Rakkaudelliset paimenet, luottavaiset lampaat

RAAMATULLISINA aikoina oli paimenen ja hänen lampaittensa keskinäinen kiintymys tullut sananparreksi. Usein paimenena toimi joko lampaitten omistaja itse tai joku hänen perheeseensä kuuluva. Aamuisin hän meni lammastarhalle, jossa hänen laumansa oli muiden sinne koottujen laumojen kanssa, ja hän kutsui omansa sieltä ulos. Hän tunsi lampaansa, ja ne tunsivat hänen äänensä. Hän ei ajanut niitä edellään, vaan johdatti niitä, ja ne seurasivat häntä. Hän opasti ne vehreille laitumille ja raikkaitten vesien äärelle. Jos sää muuttui illansuussa kehnoksi, hän joko toi ne takaisin tarhaan tai vei ne yöksi luolaan. Leudoilla ilmoilla hän yöpyi niiden kanssa tähtitaivaan alla – kuten tapahtui myös syksyllä vuonna 2 ennen ajanlaskumme alkua, jolloin paimenet ”oleskelivat taivasalla ja pitivät vartiovuoroja yöllä laumoilleen”. – Luukas 2:8.

Jos laumasta eksyi yksi lammas, paimen etsi sitä, kunnes hän löysi sen. (Luukas 15:4) Hän ei tyytynyt siihen, että hänellä oli vielä 99 lammasta, vaan hän oli tyytyväinen vasta sitten, kun kadonnutkin oli saatu takaisin laumaan.

Itämaalaisen paimenen suhde laumaansa oli hyvin tunnepitoinen, minkä eräs heistä todistaa, kun hän kertoo: ”Lampaan menettäminen teki minut murheelliseksi. Kun jokin niistä sairastui tai myytiin, itkin sen takia, että olin menettänyt ystävän, josta olin pitänyt huolta ja joka oli ollut kiinnostunut minusta. Raamatun maissa pilvettömän, paahtavan kuuman taivaan alla paimenen ja hänen laumansa välille kehittyi kiintymyksen ja hellyyden yhdysside, ja näin kävi minunkin tapauksessani. Ollessaan yksin erämaassa, niin ettei lähistöllä ole muita ihmisiä, paimen ja lampaat tuntevat läheistä yhteenkuuluvuutta niin rauhallisina kuin vaarallisinakin hetkinä.”

Luotettava paimen suojeli pelottomasti laumaansa. Hän karkotti rosvot, jotka tulivat varastamaan lampaita. Hän ajoi pakoon saalistamaan tulleet eläimet. Ja paimenpoika Daavidin tavoin hän osasi lingota kiviä erittäin tarkasti. (1. Samuelin kirja 17:34–36, 49; ks. myös Tuomarien kirja 20:16.) Jos lammas oli syöty, paimen etsi luunkappaleita ja nahanpalasia voidakseen tehdä tilin kadonneesta eläimestä. Näin varsinkin siinä tapauksessa, että paimenena oli palkollinen, sillä ilman tällaisia todisteita häntä olisi voitu epäillä varkaaksi. – 2. Mooseksen kirja 22:12–15; vrt. Aamos 3:12.

Lampaat luottivat paimeniinsa. Monilla lampaista oli oma nimensä, joka perustui johonkin niiden erityistuntomerkkiin, kuten halkinaiseen korvaan, rasvahäntään, mustaan naamaan, virheettömään valkoiseen väriin ja niin edelleen. Kun paimen kutsui niitä nimeltä, ne vastasivat kutsuun. Eräs tutkija halusi varmistaa tämän kulkiessaan kerran lammaslauman ohi. Hän kertoo: ”Pyysin sitten häntä [paimenta] kutsumaan yhtä lampaistaan luokseen. Hän teki näin, ja oitis se jätti laitumensa ja toverinsa ja juoksi paimenen kätten ulottuville, ilmiselvästi mielissään ja ilmaisten sellaista aulista tottelevaisuutta, jollaista en ollut ennen havainnut missään muissa eläimissä. Paikkansa pitää sekin, että tässä maassa ’ne eivät seuraa vierasta, vaan pakenevat häntä’.”

Jeesuksen Kristuksen lisäksi myös Jehova Jumalasta puhutaan paimenena. ”Herra [Jehova] on minun paimeneni”, kirjoittaa psalmista. Jeesuksen tavoin hänkin on hyvin kiinnostunut ”laitumensa lampaitten” hyvinvoinnista. Hänestä on myös kirjoitettu: ”Niin kuin paimen hän kaitsee laumaansa, kokoaa karitsat käsivarrellensa ja kantaa niitä sylissään, johdattelee imettäviä lampaita.” – Psalmi 23:1; 100:3; Jesaja 40:11.