaa täsmälleen samaa. Teollisuuslaitokset joutuvat viemään ongelmajätteensä jonnekin ja paremman puutteessa vievät ne sitten julkisille kaatopaikoille, laittomasti.’ Näin sanoo professori Pekka Nuorteva, Helsingin yliopiston ympäristönsuojelun professori. Suomessa kysymys on tietysti pienemmistä määristä kuin Yhdysvalloissa, mutta Nuortevan mielestä ongelmat Suomessakin nähdään pian.”

Englanti, Meksiko, Japani ja Kanada ovat myös ilmoittaneet ongelmista myrkyllisten