Lukijain kysymyksiä

● Esittääkö Raamattu yksityiskohtaisia määritelmiä siitä, mikä on moraalista tai moraalitonta aviomiehen ja vaimon välisissä sukupuolisuhteissa? Onko seurakunnan vanhimmilla vastuu pyrkiä valvomaan seurakunnan jäseniä näissä intiimeissä aviosuhteissa?

Raamattu ei tunnustetusti esitä yksityiskohtaisia sääntöjä tai rajoituksia siitä, millä tavalla mies ja vaimo ryhtyvät sukupuolisuhteisiin. Sopivista rakkauden ilmaisuista on lyhyitä kuvauksia esimerkiksi Sananlaskujen 5:15–20:ssä ja joissakin Korkean veisun jakeissa (1:13; 2:6; 7:6–8). Nämä ja esimerkiksi Jobin 31:9, 10 ainakin ilmaisevat, mikä oli tavanomaista tai normaalia sukupuolisen kiihotuksen ja yhdynnän suhteen ja ovat yhtäpitäviä sen kanssa, mitä yleensä pidetään tavanomaisena ja normaalina nykyään.

Raamattu neuvoo erittäin voimakkaasti, että meidän pitäisi rakastaa Jumalaa kokosydämisesti ja lähimmäistämme niin kuin itseämme; aviomiehen tulee rakastaa vaimoaan niin kuin hän rakastaa omaa ruumistaan ja vaalia häntä ja osoittaa häntä kohtaan kunnioitusta. (Matt. 22:37–40; Ef. 5:25–31; 1. Piet. 3:7) Kuten apostoli toteaa, rakkaus ”ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omia etujaan, ei ärsyynny”. (1. Kor. 13:4, 5) Tämä varmasti estää pakottamasta aviopuolisoa epätavallisiin menettelyihin, joita puoliso pitää vastenmielisinä tai jopa inhottavina ja luonnottomina.

Raamattu esittää vain nämä perussuuntaviivat, emmekä me siksi voi esittää enempää kuin sellaisia neuvoja, jotka ovat sopusoinnussa sen kanssa mitä Raamattu sanoo. Tässä lehdessä on aikaisemmin puhuttu eräistä epätavallisista sukupuolielämän tavoista avioliitossa, esimerkiksi suun kautta tapahtuvasta yhdynnästä, ja tällaiset menettelyt samastettiin törkeään sukupuoliseen moraalittomuuteen. Tällä perusteella pääteltiin, että sellaisia sukupuolielämän tapoja harrastavat tulisi erottaa, jos he ovat katumattomia. Katsottiin, että seurakunnan vanhimmilla oli valta tutkia sellaisia aviosuhteessa esiintyviä tapoja ja toimia tuomiovaltaisessa asemassa niiden suhteen.

Asian huolellinen lisäharkinta on saanut meidät kuitenkin vakuuttuneeksi siitä, että nämä ovat selvien raamatullisten ohjeiden puuttuessa sellaisia asioita, joista avioparin täytyy itse kantaa vastuu Jumalan edessä, ja että tällaiset intiimit aviosuhteet eivät kuulu niihin asioihin, joita seurakunnan vanhimmat yrittävät valvoa tai joiden perusteella yksinomaan he ryhtyisivät erottamistoimiin.a Tietenkin jos joku haluaa pyytää vanhimmalta neuvoa, hän voi tehdä siten, ja vanhin voi tarkastella Raamatun periaatteita hänen kanssaan toimien paimenena mutta yrittämättä itse asiassa valvoa tiedustelijan avioelämää.

Tämän ei pitäisi ymmärtää merkitsevän kaikenlaisten sukupuolielämän tapojen suvaitsemista, joita ihmiset harjoittavat, sillä siitä ei suinkaan ole kysymys. Se ilmaisee vain syvää vastuuntunnetta sen suhteen, että tulee antaa Raamatun hallita ja pidättyä omaksumasta jyrkkää kantaa silloin, kun todisteet eivät näytä antavan sellaiseen riittävää perustetta. Se ilmaisee myös luottamusta siihen, että Jehovan kansa kokonaisuutena haluaa tehdä kaiken ikään kuin hänelle ja heijastaa hänen erinomaisia ominaisuuksiaan kaikessa. Se ilmaisee halua jättää sellaisten intiimien aviosuhteiden tuomitseminen Jehova Jumalan ja hänen Poikansa käsiin, joilla on oikeitten ratkaisujen tekemiseen tarvittava viisaus ja tieto kaikista olosuhteista. Meidän on hyvä muistaa, että ”me kaikki tulemme seisomaan Jumalan tuomarinistuimen edessä” ja että ”kukin meistä on tekevä itsestään tilin Jumalalle”. (Room. 14:7–10, 12) ”Meidän kaikkien täytyy tulla ilmeisiksi Kristuksen tuomarinistuimen edessä, jotta kukin saisi palkkansa siitä, mitä ruumiin välityksellä on tehty, sen mukaan mitä hän on harjoittanut, olkoonpa se hyvää tai inhottavaa.” – 2. Kor. 5:10.

On myös hyvä ymmärtää, että kun apostoli kirjoitti neuvonsa Kolossalaiskirjeen 3:5, 6:een, niin hän ei osoittanut sitä vain naimattomille vaan myös naimisissa oleville. Hän sanoi: ”Kuolettakaa sen tähden maan päällä olevat ruumiinjäsenenne haureuteen, epäpuhtauteen, sukupuoliseen himoon, vahingolliseen haluun ja ahneuteen katsoen, joka on epäjumalanpalvelusta.” 1. Tessalonikalaiskirjeen 4:3–7:ssä Paavali edelleen neuvoo, että jokaisen pitäisi ”tietää, miten saada hallintaan oma astiansa pyhityksessä ja kunniassa, ei ahneessa sukupuolisessa himossa, jollainen myös niillä kansoilla on, jotka eivät tunne Jumalaa . . . Sillä ei Jumala kutsunut meitä sallien epäpuhtautta, vaan pyhityksen yhteydessä.”

Mainitessaan ”sukupuolisen himon” apostoli ei varmaankaan tuomitse normaalia sukupuolista halua, joka saa sopivan tyydytyksen ja purkautumisen aviojärjestelyssä. Meillä on normaali halu syömiseen ja juomiseen ja me voimme sopivasti tyydyttää sen. Mutta nautinnonhaluinen ja hillitön syöminen ja juominen voi tehdä ihmisestä ahmatin tai juomarin. Samoin ihminen voisi joutua niin sukupuolisen halun valtaan, että sen tyydyttämisestä tulee tärkein ja päätavoite itsessään, sen sijaan että se olisi lisä tai alistettu täydennys sen rakkauden ilmaisemiseen, johon Raamattu kehottaa. Kun näin käy, niin yksilö saavuttaa sen ahneuden vaiheen, ”joka on epäjumalanpalvelusta”, ja epäjumaloitavana on sukupuolinen halu. – Ef. 5:3, 5; Fil. 3:19; Kol. 3:5.

Mitä sitten on tehtävä, kun joku avioliitossa oleva, ehkä vaimo, lähestyy seurakunnan vanhinta ja valittaa, että hänen puolisonsa kohtelee häntä väärin pakottamalla hänet sellaisiin sukupuolielämän tapoihin, joita hän pitää inhottavina ja luonnottomina? Jos puoliso haluaa keskustella asiasta, vanhin mahdollisesti jonkun toisen vanhimman kanssa voi tarjoutua auttamaan pariskuntaa ratkaisemaan ongelmansa esittämällä neuvoja Raamatusta.

Entä sitten, jos joku avioliitossa oleva väittää eräiden puolisonsa sukupuolisten tapojen olevan niin törkeitä, että ne kuuluvat kreikkalaisen sanan porneia piiriin, jota sanaa käytetään Matteuksen 19:9:ssä (”haureus”, Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös)? Kuten on osoitettu, Raamattu ei esitä niin yksityiskohtaista tietoa, että se sallisi sanoa ehdottomasti joitakin avioliitossa käytettyjä sukupuolielämän tapoja porneiaksi tai ei. Saattaa olla huomionarvoista, että tämä kreikkalainen sana johtuu sanasta, jonka perusmerkitys on ”myydä” tai ”luovuttaa tai antaa itsensä”, ja siten porneia sisältää ajatuksen ”itsensä myymisestä tai antamisesta himoon tai irstauteen”. Verbimuotoon (porneuo) sisältyy muun muassa merkitys ”vietellä irstailuun”. (Liddellin ja Scottin Greek-English Lexicon) Jos joku naimisissa oleva uskoo, että puolison sukupuoliset tavat, vaikka niihin ei liitykään kukaan avioliiton ulkopuolinen, ovat joka tapauksessa luonteeltaan niin törkeitä, että ne ovat selvästi antautumista irstauteen tai viettelemistä irstauteen, niin sen täytyy olla hänen oma ratkaisunsa ja vastuunsa.

Tällainen henkilö voi olla sitä mieltä, että olosuhteet suovat raamatullisen perusteen avioerolle. Jos niin on, niin hänen täytyy omaksua täysi vastuu Jumalan edessä mahdollisesta avioerotoimesta, johon saatetaan ryhtyä. Vanhinten ei voida odottaa esittävän (raamatullista) hyväksymystä avioerolle, jos he eivät ole varmoja perusteista. Samalla heitä ei ole valtuutettu tyrkyttämään omaatuntoaan jollekulle muulle, kun asia on kyseenalainen. (Jaak. 4:11, 12) Esitettyään sopiviksi havaitsemansa raamatulliset neuvot he voivat selvittää kysymyksessä olevalle henkilölle asian vakavuuden ja että täysi vastuu on hänellä, jos avioerotoimeen ryhdytään. Jos hän etsii pelkästään tekosyytä aviositeiden katkaisemiseen, niin hän voi vain odottaa Jumalan epäsuosiota, sillä Jumala sanoo puolison petollisesta kohtelemisesta, että ”minä vihaan hylkäämistä”. (Mal. 2:16) ”Jumala tulee tuomitsemaan haureelliset ja avionrikkojat”, eikä kukaan, joka hakee avioeron vain tekosyyn nojalla ja sitten menee uudelleen naimisiin, voi väistää tätä tuomiota. (Hepr. 13:4) Vanhimmat voivat luottaa siihen, että Herra ”sekä tuo pimeyden salaisuudet valoon että tekee sydämen neuvopäätökset ilmeisiksi” aikanaan. (1. Kor. 4:4, 5) Kukaan, joka kylvää petosta, ei tule väistämään kärsimyksen niittämistä, sillä ”Jumalaa ei voida pitää pilkkana”. – Gal. 6:7, 8.

Samoin kuin seurakunnan vanhimmat suovat veljilleen ja sisarilleen oikeuden toimia oman omantuntonsa mukaan asioissa, joissa Raamattu ei ole nimenomaisen yksityiskohtainen, niin vanhimmilla on myös oikeus toimia oman omantuntonsa mukaan niiden suhteen, jotka ryhtyvät kyseenalaisiin toimiin. Jos he ovat vilpittömästi sitä mieltä, että jonkun seurakunnan jäsenen toimenpiteet näissä asioissa ovat sellaisia, että heidän omatuntonsa ei sallisi suositella häntä johonkin esimerkilliseen palvelukseen seurakunnassa, niin se on heidän etuoikeutensa. – 1. Tim. 1:19; 3:2–12; 5:22.

[Alaviitteet]