Kun oppimisvaikeudet ovat osa elämää

Kuusivuotiaalle Davidille on aina päivän kohokohta se, kun hänelle luetaan jokin kertomus. Hän kuuntelee mielellään, kun äiti lukee hänelle, eikä hänen ole vaikea muistaa kuulemaansa. Davidilla on kuitenkin eräs ongelma: hän ei osaa itse lukea. Kaikki tehtävät, jotka vaativat visuaalisia taitoja, saavat hänet turhautumaan.

Sarah on koulussa kolmannella luokalla, mutta silti hänen käsialansa on harvinaisen epäselvää. Hänen kirjaimensa ovat kömpelön näköisiä, ja jotkin niistä on kirjoitettu takaperin. Sarahin vanhempien tuntemaa huolta lisää se, että hänen on vaikea kirjoittaa edes omaa nimeään.

Teini-ikäinen Josh suoriutuu muuten oppiaineistaan hyvin, mutta matematiikka on hankalaa. Lukumääräkäsitteiden oppiminen tuottaa hänelle suuria vaikeuksia. Pelkkä numeroitten katseleminen saa Joshin ärtymään, ja kun hän istuutuu kotona tekemään laskutehtäviään, hän tulee nopeasti pahalle tuulelle.

MIKÄ Davidia, Sarahia ja Joshia oikein vaivaa? Ovatko he yksinkertaisesti laiskoja, itsepäisiä, kenties hidasjärkisiä? Eivät suinkaan. Kaikki nämä lapset ovat älyllisesti keskitasoisia tai keskitason yläpuolella. Heillä kaikilla on kuitenkin myös haittana jokin oppimisvaikeus. David kärsii dysleksiasta, jolla tarkoitetaan monia erilaisia lukemishäiriöitä. Sarahin erittäin vaikeaa kirjoittamishäiriötä sanotaan dysgrafiaksi. Joshin kyvyttömyydestä ymmärtää matematiikan peruskäsitteitä käytetään nimitystä dyskalkulia. Tässä on vasta kolme oppimisvaikeuksien lajia. Niitä on monia muitakin, ja jotkut asiantuntijat ovat arvioineet, että esimerkiksi amerikkalaislapsista ainakin 10 prosentilla on erityyppisiä oppimisvaikeuksia.

Oppimisvaikeuksien määritteleminen

Tietenkin on niin, että aika ajoin useimmat lapset havaitsevat oppimisen haastavaksi. Useimmiten se ei kuitenkaan ole merkki oppimisvaikeudesta. Sen sijaan se on vain osoitus siitä, että kaikilla lapsilla on oppimiskyvyssään vahvoja ja heikkoja puolia. Joillakuilla on taito käyttää hyvin kuuloaistiaan, eli he voivat omaksua tietoa melko hyvin kuuntelemalla. Toisilla taas on näköaistin käyttö tehokkaampaa, joten he oppivat paremmin lukemalla. Koulussa oppilaat kuitenkin kootaan luokkahuoneisiin, ja kaikkien odotetaan ottavan vastaan opetusta riippumatta siitä, millaista opetusmenetelmää käytetään. Väistämätön seuraus tästä on se, että joillekuille tulee ongelmia.

Joidenkin asiantuntijoitten mukaan yksinkertaisten oppimisongelmien ja toisaalta oppimisvaikeuksien välillä on ero. He selittävät, että ongelmat voidaan voittaa kärsivällisyyden ja vaivannäön avulla. Toisaalta oppimisvaikeuksien syiden sanotaan olevan syvemmällä. ”Näyttää siltä, että oppimisvaikeuksista kärsivän lapsen aivot tajuavat, käsittelevät tai muistavat tietyntyyppiset henkiset tehtävät virheellisellä tavalla”, kirjoittavat tohtorit Paul ja Esther Wender.a

Jos lapsella on jokin oppimisvaikeus, se ei vielä välttämättä merkitse sitä, että hän olisi kehitysvammainen. Wendersit käyttävät rinnasteisena esimerkkinä niitä, joilla ei ole sävelkorvaa eli jotka eivät kykene tajuamaan sävelten korkeuseroja. ”Ne, joilla ei ole sävelkorvaa, eivät ole aivovammaisia, eikä heidän kuulossaan ole mitään vikaa”, Wendersit kirjoittavat. ”Kukaan ei sanoisi sävelkorvan puuttumisen johtuvan laiskuudesta, kehnosta opetuksesta tai heikosta motivaatiosta.” Sama pätee heidän mukaansa niihin, joilla on oppimisvaikeuksia. Usein nämä vaikeudet keskittyvät jollekin tietylle oppimisen alueelle.

Tämä selittää sen, miksi monet niistä lapsista, joilla on oppimisvaikeuksia, ovat älyllisesti keskitasoisia tai keskitason yläpuolella ja miksi jotkut heistä ovat jopa erittäin älykkäitä. Usein juuri tällainen nurinkurisuus saa lääkärit kiinnittämään huomiota jonkin oppimisvaikeuden mahdollisuuteen. Eräs kouluvaikeuksia käsittelevä kirja selittää: ”Lapsi, jolla on jokin oppimisvaikeus, on kaksi vuotta tai enemmänkin jäljessä tasosta, jolle hänen pitäisi ikänsä ja arvioidun älykkyysosamääränsä perusteella yltää.” (Why Is My Child Having Trouble at School?) Toisin sanoen ongelmana ei ole vain se, että tällaisen lapsen on vaikea pysyä oppilastovereittensa edistymisen tahdissa, vaan myös se, että hänen suoritustasonsa on matalampi kuin häneltä voisi hänen omien edellytystensä perusteella odottaa.

Tarpeellisen avun antaminen

Tilannetta mutkistaa usein se, että oppimisvaikeudet aiheuttavat myös tunne-elämän ongelmia. Kun oppimisvaikeuksista kärsivien lasten koulumenestys on huonoa, heidän opettajansa ja oppilastoverinsa, ehkä jopa heidän oma kotiväkensäkin, voivat ajatella, ettei heistä ole sen parempaan. Valitettavasti monille näistä lapsista kehittyy kielteinen minäkuva, joka ei ehkä väisty heidän varttuessaan. Tämä on varteenotettava asia, sillä oppimisvaikeudet eivät yleensä korjaannu.b ”Oppimisvaikeudet ovat vaikeuksia, jotka vaikuttavat koko elämään”, kirjoittaa tohtori Larry B. Silver. ”Samat vaikeudet, jotka hankaloittavat lukemista, kirjoittamista ja laskutehtävien suorittamista, tulevat hankaloittamaan myös urheilusuorituksia ja muita toimintoja, perhe-elämää ja toimeen tulemista ystävien kanssa.”

On siksi välttämätöntä, että lapset, joilla on oppimisvaikeuksia, saavat tukea vanhemmiltaan. ”Jos lapset tietävät, että heillä on vanhempiensa voimakas tuki, se auttaa heitä saamaan tunteen siitä, että he kykenevät selviytymään haasteistaan, ja auttaa heitä kehittämään itsetuntoaan”, sanotaan kirjassa Parenting a Child With a Learning Disability.

Ennen kuin vanhemmat voivat antaa tukeaan, heidän täytyy kuitenkin eritellä omia tunteitaan. Jotkin vanhemmat tuntevat syyllisyyttä, ikään kuin heidän lapsensa vamma olisi heidän syytään. Toiset valtaa paniikki, sillä heidän edessään olevat haasteet tuntuvat heistä ylivoimaisilta. Kummastakaan reaktiosta ei ole mitään apua. Ne pitävät vanhemmat lamautuneina ja estävät lasta saamasta sitä apua, jota hän tarvitsee.

Älä siis vaivu epätoivoon, jos joku taitava spesialisti tulee siihen tulokseen, että lapsellasi on jokin oppimisvaikeus. Muista, että lapset, joilla on oppimisvaikeuksia, tarvitsevat vain tavallista enemmän tukea jollakin tietyllä oppimisen alueella. Varaa aikaa tutustuaksesi ohjelmiin, joita saattaa olla paikallisesti tarjolla oppimisvaikeuksista kärsiville lapsille. Monet koulut ovat nykyään paremmin varustautuneita käsittelemään tällaisia tilanteita kuin vuosia sitten.

Asiantuntijat tähdentävät sitä, että sinun pitäisi antaa lapsellesi kiitosta hänen saavutuksistaan, olivatpa ne sitten miten pieniä tahansa. Anna sitä runsaasti. Älä kuitenkaan samalla lyö laimin kurinpitoa. Lapset tarvitsevat elämälleen selvät suuntaviivat, ja vielä enemmän niitä tarvitsevat ne lapset, joilla on oppimisvaikeuksia. Kerro lapsellesi, mitä odotat häneltä, ja pidä kiinni asettamistasi normeista.

Vielä yksi asia: opettele katselemaan tilannettasi realistisesti. Viimeksi mainittu kirja havainnollistaa tätä seuraavasti: ”Kuvittele, että menisit lempiravintolaasi ja tilaisit vasikanleikettä. Kun tarjoilija tuo lautasen eteesi, huomaatkin saaneesi lampaanpaistin. Ne molemmat ovat herkullisia ruokalajeja, mutta olit odottanut saavasi vasikanlihaa. Monien vanhempien täytyy muuttaa ajattelutapaansa. Et ehkä ollut odottanut saavasi lammasta, mutta huomaat sen maistuvan erittäin hyvältä. Sama pätee sellaisten lasten kasvattamiseen, joilla on erityistarpeita.”

”Istu paikallasi ja ole tarkkaavainen!”

Kun tarkkaavaisuus-ylivilkkaushäiriö on osa elämää

”Jim oli koko ajan puhunut siitä, että Cal oli vain hemmoteltu piloille ja että tämä kyllä parantaisi tapansa, jos me – siis minä – pitäisimme hänelle tiukempaa kuria. Nyt lääkäri on kertonut meille, että syy ei ole minussa tai meissä tai Calin opettajissa: jotain oli todellakin vialla pienessä pojassamme.”

CAL kärsii tarkkaavaisuus-ylivilkkaushäiriöstä eli ADHD:stä (lyhenne englannin sanoista ”attention deficit hyperactivity disorder”), jolle on tunnusomaista keskittymisvaikeudet, impulsiivisuus ja ylivilkkaus. Arviolta 3–5 prosentilla kaikista kouluikäisistä lapsista on tämä häiriö. ”Heidän aivonsa ovat kuin televisioita, joiden kanavanvalitsin on epäkunnossa”, sanoo pedagogi Priscilla L. Vail. ”Yksi ajatus johtaa toiseen vailla suunnitelmallisuutta tai järjestystä.”

Tarkastellaanpa lyhyesti ADHD:n kolmea tärkeintä oiretta.

Keskittymisvaikeudet: ADHD-lapsi ei kykene jättämään epäolennaisia pikkuseikkoja omaan arvoonsa ja keskittymään yhteen aiheeseen. Asiat, joita hän näkee ympäristössään, sekä muualta tulevat äänet ja hajut häiritsevät näin ollen helposti hänen keskittymistään. Hän on tarkkaavainen, mutta hänen ympäristössään ei ole mitään sellaista, mihin hänen huomionsa kiinnittyisi. Hän ei osaa päättää, mikä asia ansaitsisi hänen päähuomionsa.

Impulsiivisuus: ADHD-lapsi toimii ennen kuin hän ajattelee, eikä hän ota huomioon seurauksia. Hän ei osaa kunnolla suunnitella eikä harkita tekemisiään, ja aika ajoin hänen tempauksensa ovat vaarallisia. ”Hän säntää kadulle, kapuaa ikkunalaudalle, kiipeää puuhun”, tohtori Paul Wender kirjoittaa. ”Sen johdosta hän saa tavallista enemmän haavoja, mustelmia ja ruhjevammoja ja häntä joudutaan myös tavallista useammin käyttämään lääkärissä.”

Ylivilkkaus: Ylivilkkaat lapset ovat kaiken aikaa levottomia. He eivät kykene istumaan paikallaan. Tohtori Gordon Serfontein sanoo kirjassaan The Hidden Handicap: ”Huolellinen tarkkailu paljastaa, että he vielä vanhempinakin jollain tapaa liikuttelevat jatkuvasti sääriään, jalkojaan, käsivarsiaan, käsiään, huuliaan tai kieltään.”

Lapset, joilla on keskittymisvaikeuksia ja jotka ovat impulsiivisia, eivät silti ole kaikki ylivilkkaita. Heidän poikkeavuudestaan käytetään joskus yksinkertaisesti nimitystä tarkkaavaisuushäiriö eli ADD (lyhenne englannin sanoista ”attention deficit disorder”). Tohtori Ronald Goldberg selittää, että ADD:tä ”voi ilmetä täysin ilman ylivilkkautta. Tai sen kanssa voi esiintyä eriasteista ylivilkkautta – tuskin havaittavasta melko ärsyttävään ja edelleen suurta haittaa aiheuttavaan saakka.”

Mistä ADHD johtuu?

Vuosien mittaan tarkkaavaisuusongelmiin on pidetty syynä kaikkea mahdollista – huonosta lastenkasvatuksesta loisteputkien valoon asti. Nykyään ADHD:n ajatellaan olevan yhteydessä joihinkin aivojen toimintahäiriöihin. Vuonna 1990 Yhdysvaltain mielenterveysinstituutti tutki testien avulla 25:tä aikuista, joilla oli ADHD:n oireita, ja havaitsi, että sokeriaineenvaihdunta oli heillä hitaampaa niissä osissa aivoja, jotka säätelevät liikkeitä ja tarkkaavaisuutta. Noin 40 prosenttiin ADHD-tapauksista saattavat olla osasyynä perinnölliset tekijät. Kirjan The Hyperactive Child Book mukaan muita tekijöitä, jotka saattavat olla yhteydessä ADHD:hen, ovat äidin raskaudenaikainen alkoholin tai huumeitten käyttö, lyijymyrkytys ja joissakin tapauksissa myös ravinto.

ADHD murros- ja aikuisiässä

Viime vuosina lääkärit ovat havainneet, ettei ADHD ole vain lapsuusajan häiriö. Tohtori Larry Silver sanoo: ”On aivan tavallista, että tuodessaan lapsensa saamaan hoitoa vanhemmat sanovat: ’Minä olin lapsena samanlainen.’ Sen jälkeen he myöntävät, että heidän on edelleenkin vaikea odottaa vuoroaan jonossa, istua paikallaan kokoustilaisuuksien ajan ja viedä loppuun aloittamiaan tehtäviä.” Nykyään on se käsitys, että noin puolella kaikista ADHD-lapsista on ainakin joitain oireita jäljellä murros- ja aikuisiässä.

Murrosiässä ADHD-oireisten riskialtis käyttäytyminen voi muuttua kaikenlaisten pahojen tekemiseksi. ”Aiemmin murehdin sitä, että hän ei pääsisi korkeakouluun”, sanoo erään ADHD-nuoren äiti. ”Nyt en voi muuta kuin rukoilla sitä, että hän ei joutuisi vankilaan.” Tällaiseen pelkoon voi olla aihetta. Sen todistaa tutkimus, jossa 103:n ylivilkkaan nuoren vertailuryhmänä käytettiin 100:aa lasta, joilla ei ollut tätä häiriötä. Aikakauslehti Newsweek kertoo: ”Hieman yli 20 vuoden ikäisinä ylivilkkailla oli kaksi kertaa todennäköisemmin rikosrekisteri, heidät oli viisi kertaa todennäköisemmin tuomittu törkeistä rikoksista ja he olivat yhdeksän kertaa todennäköisemmin olleet vankilassa.”

Aikuisiässä ADHD voi aiheuttaa aivan erityisiä ongelmia. Tohtori Edna Copeland sanoo: ”Ylivilkas poika saattaa aikuisena vaihtaa usein työpaikkaa, saada monta kertaa potkut, touhuta ja näpräillä kaiket päivät päämäärättömästi ja olla levoton.” Tällaiset oireet voivat koetella avioliiton kestävyyttä, jollei niiden syytä ymmärretä. Erään ADHD-oireisen miehen vaimo sanoo: ”Keskustellessamme yksinkertaisista asioista hän ei edes kuullut kaikkea, mitä sanoin. On aivan kuin hän olisi aina jossakin muualla.”

Tällaiset ominaisuudet ovat toki tavallisia monilla ihmisillä – ainakin jossain määrin. ”Joudutaan kysymään, onko näitä oireita ollut aina”, sanoo tohtori George Dorry. Hän esimerkiksi toteaa, että jos mies on ollut unohtavainen vasta sen jälkeen, kun hän menetti työpaikkansa, tai sen jälkeen, kun hänen vaimonsa sai lapsen, niin se ei ole mitenkään epänormaalia.

Jos toisaalta jollakulla todella on ADHD, niin sen oireet vaikuttavat melkeinpä kaikkeen hänen elämässään. Tämä piti paikkansa 38-vuotiaasta Garystä, älykkäästä ja tarmokkaasta miehestä, joka ei koskaan näyttänyt saavan valmiiksi aloittamiaan tehtäviä siksi, että hänen ajatuksensa aina karkailivat muihin asioihin. Hänellä on ollut jo yli 120 työpaikkaa. ”Olin vasta äskettäin hyväksynyt sen tosiasian, etten voisi onnistua missään”, hän sanoi. Gary ja monet muut – lapset, nuoret ja aikuiset – ovat kuitenkin saaneet apua tullakseen toimeen ADHD:n kanssa. Millaista apua?

Haasteeseen vastaaminen

VUOSIEN mittaan ADHD:n hoitamiseen on tarjottu erilaisia keinoja. Jotkin niistä ovat keskittyneet ruokavalioon. Toiset tutkimukset puhuvat kuitenkin sen puolesta, että elintarvikkeitten lisäaineet eivät yleensä aiheuta ylivilkkautta ja että erikoisruokavalioista ei useinkaan ole apua. Muita ADHD:n hoitomenetelmiä ovat lääkehoito, käyttäytymisen muokkaaminen ja ajattelun kuntoutus.a

Lääkehoito. Koska ADHD:ssä kaikesta päättäen on kysymys aivojen toimintahäiriöstä, aivojen kemiallista tasapainoa korjaavista lääkkeistä on ollut monille apua.b Lääkehoito ei kuitenkaan korvaa oppimista. Se ainoastaan parantaa lapsen keskittymiskykyä ja antaa hänelle perustan, jonka varassa hän voi opetella uusia taitoja.

Lääkehoidosta on ollut apua myös monille ADHD:stä kärsiville aikuisille. Sekä nuorten että aikuisten on kuitenkin syytä olla varovaisia, sillä jotkin ADHD:n hoitamiseen käytettävät keskushermostoa kiihottavat lääkkeet voivat aiheuttaa riippuvuutta.

Käyttäytymisen muokkaaminen. Se, että lapsella on ADHD, ei vapauta vanhempia kurinpitovelvollisuudesta. Vaikka lapsella ehkä onkin tässä suhteessa erityistarpeita, Raamatun vanhemmille antama kehotus kuuluu: ”Valmenna poika tiensä suuntaan, niin hän ei vanhetessaankaan siltä poikkea.” (Sananlaskut 22:​6.) Barbara Ingersoll toteaa kirjassaan Your Hyperactive Child: ”Isä tai äiti, joka yksinkertaisesti antaa periksi ja sallii ylivilkkaan lapsensa tehdä mitä tahansa, tekee lapselleen karhunpalveluksen. Ylivilkas lapsi tarvitsee samaa kuin kaikki muutkin lapset: johdonmukaista kuria, mihin liittyy se, että lasta kunnioitetaan ihmisenä. Se merkitsee selviä rajoja sekä tarkoituksenmukaisia palkintoja ja rangaistuksia.”

On siksi tärkeää, että vanhemmat antavat selkeää ohjausta. Jokaiselle päivälle pitää myös olla täsmällinen ohjelma. Aikataulua laatiessaan vanhemmat ehkä haluavat jättää lapselleen jonkin verran liikkumatilaa sen suhteen, milloin hän esimerkiksi tekee läksynsä, käy pesulla ja niin edelleen. Sen jälkeen tarvitaan johdonmukaisuutta ja määrätietoisuutta. Tulee huolehtia siitä, että päiväohjelmaa noudatetaan. Julkaisu nimeltä Phi Delta Kappan toteaa: ”Lääkärit, psykologit, kouluviranomaiset ja opettajat ovat velvollisia selittämään lapselle ja lapsen vanhemmille, että ADD- tai ADHD-luokitus ei anna lapselle lupaa tehdä mitä tahansa rangaistuksetta, vaan että se on sen sijaan selvitys, jonka ansiosta kyseiselle lapselle voidaan antaa tarkoituksenmukaista apua.”

Ajattelun kuntoutus. Tähän ns. kognitiiviseen kuntoutukseen sisältyy esimerkiksi se, että lasta autetaan muuttamaan sitä käsitystä, joka hänellä on omasta itsestään ja ongelmastaan. ”Tarkkaavaisuushäiriöstä kärsivät tuntevat olevansa ’rumia, tyhmiä ja huonoja’, vaikka he olisivatkin viehättäviä, älykkäitä ja hyväntahtoisia”, toteaa tohtori Ronald Goldberg. Sen tähden ADD- tai ADHD-lapsen täytyy hankkia itselleen oikea näkemys omasta arvostaan ja hänen täytyy saada tietää, että hänen tarkkaavaisuusongelmiaan voidaan hoitaa. Erityisen tärkeää tämä on murrosiässä. Kun ADHD:stä kärsivä tulee teini-ikään, hän on ehkä jo saanut osakseen paljon arvostelua oppilastovereiltaan, opettajiltaan, sisaruksiltaan ja kenties jopa vanhemmiltaan. Hänen täytyy nyt asettaa realistisia tavoitteita ja arvioida itsensä oikeudenmukaisesti, ei liian ankarasti.

Edellä mainittuja hoitomenetelmiä voivat käyttää myös ADHD:stä kärsivät aikuiset. Goldberg kirjoittaa: ”Hoito täytyy sovittaa iän mukaan, mutta hoidon perustekijät – lääkitys tarpeen mukaan, käyttäytymisen muokkaaminen ja kognitiivinen – – [kuntoutus] – ovat käyttökelpoisia läpi elämän.”

Tuen antaminen

John, ADHD-nuoren isä, sanoo asemassaan oleville vanhemmille: ”Hankkikaa mahdollisimman paljon tietoa tästä ongelmasta. Tehkää päätöksiä sen jälkeen, kun olette selvittäneet itsellenne tarpeelliset tosiasiat. Ennen kaikkea rakastakaa lastanne, rakentakaa häntä. Heikolla itsetunnolla on tuhoisa vaikutus.”

Jotta ADHD-lapsi saisi oikealaatuista tukea, vanhempien tulee olla yhteistyössä keskenään. Tohtori Gordon Serfontein kirjoittaa, että ADHD-lapsen täytyy saada ”tietää, että häntä rakastetaan kotona ja että tämä rakkaus on seurausta siitä rakkaudesta, jota hänen vanhempansa tuntevat toisiinsa” (kursivointi meidän). Tällaista rakkautta ei ikävä kyllä aina ilmaista. Serfontein jatkaa: ”On runsaasti todisteita siitä, että niissä perheissä, joissa on – – [ADHD-lapsi], on tavallisiin perheisiin verrattuna melkeinpä kolmanneksen yleisempää se, että aviopuolisoitten välillä on ristiriitoja ja että heidän liittonsa hajoaa.” Jotta tällaisia ristiriitoja ei pääsisi syntymään, isällä pitäisi olla ADHD-lapsen kasvattamisessa huomattava osa. Tätä velvollisuutta ei pitäisi sälyttää pelkästään äidille (Efesolaisille 6:​4; 1. Pietarin kirje 3:​7).

Vaikka läheiset ystävät eivät olekaan tällaisen perheen jäseniä, he voivat silti olla erittäin suurena tukena. Miten? ”Olkaa ystävällisiä”, sanoo John, jota jo lainattiin edellä. ”Katselkaa pintaa syvemmälle. Tutustukaa lapseen. Keskustelkaa myös hänen vanhempiensa kanssa. Miten heillä menee? Millaisten asioitten kanssa he joutuvat painimaan päivittäin?” (Sananlaskut 17:​17.)

Kristillisen seurakunnan jäsenet voivat antaa suuriarvoista tukea sekä ADHD-lapselle että hänen vanhemmilleen. Miten? Olemalla järkeviä odotuksissaan (Filippiläisille 4:​5). ADHD-lapsi voi aika ajoin käyttäytyä häiritsevästi. Sen sijaan että uskonveli vain kysyisi tunteettomasti: ”Mikset voi pitää lastasi aisoissa?” tai: ”Mikset anna hänelle kuritusta?” hän tarkkanäköisenä ymmärtää, että vanhemmat voivat tuntea ADHD-lapsen kasvattamisen vaativan heiltä joka päivä jo muutenkin liikaa. Vanhempien pitäisi tietenkin tehdä voitavansa hillitäkseen lapsensa häiritsevää käyttäytymistä. Sen sijaan että ne, jotka ovat sukua uskossa, purkaisivat närkästystään, heidän pitäisi ponnistella voidakseen olla ”myötäeläviä” ja ’suoda siunauksen’ (1. Pietarin kirje 3:​8, 9). Usein Jumala todellakin ”lohduttaa alas painettuja” myötätuntoisten uskonveljien avulla (2. Korinttilaisille 7:​5–7).

Ne, jotka tutkivat Raamattua, ymmärtävät, että kaikki inhimillinen epätäydellisyys – mukaan luettuina oppimisvaikeudet ja ADHD – on ensimmäiseltä ihmiseltä, Aadamilta, perittyä (Roomalaisille 5:​12). He tietävät myös, että Luoja, Jehova, toteuttaa lupauksensa ja saa aikaan vanhurskaan uuden maailman, josta ahdistavat sairaudet ovat poissa (Jesaja 33:​24; Ilmestys 21:​1-4). Tämä luottamus on kuin ankkuri, johon ne, jotka kärsivät esimerkiksi ADHD:stä, voivat kiinnittää itsensä. ”Ikä, harjaannus ja kokemus auttavat poikaamme ymmärtämään ongelmaansa ja tulemaan toimeen sen kanssa”, John sanoo. ”Hän ei kuitenkaan tule täysin toipumaan tässä asiainjärjestelmässä. Meitä lohduttaa joka päivä se, että uudessa maailmassa Jehova parantaa poikamme ja tekee hänet kykeneväksi nauttimaan elämästä täysin määrin.”