Karkotettuna Siperiassa!
KERTONUT VASILI KALIN
Jos näkisit miehen lukemassa tyynesti Raamattua keskellä tykkien jylinää, etkö haluaisikin tietää, miten hän pystyy olemaan niin tyyni? Isäni näki juuri tällaisen tilanteen runsaat 56 vuotta sitten.
OLI heinäkuu 1942, ja toinen maailmansota oli kiivaimmillaan. Kun saksalaisten etulinja kulki isäni kotikylän Vilšanitsan läpi Ukrainassa, isä poikkesi erään iäkkään pariskunnan luo. Tykit jylisivät joka puolella, mutta mies vain istui uunin äärellä lämmittämässä maissia ja lukemassa Raamattua.
Minä synnyin viisi vuotta myöhemmin melko lähellä kaunista länsiukrainalaista Ivano-Frankovskin kaupunkia, joka kuului silloin Neuvostoliittoon. Isä kertoi minulle myöhemmin siitä ikimuistoisesta hetkestä, jolloin hän tapasi tuon miehen, Jehovan todistajan, sekä sotavuosien kauhuista. Ihmiset olivat lopen uupuneita ja hämmentyneitä kaikesta tapahtuneesta, ja monet miettivät, miksi on niin paljon epäoikeudenmukaisuutta – miksi tuhannet viattomat kuolevat, ja miksi Jumala sallii sen? Miksi? Miksi? Miksi?
Isän ja tuon vanhuksen välille sukeutui pitkä ja avoin keskustelu näistä kysymyksistä. Mies käänsi Raamatustaan esiin kohdan toisensa jälkeen ja näytti isälle vastaukset kysymyksiin, jotka olivat pitkään vaivanneet tätä. Hän selitti, että Jumalan tarkoitus oli tehdä loppu kaikista sodista omana määräaikanaan ja että maapallosta tulisi ihastuttava paratiisi (Psalmit 46:9; Jesaja 2:4; Ilmestys 21:3, 4).
Isä kiirehti kotiin ja huudahti: ”Voitteko kuvitella? Olen keskustellut yhden ainoan kerran Jehovan todistajien kanssa ja silmäni ovat auenneet! Olen löytänyt totuuden!” Isä sanoi, että vaikka hän oli käynyt katolisessa kirkossa säännöllisesti, papit eivät olleet milloinkaan pystyneet vastaamaan hänen kysymyksiinsä. Isä alkoi tutkia Raamattua, ja äiti liittyi mukaan. He alkoivat opettaa myös kolmea lastaan: sisartani, joka oli vasta 2-vuotias, sekä 7- ja 11-vuotiaita veljiäni. Pian tämän jälkeen heidän kotinsa vaurioitui pahoin pommituksessa, niin että asuinkelpoiseksi jäi vain yksi huone.
Äiti oli suuresta perheestä, jossa oli ollut kuusi tytärtä ja yksi poika. Hänen isänsä kuului seudun varakkaaseen väkeen, ja hänen arvovaltansa ja asemansa merkitsivät hänelle paljon. Siksi sukulaiset vastustivat aluksi perheeni uutta uskoa. Ajan mittaan monet näistä vastustajista kuitenkin luopuivat epäraamatullisista uskonnollisista tavoistaan, kuten ikonien käytöstä, ja alkoivat vanhempieni tavoin harjoittaa tosi palvontaa.
Papit yllyttivät ihmisiä avoimesti todistajia vastaan, ja sen takia paikkakuntalaiset särkivät heidän ikkunoitaan ja uhkailivat heitä. Siitä huolimatta vanhempani jatkoivat Raamatun tutkimista. Minun syntymäni aikoihin vuonna 1947 perheemme palvoi Jehovaa hengessä ja totuudessa (Johannes 4:24).
Karkotus
Aamuyön tunnit 8. huhtikuuta 1951 ovat painuneet syvälle mieleeni, vaikka olin tuolloin vasta nelivuotias. Kotiimme tuli sotilaita, joilla oli koirat mukanaan. He näyttivät karkotusmääräystä ja tekivät etsinnän. Ulko-ovella seisoi sotilaita konekivääreineen ja koirineen, ja pöydän ääressä istui univormupukuisia miehiä odottamassa, kun me valmistauduimme kiireen kaupalla lähtemään niiden kahden tunnin kuluessa, jotka meille oli suotu. En ymmärtänyt, mitä oli tapahtumassa, ja itkin.
Vanhempiani käskettiin allekirjoittamaan asiakirja, jonka mukaan he eivät olisi enää Jehovan todistajia eikä heillä olisi vastedes mitään tekemistä näiden kanssa. Jos he allekirjoittaisivat, he saisivat jäädä asumaan omaan kotiinsa ja omalle kotikonnulleen. Isä kuitenkin ilmoitti lujasti: ”Olen varma siitä, että viettepä te meidät minne tahansa, meidän Jumalamme Jehova on kanssamme.”
”Ajattele nyt perhettäsi, lapsiasi”, upseeri vetosi. ”Eihän teitä olla viemässä mihinkään lomapaikkaan, vaan pohjan perille, missä on ikuinen lumi ja kadulla kävelee jääkarhuja.”
Siihen aikaan sana ”Siperia” merkitsi kaikille jotain kauheaa ja salaperäistä. Mutta usko ja vahva rakkaus Jehovaan olivat voimakkaampia kuin tuntemattoman pelko. Omaisuutemme pakattiin rattaisiin, ja meidät vietiin kaupunkiin, jossa meidät pantiin tavaravaunuihin parin-kolmenkymmenen muun perheen kanssa. Ja niin alkoi matka syvälle Siperian taigalle.
Rautatieasemilla matkan varrella kohtasimme muita junia, jotka kuljettivat karkotettuja, ja näimme vaunujen ulkopuolelle ripustetut kilvet: ”Junassa Jehovan todistajia.” Se oli yhdenlaista todistamista, sillä siten monet saivat tietää, että tuhansia todistajia perheineen lähetettiin eri alueille pohjoiseen ja kauas itään.
Tämä Jehovan todistajien kokoaminen ja karkotus huhtikuussa 1951 on tarkoin dokumentoitu. Historioitsija Walter Kolarz kirjoitti siitä Neuvostoliiton uskontoja tarkastelevassa kirjassaan seuraavasti: ”Tämä ei ollut ’todistajien’ loppu Venäjällä, vaan ainoastaan uuden luvun alku heidän käännytystyössään. Yrittivätpä he levittää uskoaan silloinkin, kun he pysähtyivät asemilla matkallaan karkotuspaikkaansa. Neuvostohallitus ei olisi voinut tehdä mitään parempaa heidän uskonsa levittämiseksi kuin karkottaa heidät. Kyläeristyksestään ’todistajat’ vietiin laajempaan maailmaan, vaikka se olikin keskitys- ja orjatyöleirien kauhea maailma.” (Religion in the Soviet Union.)
Perheelläni oli onnea, sillä meidän annettiin ottaa mukaan ruokaa – jauhoja, maissia ja papuja. Isoisä sai jopa teurastaa sian, josta söivät meidän lisäksemme muutkin todistajat. Junavaunuista kaikui pitkin matkaa sydämen pohjasta laulettuja lauluja. Jehova antoi meille voimaa kestää (Sananlaskut 18:10).
Matka Venäjän halki kesti lähes kolme viikkoa, kunnes vihdoin saavuimme kylmään ja lohduttomaan Siperiaan. Meidät tuotiin Tarejan asemalle, joka sijaitsi Tšunskissa Irkutskin alueella. Sieltä meidät vietiin kauemmas taigalle pieneen kylään, joka papereittemme mukaan olisi ”ikuinen asuinpaikkamme”. Viidentoista perheen tavarat mahtuivat hyvin rekeen, jonka traktori veti keväisten kuravellien läpi perille. Parisenkymmentä perhettä sijoitettiin parakkeihin, jotka olivat pitkiä käytäviä ilman väliseiniä. Viranomaiset varoittivat paikallisia etukäteen siitä, että Jehovan todistajat olisivat kauheaa väkeä. Siksi ihmiset pelkäsivät meitä aluksi eivätkä yrittäneetkään tutustua meihin paremmin.
Työntekoa karkotuksessa
Jehovan todistajat pantiin työhön kaatamaan puita, ja tämä mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Kaikki työ tehtiin käsin: puiden sahaaminen ja hakkaaminen sekä niiden lastaaminen hevoskärryihin ja myöhemmin purkaminen junavaunuihin. Tilannetta pahensivat sääskiparvet, joita ei mitenkään päässyt pakoon. Isä kärsi niistä hirvittävästi. Hänen ruumiinsa turposi muodottomaksi, ja hän rukoili Jehovalta hellittämättä voimaa kestää. Kaikista vaikeuksista huolimatta valtaenemmistö Jehovan todistajista säilytti järkkymättömän uskon.
Pian meidät vietiin Irkutskin kaupunkiin, missä perheemme asui vanhassa vankileirissä ja oli töissä tiilitehtaassa. Tiilet otettiin suurista, kuumista uuneista paljain käsin, ja kiintiöitä nostettiin jatkuvasti, niin että lastenkin täytyi auttaa vanhempiaan saavuttamaan ne. Se toi mieleemme israelilaisten orjatyön muinaisessa Egyptissä (2. Mooseksen kirja 5:9–16).
Kävi selväksi, että todistajat olivat uutteria ja rehellisiä, eivät ”kansan vihollisia”, kuten väitettiin. Pantiin merkille, ettei yksikään todistaja solvannut viranomaisia eivätkä todistajat taistelleet vallanpitäjien päätöksiä vastaan. Monet alkoivat arvostaa suuresti jopa heidän vakaumustaan.
Hengellinen elämämme
Vaikka todistajat tutkittiin moneen kertaan – ennen karkotusta, matkalla ja karkotuspaikoissa – monet onnistuivat kätkemään Vartiotorneja ja jopa Raamattuja. Myöhemmin niitä jäljennettiin käsin ja muilla keinoin. Kristilliset kokoukset pidettiin parakeissa säännöllisesti. Kun parakkien komendantti tuli sisään ja tapasi ryhmän meitä laulamasta, hän käski meitä lopettamaan. Me lopetimme. Mutta heti kun hän meni seuraavaan parakkiin, aloimme taas laulaa. Meitä ei voinut vaientaa.
Myöskään saarnaamistyömme ei koskaan pysähtynyt. Todistajat puhuivat kaikille ja kaikkialla. Isoveljeni ja vanhempani kertoivat minulle usein, miten he onnistuivat todistamaan Raamatun totuuksista toisille. Tämän ansiosta Raamatun totuus alkoi vähitellen voittaa vilpittömien ihmisten sydämiä puolelleen. Näin Jehovan valtakuntaa tehtiin 1950-luvun alkupuolella tunnetuksi Irkutskissa ja sen ympäristössä.
Todistajia pidettiin ensin poliittisina vihollisina, mutta myöhemmin tunnustettiin virallisesti, että järjestömme oli puhtaasti uskonnollinen. Yhtä kaikki viranomaiset yrittivät lopettaa toimintamme. Siksi kokoonnuimme tutkimaan Raamattua parin kolmen perheen pienissä ryhmissä, jottemme olisi paljastuneet. Varhain eräänä helmikuun aamuna 1952 parakeissa tehtiin tarkka etsintä. Sen jälkeen pidätettiin kymmenen todistajaa, ja loput meistä vietiin eri paikkoihin. Meidän perheemme siirrettiin Iskran kylään, jossa oli satakunta asukasta ja joka sijaitsi kolmenkymmenen kilometrin päässä Irkutskista.
Kestämme muuttuvissa tilanteissa
Kylän johto otti meidät odottamattoman vieraanvaraisesti vastaan. Ihmiset olivat vaatimattomia ja ystävällisiä, ja useat jopa tulivat ulos auttamaan meitä. Perheemme sijoitettiin kolmantena noin 17 neliömetrin kokoiseen pikkuruiseen huoneeseen. Valoa saatiin ainoastaan öljylampuista.
Seuraavana aamupäivänä oli vaalit. Vanhempani sanoivat, että he olivat jo äänestäneet Jumalan valtakuntaa, mitä väki ei tietenkään ymmärtänyt. Sen vuoksi perheemme aikuiset jäsenet viettivät koko päivän pidätettyinä. Myöhemmin moni kyseli heidän uskonkäsityksistään, ja näin perheeni sai oivan tilaisuuden kertoa Jumalan valtakunnasta ihmiskunnan ainoana toivona.
Neljän Iskran-vuotemme aikana lähellä ei asunut lainkaan todistajia, joiden seurassa olisimme voineet olla. Tarvitsimme komendantilta erikoisluvan saadaksemme poistua kylästä, eikä hän myöntänyt sitä juuri koskaan, sillä pääsyy karkotukseemme oli eristää meidät muista ihmisistä. Todistajat koettivat silti aina saada yhteyden toisiinsa jakaakseen muiden kanssa sen vähänkin tuoreen hengellisen ravinnon, jonka he olivat onnistuneet itse saamaan.
Sen jälkeen kun Stalin kuoli vuonna 1953, kaikkien tuomittujen todistajien tuomioita lyhennettiin 25:stä 10:ksi vuodeksi. Siperiassa olevat eivät enää tarvinneet liikkumiseen erikoispapereita. Viranomaiset alkoivat kuitenkin pian tehdä etsintöjä ja sitten pidättää todistajia, jos näiltä löytyi Raamattuja tai raamatullista kirjallisuutta. Heitä varten perustettiin erikoisleirejä, ja niihin sijoitettiin nelisensataa veljeä ja parisataa sisarta Irkutskin ympäristössä.
Uutiset siitä, miten meitä vainottiin Neuvostoliitossa, kantautuivat Jehovan todistajille kaikkialle maailmaan. Vuoden 1956 puolivälin ja helmikuun 1957 välisenä aikana meidän puolestamme esitettiin vetoomus 199 piirikonventissa joka puolella maailmaa. Yhteensä 462936 läsnäolijaa hyväksyi anomuksen, joka osoitettiin Neuvostoliiton pääministerille Nikolai A. Bulganinille. Siinä vaadittiin muun muassa, että meidät vapautettaisiin ja ”oikeutettaisiin vastaanottamaan ja julkaisemaan ’Vartiotorni’-lehteä venäjäksi, ukrainaksi ja muilla kielillä, joilla se katsotaan tarpeelliseksi, sekä myös muita raamatullisia julkaisuja, joita Jehovan todistajat käyttävät maailmanlaajuisesti”.
Tässä vaiheessa perheemme oli lähetetty syrjäiseen Hudjakovon kylään parinkymmenen kilometrin päähän Irkutskista. Asuimme siellä seitsemän vuotta. Vuonna 1960 veljeni Fjodor lähti Irkutskiin, ja seuraavana vuonna vanhempi veljeni meni naimisiin ja sisareni muutti pois kotoa. Sitten vuonna 1962 Fjodor pidätettiin ja vangittiin saarnaamistyönsä vuoksi.
Hengellinen kasvuni
Kylästämme Hudjakovosta oli parinkymmenen kilometrin matka kävellen tai pyörällä raamatuntutkisteluun muiden luo. Yritimme siksi muuttaa Irkutskiin, jotta voisimme olla läheisemmässä yhteydessä muihin todistajiin. Alueemme johtaja oli kuitenkin muuttoa vastaan, ja hän teki kaikkensa estääkseen sen. Jonkin ajan kuluttua tuo mies muuttui kuitenkin suosiollisemmaksi meitä kohtaan, ja pääsimme muuttamaan Pivovarihan kylään noin kymmenen kilometrin päähän Irkutskista. Siellä oli Jehovan todistajien seurakunta, ja minulla alkoi uusi elämä. Kylässä oli järjestetty kirjantutkisteluryhmät ja veljet valvoivat hengellistä toimintaa. Olin hyvin onnellinen!
Olin tähän mennessä oppinut rakastamaan Raamatun totuutta hyvin paljon ja halusin mennä kasteelle. Toiveeni täyttyi elokuussa 1965, kun minut kastettiin pienessä Olhajoessa, missä monet uudet todistajat kastettiin tuohon aikaan. Satunnaisesta ohikulkijasta näytti siltä kuin olisimme olleet eväsretkellä ja uimassa. Kohta tämän jälkeen sain ensimmäisen tehtäväni teokraattisen palveluskoulun valvojana. Sitten marraskuussa 1965 saimme lisää ilonaihetta, kun Fjodor palasi vankilasta.
Miten työ kukoisti
Vuonna 1965 kaikki karkotetut koottiin yhteen ja meille ilmoitettiin, että meillä oli oikeus muuttaa minne vain halusimme – määräys ”ikuisesta asuinpaikastamme” raukesi. Voitko kuvitella sitä iloa, joka meidät valtasi? Monet joukostamme lähtivät maan muihin osiin, kun taas toiset päättivät jäädä sinne, missä Jehova oli siunannut ja tukenut meitä hengellisessä kasvussamme ja toiminnassamme. Heistä monien lapset, lapsenlapset ja näiden lapset ovat kasvaneet Siperiassa, joka ei ajan mittaan ollutkaan niin pelottava paikka.
Vuonna 1967 tapasin Marian, tytön jonka perhe oli myös karkotettu Siperiaan Ukrainasta. Olimme pienenä asuneet molemmat Vilšanitsan kylässä. Menimme naimisiin vuonna 1968, ja aikanaan meitä siunattiin Jaroslav-pojalla ja myöhemmin Oksana-tyttärellä.
Hyödynsimme edelleen hautajaisia ja häitä voidaksemme kokoontua suurella joukolla hengellistä yhdessäoloa varten. Näissä tilaisuuksissa selitimme Raamatun totuuksia myös niille läsnä olleille sukulaisille ja tuttaville, jotka eivät olleet todistajia. Paikalla oli usein myös turvallisuusviranomaisia, ja saarnamme käsittelivät avoimesti Raamatun ylösnousemustoivoa tai Jehovan avioliittojärjestelyä ja hänen uuden maailmansa tulevia siunauksia.
Kerran olin päättämässä puhettani eräissä hautajaisissa, kun paikalle ilmestyi auto. Sen ovet lennähtivät auki, ja yksi sisällä olevista miehistä astui ulos ja käski minua nousemaan autoon. En pelännyt. Emmehän olleet rikollisia, vaan ainoastaan Jumalaan uskovia ihmisiä. Minulla oli kuitenkin taskussani seurakuntamme jäsenien palvelusraportteja, ja minut olisi voitu pidättää niiden takia. Siksi kysyin, saisinko ennen lähtöä antaa vaimolleni rahaa. Sitten ojensin hänelle tyynesti aivan heidän edessään lompakkoni ja seurakunnan raportit.
Vuodesta 1974 aloimme Marian kanssa valmistaa raamatullista kirjallisuutta salaa kotonamme. Ryhdyimme töihin myöhään illalla, jottei pieni poikamme olisi saanut tietää siitä. Mutta uteliaana hän vain teeskenteli nukkuvansa ja kurkisti sitten, mitä me oikein puuhasimme. Jälkeenpäin hän sanoi: ”Minäpä tiedän, kuka tekee Jumalasta kertovat lehdet.” Säikähdimme vähän, mutta pyysimme aina Jehovaa suojelemaan perhettämme tässä tärkeässä työssä.
Lopulta viranomaiset alkoivat suhtautua Jehovan todistajiin myönteisemmin, joten suunnittelimme pitää suuren kokouksen Mirin taiteen ja vapaa-ajan keskuksessa Usolje-Sibirskojen kaupungissa. Vakuutimme kaupungin viranomaisille, että kokouksemme oli tarkoitettu yksinomaan Raamatun tutkimiseen ja kristilliseen yhdessäoloon. Paikalle tuli yli 700 henkeä tammikuussa 1990; sali oli pullollaan ja tilaisuus sai paljon huomiota osakseen.
Kokouksen jälkeen eräs toimittaja kysyi: ”Missä välissä te olette ehtineet opettaa lapsenne?” Hän oli yhtä hämmästynyt kuin muutkin vieraat siitä, että lapset istuivat tarkkaavaisina ne neljä tuntia, jotka tämä ensimmäinen julkinen kokous kesti. Pian paikallisessa sanomalehdessä ilmestyi erinomainen kirjoitus Jehovan todistajista. Siinä sanottiin: ”[Jehovan todistajilta] voi tosiaan oppia jotakin.”
Riemua suuresta kasvusta
Vuonna 1991 meillä oli Neuvostoliitossa seitsemän konventtia, joissa oli läsnä 74252 henkeä. Myöhemmin, Neuvostoliiton entisten tasavaltojen itsenäistyttyä, sain Jehovan todistajien hallintoelimeltä pyynnön mennä Moskovaan. Siellä minulta kysyttiin, pystyisinkö laajentamaan Valtakunnan palvelustani. Jaroslav oli siinä vaiheessa naimisissa ja hänellä oli oma lapsi, ja Oksana oli teini-iässä. Niinpä vuonna 1993 aloitimme Marian kanssa kokoaikaisen sananpalveluksemme Moskovassa. Samana vuonna minut nimitettiin Venäjän Jehovan todistajien hallintokeskuksen koordinaattoriksi.
Nyt Maria ja minä asumme ja työskentelemme uudessa haaratoimistossamme, joka sijaitsee Pietarin liepeillä. Minusta on kunnia saada huolehtia toisten uskollisten veljien kanssa Valtakunnan julistajien nopeasti kasvavista joukoista Venäjällä. Entisen Neuvostoliiton alueella on nykyään pitkälti yli 260000 todistajaa, joista yli 100000 yksistään Venäjällä!
Muistamme Marian kanssa usein niitä rakkaita sukulaisiamme ja ystäviämme, jotka jatkavat uskollisesti Valtakunnan palvelustaan Siperiassa, paikassa josta oli tullut rakas kotimme. Tätä nykyä siellä pidetään säännöllisesti suuria konventteja, ja Irkutskissa ja sen ympäristössä toimii noin 2000 todistajaa. Jesajan 60:22:ssa oleva ennustus täyttyy tosiaan tuossakin osassa maailmaa: ”Pienestä tulee tuhat ja vähäisestä mahtava kansakunta.”
[Kuva s. 20]
Isän, perheeni ja muiden karkotettujen kanssa Irkutskissa vuonna 1959
[Kuva s. 23]
Karkotettujen lapsia Iskrassa
[Kuva s. 25]
Sinä vuonna jona menimme naimisiin
[Kuva s. 25]
Maria ja minä nykyään