Annatko heille arvoa?

YHTEEN koottuina kuin eläimet ja sullottuina käsittämättömän saastan ja löyhkän keskelle Afrikan alkuperäisasukkaita kuljetettiin Amerikkaan kuin rahtitavaraa. Vähintään joka toisen heistä odotettiin kuolevan jo ennen määränpäätään. Perheenjäsenet erotettiin julmasti toisistaan; he eivät enää koskaan nähneet toisiaan. Orjakauppa on synkimpiä esimerkkejä ihmisen epäinhimillisyydestä toista ihmistä kohtaan. Muita esimerkkejä ovat tapaukset, joissa voimakkaat valloittajat ovat julmasti alistaneet puolustuskyvyttömiä alkuperäiskansoja.

Ihmisarvon riistäminen voi olla julmempaa kuin fyysiset iskut. Se tuhoaa ihmisen itsetunnon. Vaikka orjuus on lakkautettu useimmissa maissa, ihmisarvon alentaminen jatkuu, kenties huomaamattomammilla tavoilla.

Tosi kristityt puolestaan pyrkivät noudattamaan Jeesuksen Kristuksen painokasta neuvoa ’rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään’. Siksi he kysyvät itseltään: annanko toisille heille kuuluvan arvon? (Luukas 10:27.)

Arvo havainnollistettuna

Arvo merkitsee kunniaa tai arvokkuutta, sitä että on jonkin arvoinen. Miten sopivasti tämä kuvaakaan Kaikkeuden Suvereenin, Jehova Jumalan asemaa! Jehovaan ja hänen suvereeniuteensa yhdistetäänkin Raamatussa toistuvasti arvo ja arvokkuus. Muiden muassa Mooses, Jesaja, Hesekiel, Daniel ja apostoli Johannes saivat nähdä henkeytettyjä näkyjä Korkeimmasta ja hänen taivaallisesta oikeusistuimestaan, ja heidän kuvauksensa kertoivat poikkeuksetta kunnioittavaa pelkoa herättävästä majesteettiudesta ja arvokkuudesta (2. Mooseksen kirja 24:9–11; Jesaja 6:1; Hesekiel 1:26–28; Daniel 7:9; Ilmestys 4:1–3). Kuningas Daavid sanoi ylistysrukouksessaan: ”Sinun, oi Jehova, on suuruus ja väkevyys ja kauneus ja ylhäisyys ja arvokkuus, sillä sinun on kaikki taivaissa ja maan päällä.” (1. Aikakirja 29:11.) Kukaan ei tosiaankaan ansaitse niin suurta kunnioitusta ja arvostusta kuin itse Jehova Jumala.

Luodessaan ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen Jehova antoi ihmisille arvoa, itsekunnioitusta ja arvokkuutta (1. Mooseksen kirja 1:26). Siksi meidän on suotava kullekin asiaankuuluvaa kunniaa ja kunnioitusta ollessamme tekemisissä toisten kanssa. Näin me itse asiassa tunnustamme ihmisarvon Lähteen, Jehova Jumalan. (Psalmit 8:4–9.)

Arvon antaminen perheenjäsenten välisissä suhteissa

Apostoli Pietari, joka oli naimisissa, kehotti henkeytettynä kristittyjä aviomiehiä osoittamaan vaimolleen ”kunniaa niin kuin heikommalle astialle” (1. Pietarin kirje 3:7; Matteus 8:14). ”Vaimolla taas”, neuvoi apostoli Paavali, ”tulee olla syvä kunnioitus miestään kohtaan.” (Efesolaisille 5:33.) Raamattu siis vaatii antamaan omalle aviopuolisolle hänelle kuuluvan arvon. Millä tavoin näin voidaan tehdä?

Niin kuin vesi antaa elinvoimaa kasvavalle kasville, voivat miellyttävä puhe ja ystävälliset eleet miehen ja vaimon välillä, niin muiden edessä kuin omissa oloissakin, ravita heidän läheistä suhdettaan. Sitä vastoin karkeat ja loukkaavat sanalliset hyökkäykset tai nenäkkäät, ivalliset nolaamiset, jollaisia usein kuulee television tilannekomedioissa, aiheuttavat tuhoa. Ne voivat synnyttää haitallisia arvottomuuden tunteita, masennusta ja kaunaa ja jopa jättää tunne-elämään haavoja, jotka eivät hevin parane.

Toisten asettaminen heille kuuluvaan arvoon merkitsee myös sitä, että hyväksyy heidät sellaisina kuin he ovat, että ei yritä sovittaa heitä johonkin ihanteelliseen ennakkomielikuvaan tai verrata heitä epäoikeudenmukaisesti muihin. Tämä on tärkeää eritoten miesten ja vaimojen välillä. Läheisyys kukoistaa siellä, missä on helppo viestiä ja ilmaista itseään ja missä kukaan ei pelkää saavansa osakseen arvostelua tai haukkuja. Kun avioliitossa saa olla oma itsensä, kodista todella löytää turvan ulkopuolella olevalta julmalta, kovalta maailmalta.

Lapsia velvoittaa raamatullinen käsky kunnioittaa ja totella vanhempiaan. Viisaiden ja rakastavien vanhempien taas olisi hyvä antaa arvoa lapsilleen. Lämmin kiitos hyvästä käytöksestä sekä kärsivällinen kuri tarpeen vaatiessa tukevat tehokkaasti ”Jehovan – – mielenohjausta”. Ainainen arvostelu, huutaminen ja nöyryyttävä nimittely esimerkiksi ”hölmöksi” tai ”idiootiksi” vain ärsyttävät heitä. (Efesolaisille 6:4.)

Eräs kristitty vanhin ja isä, joka kasvattaa kolmea poikaa ja kolmea tytärtä, sanoo: ”Valtakunnansalissa kuritimme tarpeen tullen mahdollisimman hiljaa. Tavallisesti kevyt tönäisy tai vakava, varoittava katse riitti. Jos tarvittiin voimakkaampaa kuria, annoimme sitä kodin suojissa ja poissa muiden lasten katseilta. Nyt kun lapset ovat vanhempia, kuri käsittää Jumalan sanaan perustuvien rakkaudellisten, viisaiden neuvojen antamista kullekin heidän omien tarpeidensa mukaan. Pyrimme pitämään nämä henkilökohtaiset asiat luottamuksellisina ja kunnioittamaan siten kunkin lapsen oikeutta yksityisyyteen ja ihmisarvoon.”

Perheen piirissä ei pidä unohtaa, että puheessa ja toiminnassa tulee noudattaa hyviä tapoja. Tuttuus ei saisi tyrehdyttää sellaisia sanoja kuin ”ole hyvä”, ”kiitos” ja ”anteeksi”. Hyvät tavat luovat perustan omanarvontunnon säilymiselle ja arvon antamiselle toisillekin.

Kristillisessä seurakunnassa

”Tulkaa minun luokseni kaikki, jotka uurastatte ja olette kuormitettuja, niin minä virvoitan teidät”, sanoi Jeesus (Matteus 11:28). Sorretut tai lannistuneet ihmiset ja jopa pikkulapsetkin tunsivat kaikki vastustamatonta vetoa Jeesuksen seuraan. He olivat halveksittuja aikansa kopeiden ja omavanhurskaiden pappien ja johtajien silmissä. Jeesuksesta he kuitenkin saivat jonkun, joka soi heille heidän ansaitsemansa arvon.

Mekin haluamme Jeesusta jäljitellen olla virvoituksen lähteitä toisille uskoville. Se merkitsee, että etsimme tilaisuuksia rakentaa heitä puheellamme ja teoillamme. Aina on paikallaan sanoa vilpittömästi ja kitsastelematta jotain ystävällistä ja myönteistä keskustellessamme toisten kanssa. (Roomalaisille 1:11, 12; 1. Tessalonikalaisille 5:11.) Osoitamme ottavamme huomioon toisten tunteet valvomalla, mitä sanomme ja myös miten sen sanomme (Kolossalaisille 4:6). Sovelias pukeutuminen ja käytös kristillisissä kokouksissa heijastavat nekin syvää kunnioitusta Jumalaamme, hänen palvontaansa ja toisia palvojia kohtaan.

Jeesus antoi ihmisille heille kuuluvan arvon jopa tehdessään heille jonkin palveluksen. Hän ei koskaan korottanut itseään saattamalla toiset epäedulliseen asemaan tai nolaamalla heidät. Kun eräs spitaalinen tuli Jeesuksen luokse etsimään parannusta, tämä ei käskenyt häntä menemään matkoihinsa epäpuhtaana ja arvottomana eikä tehnyt asiasta numeroa kiinnittämällä huomiota itseensä. Sen sijaan kun spitaalinen pyysi häneltä hartaasti: ”Herra, jos vain haluat, niin sinä voit puhdistaa minut”, hän antoi spitaaliselle arvoa sanomalla: ”Minä haluan.” (Luukas 5:12, 13.) On todella suurenmoista, jos paitsi autamme tarpeessa olevia myös vakuutamme heille, etteivät he ole taakaksi vaan että he ovat tarpeellisia ja rakastettuja. Yleensä maailma halveksii, karttaa tai nöyryyttää ujoja, masentuneita tai vammaisia. Tällaisten ihmisten pitäisi kuitenkin löytää aitoa toveruutta kristittyjen veljiensä ja sisartensa keskuudesta ja tuntea itsensä hyväksytyiksi näiden seurassa. Meidän on tehtävä oma osamme tällaisen hengen luomisessa.

Jeesus rakasti opetuslapsiaan ”ominaan” ja ”loppuun asti” huolimatta heidän puutteistaan ja omituisuuksistaan (Johannes 13:1). Hän näki heissä puhtaan sydämen ja kokosieluisen antaumuksen Isäänsä kohtaan. Samaan tapaan meidän ei tulisi koskaan epäillä palvojatovereidemme vaikuttimia vain siksi, että he eivät kenties toimi sillä tavoin kuin me tai että heidän tapansa tai persoonallisuutensa ehkä nostavat karvamme pystyyn. Arvon antaminen veljillemme saa meidät rakastamaan heitä ja hyväksymään heidät sellaisina kuin he ovat. Luotamme siihen, että hekin rakastavat Jehovaa ja palvelevat häntä puhtaista vaikuttimista. (1. Pietarin kirje 4:8–10.)

Varsinkin vanhinten tulee olla tarkkoina, etteivät he aiheuta turhaa ahdistusta niille, jotka on uskottu heidän huolenpitoonsa (1. Pietarin kirje 5:2, 3). Keskusteltaessa sellaisen seurakunnanjäsenen kanssa, joka on langennut syntiin, vanhinten on hyvä pehmentää sanojaan huomaavaisuudella ja hienotunteisuudella ja välttää esittämästä hämmentäviä kysymyksiä tarpeettomasti (Galatalaisille 6:1). Silloinkaan kun on paikallaan ojentaa tai kurittaa voimakkaasti, he eivät loukkaa väärintekijän arvoa ja itsekunnioitusta. (1. Timoteukselle 5:1, 2.)

Omanarvontunnon säilyttäminen

Koska meidät on luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi, meidän on tarkoitus heijastaa jokapäiväisessä elämässämme – siinä määrin kuin mahdollista – Jumalan suurenmoisia ominaisuuksia, muun muassa hänen arvokkuuttaan (1. Mooseksen kirja 1:26). Samoin käsky ’rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään’ ilmaisee, että ihmisellä täytyy olla tasapainoisessa määrin omanarvontuntoa ja itsekunnioitusta (Matteus 22:39). Totuus on, että mikäli haluamme toisten osoittavan meille kunnioitusta ja suovan meille arvoa, meidän täytyy näyttää, että ansaitsemme sen.

Tärkeä seikka itsekunnioituksen ja omanarvontunnon säilyttämisessä on puhtaan omantunnon säilyttäminen. Tahraantunut omatunto ja tunnonvaivat johtavat helposti arvottomuuden tunteisiin, turhautuneisuuteen ja masennukseen. Jos siis joku on syyllistynyt vakavaan väärintekoon, hänen tulisi ryhtyä pikaisesti toimiin, niin että hän katuu ja etsii vanhimmilta hengellistä apua voidakseen nauttia ”virvoittumisen ajoista – – [jotka tulevat] Jehovan kasvojen luota”. Tähän virvoittumiseen sisältyy omanarvontunnon ja itsekunnioituksen palautuminen. (Apostolien teot 3:19.)

Vielä parempi on ponnistella jatkuvasti Raamatun avulla valmennetun omantunnon varjelemiseksi ja suojella sitä kaikelta, mikä voi tahrata tai heikentää sitä. Itsensä hillitseminen jokapäiväisen elämämme eri alueilla – syömisessä, juomisessa, liiketoimissa, ajanvietteessä, kanssakäymisessä vastakkaista sukupuolta olevien kanssa – auttaa meitä pitämään omantunnon puhtaana ja heijastamaan Jumalan kunniaa ja arvokkuutta elämässämme (1. Korinttilaisille 10:31).

Entä jos virheistämme johtuva syyllisyydentunne ei hellitä? Tai jos muistot kärsityistä vääryyksistä tuntuvat edelleen kipeiltä? Nämä voivat rusentaa omanarvontuntomme ja masentaa syvästi. Kuningas Daavidin sanat psalmissa 34:18 ovat hyvin lohduttavat: ”Jehova on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, ja hän pelastaa ne, joilla on musertunut henki.” Jehova on valmis ja halukas tukemaan palvelijoitaan, kun he kamppailevat masennuksen ja arvottomuudentunteiden kanssa. Hänelle esitetyt nöyrät pyynnöt ja avun pyytäminen hengellisesti päteviltä, kuten kristityiltä vanhemmilta, vanhimmilta ja muilta seurakunnan kypsiltä jäseniltä, ovat ratkaisevia itsekunnioituksen ja omanarvontunnon palautumisessa (Jaakobin kirje 5:13–15).

Toisaalta meidän täytyy varoa ylittämästä omanarvontunnon ja ylimielisyyden välistä rajaa. Raamatun neuvo kuuluu: ”[Ei] tule ajatella itsestään enempää kuin on tarpeellista ajatella, vaan tulee ajatella tervemielisesti, kunkin sen mukaan, minkä määrän Jumala on hänelle uskoa jakanut.” (Roomalaisille 12:3.) Vaikka on sopivaa kehittää itsekunnioitusta, emme halua liioitella omaa arvoamme emmekä sekoittaa ihmisarvoa joidenkuiden itsekkäisiin ja äärimmäisyyteen meneviin yrityksiin pelastaa kasvonsa toisten edessä.

Arvon antaminen toiselle ihmiselle on siis kristillinen vaatimus. Perheenjäsenemme sekä kristityt veljemme ja sisaremme ansaitsevat kaikki kunnioituksemme ja arvostuksemme. Jehova on suonut meille jokaiselle arvoa ja kunniaa, joka meidän tulisi tunnustaa ja säilyttää. Mutta ennen kaikkea meidän täytyy kehittää syvää kunnioitusta taivaallisen Isämme, Jehova Jumalan, ylivertaista arvokkuutta ja majesteettiutta kohtaan.

[Kuva s. 31]

Nuoret voivat osoittaa kunnioitusta vammaisia kohtaan