Ei ole mitään parempaa kuin totuus
Kertonut G. N. van der Bijl
Kesäkuussa 1941 minut luovutettiin Gestapolle ja vietiin Sachsenhausenin keskitysleiriin Berliinin lähelle. Vankina numero 38 190 olin siellä siihen asti, kun pahamaineinen kuolemanmarssi alkoi huhtikuussa 1945. Mutta ennen kuin kuvailen noita tapahtumia, kerron, miten jouduin vangiksi.
SYNNYIN Rotterdamissa Alankomaissa vuonna 1914 vähän sen jälkeen kun ensimmäinen maailmansota syttyi. Isä työskenteli rautateillä, ja pieni asuntomme sijaitsi radan lähellä. Sodan lähestyessä loppuaan vuonna 1918 näin monien niin sanottujen kriisijunien jyristävän ohi. Ne olivat epäilemättä täynnä haavoittuneita sotilaita, joita vietiin rintamalta kotiin.
Lopetin koulun 12-vuotiaana mennäkseni töihin. Kahdeksan vuoden kuluttua pestauduin tarjoilijaksi matkustajalaivaan, ja seuraavat neljä vuotta purjehdin Alankomaiden ja Yhdysvaltojen väliä.
Kun ankkuroimme New Yorkin satamaan kesällä 1939, ilmassa oli uuden maailmansodan uhkaa. Kun sitten laivaamme tuli eräs mies ja tarjosi minulle kirjaa Hallitus, joka kertoi vanhurskaasta hallituksesta, otin sen mielelläni vastaan. Palattuamme Rotterdamiin aloin etsiä töitä maista, sillä elämä merellä ei enää tuntunut turvalliselta. Syyskuun 1. päivänä Saksa hyökkäsi Puolaan ja kansat syöstiin toiseen maailmansotaan.
Opin Raamatun totuuden
Olin käymässä naimisissa olevan veljeni luona, kun eräänä sunnuntaiaamuna maaliskuussa 1940 ovikelloa soitti Jehovan todistaja. Kerroin hänelle, että minulla oli jo Hallitus-kirja, ja kysyin häneltä taivaasta ja siitä, ketkä sinne menevät. Sain niin selvän ja järkevän vastauksen, että totesin mielessäni: tämä on totuus. Annoin hänelle osoitteeni ja pyysin häntä käymään luonani.
Jo kolmen käynnin jälkeen, joiden aikana keskustelimme syvällisesti Raamatusta, lähdin tuon todistajan mukaan saarnaamaan talosta taloon. Päästyämme alueelle hän näytti minulle, mistä aloittaisin, ja sitten sain selviytyä omin neuvoin. Noina aikoina monet uudet aloittivat saarnaamistyön tähän tapaan. Minua neuvottiin esittämään kirjallisuutta ainoastaan rappukäytävässä, jottei minua nähtäisi kadulla. Sodan alkupäivinä täytyi olla varovainen.
Kolmen viikon kuluttua, 10. toukokuuta 1940, Saksan armeija hyökkäsi Alankomaihin, ja 29. toukokuuta valtakunnankomissaari Seyss-Inquart ilmoitti, että Jehovan todistajien järjestö oli kielletty. Kokoonnuimme vain pienissä ryhmissä, ja kokouspaikat pidettiin tarkoin salassa. Meitä vahvistivat erityisesti matkavalvojien vierailut.
Olin kova tupakkamies, ja kun tarjosin savuketta kanssani tutkivalle todistajalle ja sain tietää, ettei hän polttanut, sanoin: ”Minä en ikinä pystyisi lopettamaan!” Pian sen jälkeen kävellessäni katua pitkin ajattelin kuitenkin, että jos minusta kerran tulee todistaja, halusin olla todellinen todistaja. Siksi en enää koskaan polttanut.
Asennoidun totuuden puolelle
Kesäkuussa 1940, vajaat kolme kuukautta siitä, kun olin tavannut todistajan veljeni ovella, menin kasteelle sen vertauskuvaksi, että olin vihkiytynyt Jehovalle. Muutaman kuukauden kuluttua, lokakuussa 1940, astuin kokoaikaiseen palvelukseen tienraivaajana. Siinä vaiheessa minulle annettiin niin sanottu tienraivaajan liivi. Siinä oli kirjoja ja kirjasia varten monta taskua, ja sitä voitiin käyttää päällystakin alla.
Jehovan todistajia ajettiin takaa ja pidätettiin järjestelmällisesti käytännössä siitä asti, kun saksalaisten miehitys alkoi. Eräänä aamupäivänä helmikuussa 1941 olin kenttäpalveluksessa muutaman muun todistajan kanssa. Samalla kun he kävivät ihmisten luona korttelin yhdellä puolella, minä etenin toista puolta heitä kohti. Lopulta lähdin katsomaan, mikä heitä oikein viivytti, ja tapasin miehen, joka kysyi: ”Onko sinullakin näitä pikkukirjoja?”
Vastasin myöntävästi. Hän pidätti minut saman tien ja vei minut poliisiasemalle. Minua pidettiin säilössä lähes neljä viikkoa. Useimmat poliiseista olivat ystävällisiä. Niin kauan kuin pidätettyä ei luovutettu Gestapolle, hän saattoi varmistaa vapautuksensa yksinkertaisesti allekirjoittamalla kirjallisen ilmoituksen, jonka mukaan hän ei enää levittäisi raamatullista kirjallisuutta. Kun minua pyydettiin allekirjoittamaan sellainen ilmoitus, vastasin: ”En allekirjoittaisi, vaikka tarjoaisitte minulle miljoona tai kaksi miljoonaa guldenia.”
Oltuani siellä pidätettynä vielä jonkin aikaa minut luovutettiin Gestapolle. Sitten minut vietiin Sachsenhausenin keskitysleiriin Saksaan.
Elämää Sachsenhausenissa
Minun saapuessani kesäkuussa 1941 Sachsenhausenissa oli jo noin 150 todistajaa, lähinnä saksalaisia. Meidät uudet vangit vietiin leirin eristysosastoon. Siellä kristityt veljemme ottivat meidät siipiensä suojaan ja valmistivat meitä siihen, mitä oli odotettavissa. Viikon kuluttua Alankomaista tuli uusi lähetys todistajia. Ensin meidät määrättiin seisomaan paikoillamme parakkien edessä aamuseitsemästä iltakuuteen. Joskus vangit joutuivat käymään tämän läpi joka päivä viikon ajan tai pitempään.
Ankarasta kohtelusta huolimatta veljet tajusivat, että oli aivan välttämätöntä pysyä järjestäytyneenä ja nauttia hengellistä ravintoa. Jonkun tehtävänä oli joka päivä valmistaa ajatuksia jostakin raamatunkohdasta. Myöhemmin kokoontumisaukiolla todistajat kävivät yksitellen tuon veljen luona kuuntelemassa, mitä hän oli valmistanut. Tavalla tai toisella kirjallisuutta salakuljetettiin leiriin säännöllisesti, ja me jopa kokoonnuimme joka sunnuntai tutkimaan yhdessä tätä raamatullista kirjallisuutta.
Jollain keinolla Sachsenhauseniin salakuljetettiin kirja Lapset, joka oli julkaistu Saint Louisin konventissa Yhdysvalloissa kesällä 1941. Jotta sitä olisi ollut mahdollisimman vaikea löytää ja tuhota, hajotimme sen osiin, jotka kiersivät veljillä, niin että jokainen saattoi vuorollaan lukea sen.
Jonkin ajan kuluttua leirin johto sai tietää kokouksistamme. Sen vuoksi todistajat hajautettiin eri parakkeihin. Näin meille tarjoutui loistava tilaisuus saarnata muille vangeille, ja sen ansiosta muiden muassa monet puolalaiset ja ukrainalaiset omaksuivat totuuden.
Natsit eivät yrittäneet peitellä sitä, että heidän tarkoituksenaan oli murtaa tai tappaa Bibelforscherit eli Jehovan todistajat. Siksi meihin kohdistunut paine oli ankara. Meille sanottiin, että meidät voitaisiin päästää vapaiksi, jos allekirjoittaisimme julistuksen, jolla kieltäisimme uskomme. Jotkut veljet alkoivat järkeillä, että vapaina he voisivat tehdä enemmän Jehovan palveluksessa. Vaikka muutama allekirjoitti, enemmistö veljistämme pysyi uskollisena huolimatta kaikesta puutteesta, nöyryytyksestä ja huonosta kohtelusta. Joistakuista sovitelleista ei kuultu enää koskaan. Mutta onneksi jotkut muut elpyivät, ja he ovat yhä toimeliaita todistajia.
Meidät pakotettiin säännöllisesti seuraamaan, kun vangit saivat julmia ruumiillisia rangaistuksia, esimerkiksi 25 kepiniskua. Kerran meidät pantiin katsomaan neljän miehen hirttämistä. Nuo kokemukset todella vaikuttavat ihmiseen. Eräs veli – pitkä, komea mies, joka asui samassa parakissa kuin minä – sanoi minulle: ”Ennen tänne tuloani en kestänyt nähdä verta pyörtymättä niille sijoilleni. Mutta nyt olen kovettunut.” Vaikka ehkä kovetuimmekin, emme silti paatuneet. Täytyy sanoa, etten milloinkaan kantanut kaunaa vainoojillemme enkä vihannut heitä.
Työskenneltyäni jonkin aikaa kommandossa (työryhmässä) minut otettiin sairaalaan korkean kuumeen takia. Eräs ystävällinen norjalainen lääkäri ja tšekkoslovakialainen hoitaja auttoivat minua, ja luultavasti heidän huomaavaisuutensa pelasti henkeni.
Kuolemanmarssi
Huhtikuussa 1945 oli selvää, että Saksa oli häviämässä sodan. Länsimaiden liittoutuneet lähestyivät nopeasti lännestä ja neuvostoliittolaiset idästä. Natsit eivät mitenkään pystyneet tuhoamaan keskitysleirien satojatuhansia asukkeja ja hävittämään heidän ruumiitaan muutamassa päivässä jättämättä mitään jälkiä. Niinpä he päättivät tappaa sairaat ja siirtää loput vangit lähimpiin satamiin. He aikoivat lastata heidät niissä laivoihin ja upottaa laivat merellä.
Noin 26 000 vangin marssi alkoi Sachsenhausenista yöllä 20. huhtikuuta. Ennen leiristä lähtöä pelastimme sairaat veljemme sairasosastolta. Saimme rattaat, joilla saatoimme kuljettaa heitä. Meitä oli kaikkiaan 230 kuudesta eri maasta. Sairaiden joukossa oli veli Arthur Winkler, joka oli myötävaikuttanut suuresti työn laajenemiseen Alankomaissa. Me todistajat kuljimme joukon häntäpäässä ja kannustimme koko ajan toinen toistamme jatkamaan eteenpäin.
Kävelimme alkajaisiksi 36 tuntia yhteen menoon. Kävellessäni minä kirjaimellisesti nukahdin pelkästä tuskasta ja uupumuksesta. Mutta jälkeen jääminen tai lepääminen ei tullut kysymykseenkään, koska silloin saattoi joutua vartijoiden ampumaksi. Yöt nukuimme aukeilla tai metsässä. Ruokaa oli vähän tai ei lainkaan. Kun nälkä yltyi sietämättömäksi, nuoleskelin hammastahnaa, jota Ruotsin Punainen Risti oli antanut meille.
Yhdessä vaiheessa leiriydyimme metsään neljäksi päiväksi, koska saksalaiset vartijat eivät olleet varmoja siitä, missä venäläiset ja amerikkalaiset joukot olivat. Se oli meidän onnemme, sillä sen vuoksi emme ehtineet Lyypekinlahdelle laivoihin, joiden piti kuljettaa meidät vetiseen hautaamme. Käveltyämme 12 päivää ja noin 200 kilometriä saavuimme lopulta Crivitzin metsään. Se ei ollut kaukana Schwerinistä, kaupungista joka sijaitsee noin 50 kilometrin päässä Lyypekistä.
Neuvostoliittolaiset olivat oikealla puolellamme, amerikkalaiset vasemmalla. Tykkien kuminasta ja kiväärien yhtämittaisesta tulituksesta tiesimme olevamme lähellä rintamalinjoja. Saksalaiset vartijat joutuivat paniikkiin: osa heistä lähti pakoon, toiset vaihtoivat asepukunsa kuolleilta riistämiinsä vanginvaatteisiin siinä toivossa, ettei heitä tunnistettaisi. Keskellä sekasortoa me todistajat kokoonnuimme yhteen rukoilemaan ohjausta.
Vastuuveljet päättivät, että meidän tulisi lähteä seuraavan päivän varhaisina tunteina amerikkalaisten linjan suuntaan. Vaikka kuolemanmarssin aloittaneista vangeista lähes puolet kuoli tai tuli tapetuksi matkan varrella, kaikki todistajat säilyivät elossa.
Minä sain kanadalaisilta sotilashenkilöiltä kyydin Nijmegenin kaupunkiin, missä eräs sisareni ennen asui. Mutta kun pääsin perille, huomasin hänen muuttaneen pois. Niinpä lähdin kävelemään Rotterdamiin. Onneksi minulle tarjottiin matkalla kyytiä yksityisautossa, joka vei minut suoraan määränpäähäni.
Totuus on ollut elämäni
Samana päivänä, jona saavuin Rotterdamiin, anoin uudelleen tienraivaustyöhön. Kolme viikkoa myöhemmin olin määräalueellani Zutphenin kaupungissa, missä palvelin seuraavat puolitoista vuotta. Sinä aikana sain takaisin fyysisiä voimiani. Sitten minut nimitettiin kierrosvalvojaksi eli matkustavaksi sananpalvelijaksi. Joidenkin kuukausien kuluttua minut kutsuttiin Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin, joka toimi South Lansingissa New Yorkin osavaltiossa. Valmistuttuani sen 12. kurssilta helmikuussa 1949 minut määrättiin Belgiaan.
Olen palvellut Belgiassa eri palvelustehtävissä, muun muassa melkein kahdeksan vuotta haaratoimistossa ja kymmeniä vuosia matkatyössä kierros- ja piirivalvojana. Vuonna 1958 menin naimisiin Justinen kanssa, josta tuli matkakumppanini. Nyt kun vuodet alkavat painaa minua raskaasti, pystyn ilokseni yhä palvelemaan rajallisessa määrin kierrosvalvojan sijaisena.
Muistellessani palvelustani voin vilpittömästi sanoa: ei ole mitään parempaa kuin totuus. Aina ei tietenkään ole ollut helppoa. Olen huomannut, että minun on ollut tarpeen oppia virheistäni ja puutteistani. Siksi sanonkin usein nuorille puhuessani heidän kanssaan: ”Tekin tulette tekemään virheitä ja ehkä jopa vakavan rikkomuksen, mutta älkää silloin valehdelko. Keskustelkaa asiasta vanhempienne tai jonkun vanhimman kanssa ja tehkää sitten tarvittavat korjaukset.”
Niiden lähes 50 vuoden aikana, jotka olen ollut kokoaikaisessa palveluksessa Belgiassa, olen saanut nähdä, miten sellaiset, jotka olen tuntenut lapsina, palvelevat vanhimpina ja kierrosvalvojina. Olen myös nähnyt tämän maan noin 1 700 valtakunnanjulistajan kasvavan yli 27 000 hengen suuruiseksi joukoksi.
Kysyn: voisiko olla siunauksellisempaa elämäntapaa kuin Jehovan palveleminen? Sellaista ei ole koskaan ollut, ei ole nykyään eikä tule koskaan olemaankaan. Rukoilen, että Jehova edelleenkin ohjaisi ja siunaisi vaimoani ja minua, niin että voisimme jatkaa hänen palvelemistaan ikuisesti.
[Kuva s. 26]
Vaimoni kanssa vähän sen jälkeen kun menimme naimisiin vuonna 1958